Pasin Enkelit

Parivalmennusta on pian jo kolme kuukautta takana. Olen todella iloinen, että lähdin tähän työlääseen, mutta ah-niin-mielettömään rupeamaan mukaan juuri näiden ihmisten, Juoksukunnossa-blogin Anskun  ja valmentajan Pasi Päällysahon kanssa. Kun kemiat kohtaavat, 1+1+1 onkin paljon ennemmän kuin kolme. 

Loppuuko aika kesken?

Mulla on useita haaveita, joiden toteutumiselle en voi tehdä itse yhtään mitään. Unelmoin pikkupikkushortseissa juoksemisesta ulkona auringonpaisteessa. Toki voinhan mä pukea ne päälleni vaikka seuraavan aurinkoisen päivän koittaessa, mutta ei se ole aivan sama, kuin 24 asteen lämmössä. 

6,5 viikkoa ja 28 lenkkiä

Nyt on menossa jo kolmas kolmen viikon mittainen treenijakso Pasin juoksuvalmennuksessa. Miltei neljäsosa valmennusjaksosta on takana. Mitä kaikkea näihin lopputalven ja alkukevään viikkoihin onkaan mahtunut?

Tämäkin juoksuviikko voisi näyttää toisenlaiselta

En ole sydämeltäni talvijuoksija. Normaalisti vietän tähän aikaan vuodesta talvilepoa, joka kestää yhtä kauan, kuin ulkona on pakkasta ja/tai kadut ovat jääkenttinä. En ole vieras näky juoksumatolla, mutta sieltäkin pidän taukoa osan talvesta. Tänä talvena tilanne on kuitenkin toinen, sillä mulla on suuret, ääneen lausutut tavoitteet ja niiden eteen tulee tehdä töitä. 

Fiiliksiä juoksuvalmennuksen alussa – "Ei helpotuksia"

Paavo Nurmi Marathonille on maanantaina aikaa 201 päivää. Maanantaina on myös parijuoksuvalmennuksen ensimmäinen päivä ja samalla juoksuohjelman ensimmäinen treeni. 

Mulla on puoli vuotta aikaa: 

• kohottaa juoksukunto oman enkkani tasolle
• kasvattaa itsetuntoa juoksijana
• saada pääkoppani oikealle aaltopituudelle, jotta se ei ole kisoissa jalkojeni tiellä

Aikaa on paljon ja vähän, päivän ajattelutavasta riippuen. Tällä hetkellä olen pullollaan positiivisuutta ja uskon, että jos vain pysyn terveenä ja ehjänä, unelmakin on mahdollista saavuttaa.

Pasin tallin uusi parivaljakko

Meidät on sidottu Juoksukunnossa-blogin Anskun kanssa yhteen. Tulemme olemaan kiinteä parivaljakko helmikuun keskivaiheilta aina Paavo Nurmi Marathonille saakka. Vaikka olemmekin pari, meillä tulee olemaan alusta lähtien kolmaskin pyörä mukana. Tärkeä takapiru, joka pistää hommat rullaamaan.

Kuokkavieraana vetotreeneissä

Musta on tullut kesän mittaan juoksurobotti. Vauhdin kiristäminen kilometrivauhdista 5:30-5:40 tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ajattelin, että saisin jalkoihin uutta eloa, jos kiertäisin juoksuradan kolmeen otteeseen niin nopeasti, kuin jaloista lähtee. Niinpä suuntasin torstaina Eltsuun. 

Palautuminen Terwamaratonilta

Aikaisemmin aloitin lenkkeilyn miltei välittömästi maratonin jälkeen, heti kun jalat tuntuivat tuoreilta. Tuon kiriteerin mukaan olisin tälläkin kertaa voinut aloittaa juoksun vaikka maratonia seuraavana päivänä, sillä jaloissa ei enää 22 läpijuostun maratonin jälkeen tunnu kipu enää samalla tavalla kuin kuuden ensimmäisen kohdalla. Maltti on kuitenkin valttia, myös maratonista palautumisessa.

22. maraton: 29 tunnin täsmäisku - Terwamaraton 2017

Tarkoituksenani oli löytää toukokuulta paikallinen maraton. Ja sitten löysinkin itseni Oulusta. Käsitykseni lähialueesta yllätti itsenikin. Kun kuitenkin summaan kaikkea viikonlopun aikana kokemaani, en voi olla kuin onnellinen, että tein retken 600 kilometrin päähän kotiovelta

Mitä jos ennätys ei paranekaan?

