Vuodesta 2025 suomalaisen kirjallisuuden vuosi

Tutkailin tänään ajatuksella Hesarin toimituksen julkaisemaa listaa 2000-luvun 100 parhaasta suomalaisesta kirjasta. Olen suht kaikkiruokainen kirjojen ahmija, joten toivotan lämmöllä kirjavinkit tervetulleiksi.

Tuskin maltan odottaa

Olisihan se tyhmää, jos eläisi koko ajan ajatuksella "sitten kun...". Vaikka elänkin tätä hetkeä, tässä ja nyt, pääni sopukat ja kalenterini ovat täynnä merkintöjä pienistä ja isoista kohokohdista, joita odotan innolla. 

Eilisen kohdalla kalenterissa luki isoilla kirjaimilla KOKAIINI. 

Kirja-arvostelu: Marathonista Ateenaan – Matka jonka halusin juosta

Olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta haluaisin antaa enemmän aikaani lukemiselle. Pöydälläni on jatkuvasti muutama keskeneräinen kirja odottamassa sopivaa hetkeä. Kun saan yhden loppuun, pinoon on jo ilmestynyt uusi sen tilalle. 

90 hyllymetrillistä

Kevät ja korona-ahdistus ovat saaneet mut tuijottamaan ympäristöäni entistäkin kriittisemmin. Yksi jos toinen asia kotona pitäisi saada ojennukseen, ihan vain viihtyvyyden vuoksi. Ja entäs ne ikkunat? Upea aurinko siivilöityy olohuoneeseen ikävien talviraparoiskeiden läpi. Vaikka mulla ei olekaan ollut yhtään sen enempää aikaa, saati voimia kotitantereen uudelleen järjestelyyn kuin ennenkään, olen kuitenkin onnistunut saamaan edes jotain aikaiseksi.

Mistä intoa lähteä lenkille?

Edellisessä postauksessani kerroin, kuinka arkirutiinit patistavat mut lenkille. Motivaationotkahduksista kärsin kyllä minäkin. Alati. Silloin mua auttaa, jos saan iskettyä kaksi kärpästä samalla iskulla. Yksi parhaista löytämistäni lenkkimotivaattoreista on ollut mulla käytössä parisen kuukautta.

Marraskuun lukuputkesta energiaa pimeyteen

Sain kutsun marraskuun lukuhaasteeseen. Ei olisi voinut lukuputki osua parempaan saumaan. Pilkkopimeät illat vaativat seurakseen virikkeitä aivoille, pakenemista toiseen maailmaan.

Juoksulle pystyn nappaamaan hetken tuolta, toisen sieltä, miksen siis myös lukemiselle.

2) Kirjat | 9 asiaa minusta

Olen lukenut Dostojevskini, Humisevat harjuni ja Manillaköyteni. Kolmenkympin kieppeillä olin pitkään lukematta, sillä tuntui siltä, etten ehtinyt koskaan paneutua lukemiseen. Sitten tajusin, että mun pitää vain löytää oikeat kirjat oikeaan hetkeen ja lukea sivu silloin, toinen tällöin. Jos kirjan 25 ensimmäistä sivua ei ime mukaansa, sen voi jättää surutta kesken. Elämässä ei kannata tuhlata aikaa pakkopullakirjoihin eikä huonoon kahviin.

Juoksun ja perheen yhteensovittaminen

Lapseni ovat vielä sen ikäisiä, ettei heitä voi lähettää omatoimisesti harrastuksiin. Tokaluokkalainen kulkee jo itsenäisesti kouluun ja iltapäiväkerhosta takaisin, mutta nuorimmainen pitää muistaa hakea eskarista ajoissa. Muutenkin arki menee enemmän tai vähemmän heidän ehdoillaan.

Lasten ja juoksun yhteensovittaminen ei ole aina yksinkertainen juttu. Juoksu on hyvin joustava harrastus, hyvässä ja pahassa. Läksyissä avittaminen, pyykinpesu, ruoanlaitto, siivoaminen, iltasadun lukeminen, lautapeliturnaukset ja kotoisat leffaillat kiilaavat juoksun ohi, sillä juostahan voin muulloinkin. Vaikka yöjuoksija olenkin, kun "muulloin" vihdoin koittaa, vireystaso saattaa olla sitä tasoa, ettei lenkille yksinkertaisesti huvita mennä. Ja kuulemma nukkuakin pitäisi. 

Olen kehittänyt muiden juoksevien äitien ja isien tapaan omat keinoni lisätä vuorokauteen tunteja. Kerään oman elämäni esimerkkejä Instagramiin (@pikkuliten) otsikolla "How to combine marathon training and family":

1: Porrastreenit klo 23 perjantai-iltana      

pe 4.3. | 4,5 km | 28:00 | 6:13 -> Ei muuten ollut portailla ruuhkaa. Pusuttelijoitakaan ei näkynyt. 

