Miten yksi lenkki voikin olla armotonta pakkopullaa ja seuraava onkin yhtä auringonpaistetta kuutamosta huolimatta? Perjantaisesta yöjuoksusta ei ole kuin hyvää sanottavaa: seura oli hyvää, kroppa teki juuri niin kuin pitikin ja tossu rullasi sekä rauhallisilla että reippailla osuuksilla. Sainpa niistä myös tarpeellista tukea mäkitreeniin.
Kaikilla testaamillani Hoka One One Cliftoneilla on yksi yhteinen, merkittävä ominaisuus: kun laitan ne ensimmäistä kertaa jalkaani, olo on sellainen, kuin olisin tullut kotiin. Mallia on viritetty järjestysnumero numerolta, mutta tuttu ja turvallinen kombo on silti olemassa: ne ovat hämmästyttävän keveät (pitkis)lenkkarit ja niiden vaimennus hyväilee asfalttisyöpön jalkoja, olivat ne väsyneet tai virkeät.
Toki joitain erojakin eri versioilla on. Clifton neloset olivat unelmieni vaahtokarkkilenkkarit, viitoset taas jouduin antamaan eteenpäin, sillä nauhoituksen sivuvahvike painoi ikävästi pienen pientä nivelrikkokohtaa varpaassani.
Uskolliset lenkkikaverini, Clifton 5:t leveällä lestillä. Uskomatonta, kuinka paljon enemmän tilaa näissä on perusmalliin verrattuna, vaikka leveyttä on vain vaivaiset 3 milliä enemmän.
Onnekseni sain testattavakseni Clifton 5:t leveänä versiona (W) ja olenkin juossut niillä kevään mittaan miltei kaikki rauhalliset lenkit ja kevyet pitikset. Varvaskipu tyssäsi mallin vaihtoon ja yhteistyömme on ollut kirjaimellisesti saumatonta ja nautinnollista. Vauhdikkaammille lenkeille olen kuitenkin joutunut laittamaan Hokan Mach 2:t jalkani, sillä vaivaisenluuni kulma on niin iso, että leveässä Cliftonin mallissa isovarpaan ja lenkkarin seinämän väliin jää turhan iso lovi ilmaa. Varpaani heiluvat hallitsemattomasti, enkä saa niillä kunnon tuntumaa alustaan. Vuosien ajan (liian) kapeita lenkkareita käyttäneenä varpaani kaipaavat "pesän tunnetta" juoksuvauhdin kiihtyessä.
Näitä saa nyt kivijalkakaupoistakin eri värisinä. Musta ja minttu sopivat hyvin yhteen.
Mutta sitten päästäänkin Clifton 6:een, työjuhtiin, joilla olen juossut toukokuun aikana 60 kilometrin verran ja joilla viiletin Helsingin yössä myös viime perjantaisen hyvän fiiliksen lenkin. Niillä sujui reipas pyrähdys veryttelyn jälkeen sekä päkiävoittoinen mäkirutistus, rauhallisesta nautiskelusta puhumattakaan. Jos pitkis tuntuu näillä juostessa puuduttavalta, syy ei ole ole tossuissa, vaan ihan jossain muualla. Vaimennus on taattua Hokaa ja juoksu on mutkatonta. Verrattuna viitoseen, istuvuus on parantunut entisestään ja nämä tuntuvat vakaammilta. Näissä normaaliversio sopii mulle mainiosti, sillä pääliosa muokkaantuu omien muotojen mukaan, eivätkä saumat paina varvastani.
Tiukan mutta ah-niin-ihanan juoksuohjelman keskellä mun tulee ajatella erityisesti jalkojeni parasta. Nopeilla kiitureillani, Mach kakkosilla on jo aikalailla juostuja kilsoja takana, maratonejakin jo kolme, joten ehkä mun on pikku hiljaa aika päästää ne eläkkeelle. Clifton 6:t saavat periä toistaiseksi niiden hommat, ainakin ensi lauantain Helsinki Half Marathonilla, missä mun olisi tarkoitus juosta 1:55-aikaan tähtäävän ryhmän jäniksenä. Cliftonit eivät jää paikoilleen junnaamaan vauhdikkaassakaan menossa, eikä huippuvaimennus ole pahitteeksi jaloilleni, jotka ovat vielä tässä vaihessa juoksukautta edelleenkin melkoisen iskutusherkät.
Koskapa jänistäminen on yhtä suuri rasitus pollalle (vauhdin seuraaminen yms.) kuin jaloille, niin olen onnellinen, että on edes yksi asia, jolle mun ei tarvitse siunata puolimaratonilla ajatustakaan, nimittäin lenkkarit. Annan niiden ohjata askeltani ja juoksen vauhdikkaasti,
Pe 31.5. yöjuoksu: alku- ja loppuverkat 3,73 km, 22:49
reipas 1,04 km, 5 min + noin 5 min palauttava pyrähdys ennen mäkitreeniä
ylös ja alas mäkeä 3,46 km: 19:38 (5:41 min/km)
Ei kommentteja