Olin vuosikymmeniä fiilisjuoksija, jolla oli haaveita:

• Jos yrittäisin vääntäytyä lenkille edes kolme kertaa viikossa.
• Jos saisin juostua edes kaksi pitkää lenkkiä ennen maraa, tai ylipäänsä treenattua enemmän kuin 100 kilsaa ennen h-hetkeä. 
• Jos saisin jossain vaiheessa vahvemman keskivartalon, niin sekin kai auttaisi juoksussa. 
• Jos mä jo onnistuisin alittamaan sen neljän tunnin rajan. 
• Jos maraton tuntuisi joskus hyvältä ja helpolta alusta loppuun. 

Sitten tuli lapsia. Elämä muutti muotoaan mutta jossittelu jatkui.

Ilmalentoja asfaltille

Tiedäthän miltä Aku Ankka näyttää liukastuessaan? Kädet vatkaavat ilmaa ja jalat harovat mutta eivät löydä mitään kiinteää mille laskeutua. Mä olin just sen näköinen yrittäessäni juosta ruskoja *) mustalla jäällä. Ohikulkeva auto pysähtyi viereen ja kyseli onko mulla kaikki kunnossa kun laskeuduin jotakuinkin pystyasennossa kämmenilleni. Onneksi mulla oli juoksuhanskat estämässä sen kummempia haavereita.

Maltilla maaliin (maratontestin tulokset)

Viime vuoden tapaan maratonharjoitteluni alkoi maratoonarin tasotestillä. Ilokseni en ole testitulosten perusteella rapakunnossa, vaikka olenkin tarkoituksella huilannut talvella. Juoksumattokilometrejä on tullut keräiltyä mukavasti, mutta olen juossut ennemminkin fiiliksellä kuin tavoitteellisesti.

Säännöllinen kuntotestaus kannattaa (3. maratontesti)

Kävin kolmatta kertaa Pasin testattavana. Oli mielenkiintoista päästä näkemään, miten juoksukunto on muuttunut syksystä, talvella kun juoksumotivaatio ei ole samalla tasolla kuin muulloin. Olen juossut juoksumatolla lähinnä fiiliksen mukaan, en niinkään sykkeitä ja ohjelmaa seuraten.

Testi eteni tutun kuvion mukaan:

Maratonohjelman minuutit vaihtuivat kilometreiksi

Maratonille valmentautuminen alkoi tällä kertaa kolmen viikon mittaisella kevyemmällä jaksolla, jonka aikana kroppaa totutettiin kasvaviin kilometrimääriin ja pääkoppaa muistutettiin siitä, mitä tuleman pitää. Parhaillaan käynnissä on ensimmäinen "oikea" treeniviikko, joka alkoi viime torstaina levolla ja päättyy huomenna viikon pitkikseen.

Juoksutreenien merkitsemistapa on ollut näkyvin muutos tämän ja viimekesäisen ohjelman välillä. Kun viime kesänä juoksin minuutteja tietyllä sykkeellä, nyt maratonohjelmassani on sykkeiden lisäksi juostava matka kilometreinä minuuttien sijaan.

Yöjuoksu kuntosalilla

Ensin oli aamu ja sitten huomasin, että ollaan jo illassa. Päivä katosi jonnekin. Kalenteriin oli kuitenkin merkitty tuollekin päivälle lenkki. Olisikohan se kannattanut tunkea johonkin väliin, sillä kotisohva houkutteli turhan vahvasti syleilyynsä?

Olisin voinut huijata itseäni ja jättää yhden treenin välistä: "Jos mä vaikka huomenna juoksisin tämän ja sitten ylihuomenna huomisen treenin?..." En voinut kuitenkaan antaa houkutukselle (=laiskotukselle) periksi, sillä valmentajani on nähnyt vaivaa maratonohjelman laatimisen kanssa. Kai mä voisin liikuttaa ahteriani juoksumaton suuntaan jo ihan vain senkin takia. Vaikka itseni takia olisin ollut valmis tekemään myönnytyksiä. 

