90 hyllymetrillistä


Kevät ja korona-ahdistus ovat saaneet mut tuijottamaan ympäristöäni entistäkin kriittisemmin. Yksi jos toinen asia kotona pitäisi saada ojennukseen, ihan vain viihtyvyyden vuoksi. Ja entäs ne ikkunat? Upea aurinko siivilöityy olohuoneeseen ikävien talviraparoiskeiden läpi. Vaikka mulla ei olekaan ollut yhtään sen enempää aikaa, saati voimia kotitantereen uudelleen järjestelyyn kuin ennenkään, olen kuitenkin onnistunut saamaan edes jotain aikaiseksi.

Sauvakävelijä


Olen kävellyt jo parin kuukauden ajan miltei joka arkipäivä nelisen kilometriä aamuisin ja saman verran työpäivän päätteeksi. Vaikka mulla onkin useita eri reittivaihtoehtoja, niin silti kävely on välillä turhankin puuduttavaa. Varsinkin, kun jalat tekevät töitä jaksamisensa mukaan, mutta kädet tuntuvat vain roikkuvan turhan panttina.

Viikon mittainen hikoilutauko


Meitä on nyt kaksi arpinaamaa perheessämme. Omalla kohdallani asiassa ei ollut sen kummempaa dramatiikkaa, mitä nyt piti päästä eroon yhdestä pullistuneesta luomesta. Poikani taas joutui lääkärin ommeltavaksi aivan toisenlaisissa merkeissä.

Suuntamerkki


Yksi kansakunnan katoavista taidoista on suuntamerkin näyttäminen. Tavallaan olen jo tottunut siihen, että kanssapyöräilijät kuvittelevat mun olevan ajatustenlukija, mutta vilkkua säästävät autoilijat nostattavat niskakarvani pystyyn. Myönnettäköön, että pahoissa vähältä piti -tilanteissa saattaa nousta niin ääni, kuin tarkkaan valittu sormikin.

Mutta mitä niille mummoille kuuluu?


Aika kultaa muistot. Kaipaamme tyttäreni kanssa niitä väsyneitä lauantaiaamuja, jolloin olimme jo kello seitsemältä matkalla uimahallille. Loppukesästä näimme aamun valkenevan, talvella ulkona oli jo pilkkopimeää. Oli ulkona kuinka lämmin tai kylmä tahansa, sänky houkutteli vielä siinäkin vaiheessa, kun olimme raikkaassa kaupunki-ilmassa. Söimme aamiaisen metrossa ja kello kahdeksalta tyttäreni hyppäsi uima-altaaseen ja aloitti viikon rankimman treeninsä. Tätä jatkui elokuulta aina koronakriisin alkuun saakka.

Pelastusmekko – tärkeä osa työmatkajuoksua


Korona-ajan toimistovaatetus ei ole yhtä virallista, kuin normaaliaikaan, mutta en voi kuitenkaan heittäytyä töissä kotitoimistounivormuun, eli collegeen ja juoksutrikoihin. Näyttäydyn siis tyhjyyttään kumisevalla toimistolla vaatteissa, jotka osuvat näiden kahden ääripään välivaiheelle.

Treenaan, mutta tavoite on muuttunut


Koronakriisi ei ole siirtänyt vielä yhtäkään niistä kisoista, joihin olen ilmoittautunut tänä vuonna. Vaikka niihin onkin vielä aikaa ja maailma ehditään aukaista pala palalta (toivottavasti), en ole siltikään tällä hetkellä täysin varma, olenko sittenkään lähtöviivalla jo loppukesästä. En ole huolissani juoksukunnostani, vaan mietintämyssyssä on aivan toisenlaisia syitä.