Tallustelin räntäsateessa Espan EVO-kuntosalille*. Eteisessä ei ollut muita kenkiä. No kuka hullu nyt lähempänä yhtätoista lauantai-iltana tulisikaan salille? 

Valitsin juoksumatoista mieluisimman ja aloitin treenin. Alkuun ja loppuun löysää juoksua ja niiden välissä kuusi kilometriä reipasta. Kiirehän siinä tuli, mutta ehdin kuin ehdinkin alta pois ennen salin sulkeutumista. En halunnut testata pärähtävätkö hälytykset päälle tasan kahdeltatoista vai minuuttia yli. 

23:58 lähetin miehelleni viestin: "Kotimatkalla."

La 4.2. yöjuoksu kuntosalilla

verkat alkuun ja loppuun 4 km | 25:59 | 6:29 min/km

reipas 6 km | 34:01 | 5:40 min/km

* Teen yhteistyötä EVO Fitness -kuntosaliketjun kanssa, jotta pääsen juoksemaan läpi talven liukkaudesta ja pakkasesta huolimatta.

Uuden maratonohjelman ensimmäisen päivän fiilikset

Nyt se sitten viimein alkaa. Säännöllisen epäsäännöllinen juoksu vaihtuu sykkeiden seurantaan ja maratonohjelman tavaamiseen. Ai, että olen odottanut tätä hetkeä!

Juoksukuntoni oli paljon parempi aloittaessani maratonprojektin Pasin kanssa viime kesänä kuin mitä se on nyt. Kilometrejä ei ollut kertynyt juuri sen enempää edellisiltä kuukausilta kuin nytkään, mutta takana oli alkuvuodelta pari maratonia ja puolimaratonia. Olo on kuitenkin luottavainen. Ensimmäiset kolme viikkoa muistuttelen mieleeni ja varsinkin kropalleni, mitä tavoitteellinen treenaus onkaan. Sitten alkaakin se hiostuttavampi vaihe.

Pääsen kolmiviikkoisen harjoittelujakson päätteeksi taas testattavaksi. Silloin viimeistään selviää mistä lähtökohdista lähden tällä kertaa metsästämään entistä parempaa maratonaikaa toukokuussa. Kovimmat paukut keskitämme syksyn maralle. Silloin tavoitteena on kolmen ja puolen tunnin alitus.

Tällä hetkellä maratonohjelman yläkulmaan on kirjattu pari viikkoa ennen Tallinnan maratonia testatut sykerajat ja vauhdit. Senhetkisellä kunnolla pääsin maaliin ajassa 3:41:27. Näihin on vielä matkaa:

peruskestävyysalue ~6:22 min/km - 5:22 min/km
tunnin turhat / muukkoszone (= mukavuusalue) 5:22 min/km-5:11 min/km
vauhtikestävyysalue ~5:11 min/km- 4:43 min/km

reipas (kynnys) ~4:59 min/km
kova (kynnys) ~4:43 min/km

Viimevuotisen maratonprojektin alussa maratonennusteeksi asetettiin 3:57:24 testitulosten perusteella:

peruskestävyysalue ~6:55 min/km - 5:55 min/km
tunnin turhat / muukkoszone 5:55 min/km-5:43 min/km
vauhtikestävyysalue ~5:43 min/km-5:10 min/km

reipas (kynnys) ~5:31 min/km
kova (kynnys) ~5:10 min/km

Tällä hetkellä toki viimevuotiset aloituslukematkin tuntuvat hieman utopistisilta. Olenkohan realisti vai pessimisti? Se selviää muutaman viikon kuluttua.

Pääkallokelit ovat täällä taas! Lähipuiston lumipeitteen alla on peilikirkas jää. Menen siis suosiolla juoksemaan ohjelman mukaisen ensimmäisen 8 kilometrin lenkin juoksumatolle.

Älä juokse kaverin sykkeillä

Myönnän, että vertaan itseäni muihin (samantasoisiin) juoksijoihin, oli kyse sitten sykkeistä, treenauksesta tai maratontuloksista.

Viimesyksyisessä Vantaan maratonviestijoukkueessamme oli neljä tosi erilaista ja kuitenkin verrattaen identtistä juoksijaa. Yhden askel on keveämpi kuin toisten, toisella on hippusen enemmän luonnonlahjakkuutta kuin muilla, kolmannella muita pidempi juoksuhistoria ja neljännellä on sisua vaikka muille jakaa. Vauhtimme maratonilla ja kympillä ovat kuitenkin tosi lähellä toisiaan.

Käydessäni kesäisellä aamulenkillä joukkuekaverini kanssa, mua alkoi huolestuttaa kuinka on mahdollista, että mulla on vastaavanlaisella treenauksella niin paljon huonompi kunto kuin hänellä. Vaikka molemmilla juoksu kulki yhtä leppoisissa merkeissä, mun keskisykkeeni oli lähes kymmenen iskua korkeampi kuin juoksukaverillani.

heinäkuu 2016 

sykealue määritelty mm. iän ja sukupuolen mukaan:

elokuu 2016 

sykealueet muutettu juoksukelloon vastaamaan omia sykkeitäni:

Heinä- ja elokuu olivat miltei identtisiä juoksutreenien suhteen. Otin Suunto Ambit3:n käyttöön puolivälissä heinäkuuta. Jos olisin muuttanut juoksukellon sykeasetukset saman tien vastaamaan omiani, ylempi diagrammi olisi miltei yksi yhteen alemman kanssa juoksutunteja lukuunottamatta. 


Harjoitin turhaan äänetöntä itseruosikintaa, sillä kyse ei oikeasti ollut hyvästä tai huonosta kunnosta, vaan perusominaisuuksistamme. Sydämemme sykkivät samasta maratonkunnosta huolimatta aivan eri tahtiin.

Samalla vauhdilla jokaisen Suunnot, Polarit ja Garminit näyttävät eri lukemia. Sellaisia, jotka ovat kunkin juoksijan omalle juoksijaprofiilille sopivia. Kun yhdellä joukkueestamme peruskestävyysalue päättyy 135:een, toisen alkaa siitä. Ja kolmas jatkaa siitä, mihin toisella pk-alue päättyi.

Vauhdit, sykkeet ja laktaatit maratonprojektin loppumetreillä

Mulla ei ollut ennen viime kesää pienintäkään hajua sykerajoistani. Maratonprojekti saatiin täysillä vauhtiin, kun juoksuvalmentaja Pasi Päällysaho määritteli sykerajani maratontestin pohjalta. Huomasin, ettei omalla kohdallani yksikään netistä löytämäni sykelaskukaavio ollut osunut nappiin, vaan löyhästi sinne päin. Enkä varmasti olisi päässyt niin kivutta (joo, aika kultaa muistot...) maaliin samaisella maratonajalla, jos olisin kopioinut kisakaverini treeniohjelman suoraan omaan käyttööni. Me kun olemme kaikki yksilöitä.

Jos olet käynyt testauttamassa sykerajasi, kirjoita ihmeessä kommenttikenttään kenellä kävit. Olisi mukava saada kasaan kompakti lista hyvistä ja luotettavista tekijöistä testiä pohtiville. 

K2-P2 eli Kultamunat voittoon Vantaan maratonviestillä

K2-P2, eli Kukkis, Katja, Pauliina ja Poppis, neljä samantasoista juoksijaa, nuorin 33-vuotias ja vanhin 44. Työnimenämme oli alunperin osuva Ruuhkavuosimuijat maratonilla.  Yksi sai ensimmäisen lapsensa parikymppisenä, toinen 35-vuotiaana, muut siltä väliltä. Arjen tärkeysjärjestyksessä juoksu ei ole kenelläkään ykkösenä. Se on henkireikä keskellä kaaosta, jonka tahtipuikko on välillä omissa käsissä, välillä perheen pienimpien, jotka tarvitsevat äidistä oman osansa. Välillä tahtipuikkoa ei löydy mistään ja silloin sooloillaan. Senkin tämä tiimi taitaa luonnostaan.

Katja odottaa omaa vuoroaan. Oltiin me aikamoisia munapäitä ;)

Vantaan maratonviestiä edeltävänä päivänä tuli sietokykyä enemmän huonoja uutisia. Jäin märehtimään niitä yön pimeinä hetkinä, eikä unesta ollut tulla mitään. Kuuntelin flunssaisen perheeni yskäorkesteria ja laskin tunteja herätyskellon soittoon.

Vantaan maratonin reitti on nopea, eikä siellä ole turhan pitkiä, tappavia suoria. Me juoksimme kukin kiekan kerran, maratoonarit saivat nautiskella Vantaan maisemista neljän kierroksen verran. 

Kisa-aamun harmoniasta ei ollut tälläkään kerralla tietoa. Väsäsin aamiaisen koko perheelle ja yritin samalla pakata kisakassiani. Puurolautasellisen tyhjensin lusikka kerrallaan seisten, samalla kun kaivoin tyttärelle puhtaita vaatteita esiin. Lapsilla oli koulupäivä, mutta poika jäi lopulta isänsä kanssa kotiin potemaan. Vei tyttären koululle ja jatkoin siitä rautatieasemalle.

Numerolaput narulla

 Urheilutalo toimi hyvin kisapaikkana. Omaa vuoroa odotellessa siellä oli lämmin odotella ja aina löytyi juttuseuraa mukavista järkkäreistä. Kuvassa maratoonareiden kassit. Ilmeisesti puolimaratoonareista oli tullut kuvashetkellä jo kolme paikalle. 

Nappasin Pauliinan messiin Tikkurilan asemalta ja Kukkis odotti meitä jo numerolappujen kanssa urheilutalolla. Katja saapui iki-ihanien lapsukaistensa kanssa ja niinpä tiimi oli koossa. Eipä siinä hirveästi ehtinyt pälättää ja kuvia napsia, kun oli jo Kukkiksen vuoro aloittaa joukkueemme maratonurakka.

Omaa vuoroa odotellessa ei ollut tylsää, sillä paikalla oli vaikka kuinka monta livenä ja somesta tutuksi tullutta juoksijakaveria. Mieheni veljen perhe tuli myös moikkaamaan ohiajaessaan. Halaus sinne, moit tuonne, pusut poskelle. Juoksijat ovat yhtä suurta perhettä ja olen onnellinen kuuluessani siihen. 

Tuuli, Robokäsi Jonna, Tarja, Pauliina ja Minttu. Takana vilahtaa Katjan pää. 

Yksi kerrallaan siirryimme lähtöviivalle odottamaan viestintuojaa. Ne olivat tuskaisia minuutteja. Jokainen meistä purki jännityksensä omalla tavallaan. Kaikilla oli tahto päästä juoksemaan. Ja oli siinä itse kullakin palkinnon kuva silmissään. Meitä oli kuusi naisjoukkuetta ja kolme palkittaisiin. Päivän edetessä näytti siltä, että meillä olisi mahdollisuus vaikka ykkössijaan.

Kukkiksen unelmankevyt askel

Kukkis juoksi loistavan ajan, samoin Katja. Pauliina tuli vaihtoon hurjaa vauhtia. Tietääkseni ennen ankkuriosuuteni alkua muita naisjoukkueita ei ollut vielä tullut vikaan vaihtoon. Mutta en ollut varma, sillä en ollut keskittynyt Pauliinan juostessa muuhun, kuin omaan napaani. Vessaan, lämppärit päälle ja panikointi. Ajatukset meinasivat livetä väärille urille. Pistin musat täysillä päälle ja keskityin radan vieressä joraamiseen.

Pauliina ja hänen ensimmäinen ohituksensa juoksuosuuden alussa. 

Kisakuuluttajat tekivät päivän mittaan loistotyön kuuluttaessaan uudelle kierrokselle lähteviä maratoonareita ja omalle osuudelleen kirmaisevia maratonviestinviejiä. Oli mahtava kuulla viimein oma nimi ja päästä matkaan.

Viestikapula oli näkymätön. Läppäisy toisen käteen riitti viestin siirtyessä joukkuekaverille. 

Alussa kuvittelin olevani supermies, joka pystyy vaikka mihin. Sitten tajusin, etten ole aikaisemmin

juossut tosissani kymppiä kilpailussa. Midnight Runia ja Naisten kymppiä kun en sellaisiksi oikein miellä. En tiennyt miten voimat pitäisi jakaa, tai kykenenkö edes juoksemaan kymppiä alle viiden minuutin kilometrivauhtia.

Valmentajaltani sain ohjeeksi antaa mennä täysillä. Samaa sanoivat muut kookakspeekakkoset. Mies sanoi kotoa lähtiessäni, etten saisi tehdä tyhmyyksiä. Vointini kun ei ollut aivan parhaasta päästä. Päätin mennä fiiliksen mukaan, ottamatta kuitenkaan turhia riskejä. Yritin olla ajattelematta mitään tai ketään. Nauttia auringosta, kirota tuulta ja napsia maratonia juoksevien selkiä yksi kerrallaan.

Viimeinen munapää matkaan! Kuva: Tarja Oinonen

Sain taivaltaa aikalailla yksin. Jäniksiä ei ollut mailla eikä halmeilla. Joillekin kolmen tai neljän rintamana juokseville huusin jo kaukaa itsekkäästi: "Keskeltä läpi!" En halunnut koukata nurtsin kautta jos ei ollut pakko. Vaikka järjestäjät onnistuivat pitämään autot poissa radalta, jouduin kuitenkin kerran antamaan tilaa Mazdalle, joka kaarsi omalle kotipihalleen. Turha ja tyhmä pysähdys sekoitti hetkeksi juoksurytmini. 

Lauantaikävelijät ottivat meidät juoksijat letkeällä asenteella, peukuttivat ja hymyilivät. Kahdelle koiranulkoiluttajalle jouduin tosin huutamaan: "Koirat irti toisistaan", sillä ne nuuskivat ja pörräsivät toistensa ympärillä ja omistajat olivat hihnojen päässä, toinen toisella puolella jalkakäytävää ja toinen toisella. Onneksi naisilla sytytti nopeasti ja säästyimme turhilta kompuroinneilta ja kiroiluilta. 

Viimeiset kaksi kilometriä olivat kisan pisimmät, sillä en nähnyt 41 kilometrin kylttiä missään. Onneksi sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä huomasin edessäni lilapaitaisen naisen, jolla oli keveä juoksuaskel ja mieletön vauhti päällä. Onko hän myös maratonviestillä vai kokonaisen juoksija? Olemmeko me kakkosina? Pakko päästä ohi! Ohitukseen meni arvioni mukaan kilometrin verran, mutta pääsin kuin pääsinkin ohi ennen loppukiriä. Katsoin sivusilmällä hänen numerolappuaan. Maratoonari.

Reitiltä oli mahdoton eksyä. Neonvihreitä nuolia oli asfaltissa koko matkan pituudelta ja järjestäjiä riittävästi risteyskohdissa sekä autovahteina. 

Joukkueellamme oli mustat kisapaidat ja neonkeltaiset päähineet. Vikan kilsan aikana aurinko alkoi rassata sen verran, että oli pakko juosta loppumatka pää paljaana. Niinpä joukkueemme ei huomannut maaliintuloani. Sain ikään kuin varkain ylittää maaliviivan ja vasta hetken kuluttua alkoi huuto, nauru ja kälätys. 

Munapäistä tulikin kultamunia.  Kuva: Tarja Oinonen

Maaliin tultuani iskimme (muna)päämme yhteen ja yritimme ymmärtää reaaliaikaisen ajanoton antamia tuloksia. Emme yrityksistämme huolimatta saaneet sijoituksestamme selvyyttä. Olimmeko ykkösiä vai emme? Kakkossija tuntui siinä vaiheessa kadotetulta voitolta, pettymykseltä. Alunperin lähdimme hakemaan Vantaalta hauskaa yhdessäoloa, mutta päivän edetessä jokaisen kilpailuvietti näytti paisuvan paisumistaan.

Katja joutui valitettavasti lähtemään kisapaikalta jo ennen palkintojenjakoa. Saimme palkintoplakaatin lisäksi Blackroll-rollerit, jotka ovat päässeet mulla jo käyttöön.  

Kuva: Tarja Oinonen

Palkintojenjakotilaisuuden koittaessa olimme jo (aikalailla) varmoja sijoituksestamme. Oli makea päästä palkintopallille ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Voitto kotiin! Sitä onnen tunnetta on vaikea kuvata sanoin. Olin pakahtua, enkä ollut meistä ainut. Taidamme leijailla kaikki neljä vieläkin. 

Junalle lähtiessäni huomasin, että kotiavaimeni olivat jääneet Pauliinan laukkuun. Sen viestikapulan saanen tulevalla viikolla Kukkikselta. Pauliina taas hyppäsi väärään pitkänmatkanjunaan ja hänet noukittiin lopulta autokyytiin kauempaa kuin omalta lähiasemalta. Ensimmäinen viestikulta sai ajatuksemme herpaantumaan arkisista asioista.

Pään tyhjennys arkisista asioista ja voitto maailman ihanimman viestijoukkueen, leijailevien kultamunien kanssa. Saimme enemmän, kuin mitä odotimmekaan. Ensi vuonna uudestaan?!

Virallisen ajanoton mukaan aikani olisi ollut 40 minuuttia 10,5 kilometrin matkalla. Niin ei valitettavasti ole kuin unelmissani, joten olen lähettänyt kilpailun johdolle oikaisupyynnön. Suuntoni mukaan juoksin 10,63 kilometriä. Aikaa juoksun alusta siihen, kun tajusin laittaa ajanoton pois päältä, kului 49 min ja 10 s. Keskivauhti on näillä lukemilla 4:37 min/km. Nyt tiedän, että näköjään kykenen juoksemaan kympin alle vitosen vauhtia. 

*) Vantaan maraton tarjosi K2-P2:lle osallistumisen maratonviestiin. 

Mielikuvaharjoittelua ennen maratonviestiä

Ei ole mikään ihme, että olen juossut Tukholman maratonin yhdeksän kertaa, Berliinissä sekä Tallinnassa kolme maratonia ja Helsingissä HCM:n kahdesti. Mitä tutumpi reitti on, sitä helpompi on tehdä ennakkoon mielikuvaharjoittelua omasta juoksustaan. 

Vaikka olenkin juossut Barcelonassa vain yhden maratonin, silti sinne valmistautuminen oli huomattavasti helpompaa kuin lauantaiseen Vantaan maratonviestiin. Katalonian pääkaupunkia ahkerasti kolunneena mulla oli selkeitä kiinnekohtia kartalla. Vantaalla taas osaan sijoittaa kartalle ainoastaan Kuusijärven, Heurekan ja lentoaseman, mutta niistä ei taida olla hirmuisesti hyötyä, kun kierrän omaa viestiosuuttani mielessäni ennen nukkumaanmenoa. 

Pitäkää peukkuja etten eksy reitiltä maaliin tullessani. Olen nimittäin nähnyt jo painajaisen siitä, kuinka joudun juoksemaan kierroksen aina uudestaan ja uudestaan kun en löydä maalilinjaa. Pientä paniikkia näköjään aistittavissa...

Kuvakaappaus Vantaan maratonin sivuilta www.vantaanmaraton.fi.

*) Vantaan maraton tarjosi joukkueemme K2-P2 osallistumisen maratonviestiin. 

Kisa-asu ja huonoa huumoria

Mikä olikaan ensimmäisenä asialistalla sen jälkeen, kun olimme päättäneet osallistua joukkueellamme K2-P2 Vantaan maratonviestiin? No kisavaatteet tietty. Aloitimme päästä ja päädyimme paitaan. Pöksyt jokainen laittaa fiiliksen ja sen mukaan, mitä treenivaatelaatikosta löytyy.

Kukkis ehdotti Stadiumin pitkähihaisia juoksupaitoja. Väri on kaunis (musta) ja kirkkaat kirjaimet sopivat neonvärisiin päähärpäkkeisiimme. Jos juoksumme jostain syystä tökkisi, vermeet ovat kuitenkin kohdillaan.

Päähineistä saatiinkin sitten aikaiseksi yhden illan pituiset naurut, kun Pauliina kirjoitti pulinaryhmäämme:

"Ollaanko me neonkeltsuja kaikki? 
Munalla pipo, 
mulla lippa, 
Katjalla panta
... toinen K2, onko sulla keltsua?"

Poppiksesta tulikin sitten muna lennossa:
"Kumpi tulee maaliin ensin, muna vai kana?"
"Tuolta tulee keltuainen! Missä valkuainen?"

Puujalkavitsit eivät tule joukkueeltamme loppumaan tämän, eikä muidenkaan aihealueiden tiimoilta. Kanssajuoksijoiden iloksi juoksemme kuitenkin kukin yksin ja oletettavasti hiljaa.

SOC:n juoksupaita on pesty. Täytynee käydä ulkoiluttamassa sitä tänään lenkkipolulla. Pitkähihaiselle onkin tarvetta, sillä sää on muuttunut kertaheitolla. Eilen juoksin vielä lyhyissä trikoissa ja t-paidassa, tosin jalankulkijoilla oli jo tikkitakit.