 

2. Lenkille lapsen futistreenien ajaksi.     

su 6.3. | 5 km | 28:12 | 5:38 -> Aikaa jäi myös muiden futisvanhempien kanssa jutusteluun.

3. Kuuntelen äänikirjaa juostessani. Eipähän tarvitse valita lukemisen ja juoksun välillä. 

ma 7.3. | 9 km | 56:50 | 5:18 -> Taas tuli hyödynnettyä lapsen futistreenit.

Näillä eväillä olen saanut pysyttyä ainakin tämän viikon puolimaratonohjelman kyydissä. Vielä kun oppisin valmistamaan päivällisen lenkkipolulta käsin. Pitäisiköhän pyytää joulupukilta slow cooker -haudutuspata?

Hampurilaispäivä on viikon paras päivä

Musta on tullut viime vuosina hampurilaisfriikki. Haaveilen kolmannesta visiitistä tukholmalaiseen Flippin´ Burgersiin (ravintola on muuttanut sittemmin lähemmäksi kaupungin keskustaa) ja muistelen lämmöllä viimeisen lomapäivän lounasta Tommi´s Burger Jointissa Berliinin maratonmatkalla.

Kuvat ovat kamerassa vinksin vonksin: 

En ole löytänyt Helsingistä mieluista hampurilaispaikkaa. Tai ehkä en ole edes tarpeeksi etsinyt. Oma kotikeittiö kun hakkaa mennen tullen ravintoloiden normihampurilaiset. Ja mikä parasta, perheessämme on selvä sukupuolijako hampurilaisten valmistamisessa. Odotan vesi kielellä kun mieheni grillaa pihvejä pihalla. Sitä ennen hän on kokannut maailman parhaan sinihomejuustokastikkeen ja laittanut muut lisukkeet valmiiksi. 

Kastikkeen ohje löytyy Viiden tähden hampurilainen -kirjasta, joka on ollut kovassa käytössä koko kevään ja kesän. 

Hampurilaissämpylöiden leipominen onkin sitten minun juttuni. Näennäisesti ne vaativat multa ihan hirmuisesti vaivannäköä, mutta oikeasti ne valmistuvat itsestään. Kohottamisiin kuluu 2,5 tuntia ja sen aikana ehtii kotona puuhastella vaikka mitä. Olisihan siinä sopiva lenkinkin paikka. Ja ruokahalukin kasvaa samalla mukavasti.

En kaipaa hampurilaiseeni runsaasti täytettä. Mehukas pihvi, jotain vihannesta väriä antamaan, herkullinen kastike ja kenties siivu voimakasta juustoa, se on siinä. 

Viiden tähden hampurilainen on oikea hampurilaisfriikin toivekirja. Oma mielikuvitukseni ei riittäisi yhtä laajaan hampurilaiskirjoon. Ehkä seuraavaksi kotikeittiössämme testataan herkulliselta kuulostavaa kanahampurilaista punajuurilisukkeella ja lehtipinaatilla ryyditettynä. Harmi, ettei herkkusämpylöitä ole valmiina jemmassa. Muuten punainen kanahampurilainen pääsisi jo heti tänään testaukseen. 

Huomasin kirjaa googlettaessani, että Adlibriksessä myydään Viiden tähden hampurilainen -kirjaa poistohintaan 5,90 €. Suosittelen! Klikkaa itsesi ostoksille tästä. 

Maailmanloppu käsillä

En ole koskaan erityisemmin välittänyt novelleista. En ole varmaankaan saanut käsiini tarpeeksi koukuttavaa tekstiä ennen Erkka Mykkäsen novellikokoelmaa Kolme maailmanloppua.

Tarinat ovat absurdeja, kamalia, yllättäviä. Koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan tarina kulkee. Lopussa lukijan suu kääntyy irvistykseen tai hymyyn. Mitä luultavimmin pään yläpuolella kelluu samalla jättikokoinen kysymysmerkki. Olen lukenut kertomukset uudemman kerran, jottei pienimmätkään yksityiskohdat jäisi huomaamatta.

Suurin osa tarinoista on nautittavissa yhtenä suupalana. Toisiin tarvitsee muutaman pysäkinvälin verran aikaa. Aikuisten iltasaduksi kirja on täydellinen. Tosin sillä varauksella, ettei ihan kaikki jää kuulijan päähän pyörimään unien muodossa.


Kirja kiinnitti kaupassa huomioni houkuttelevan kantensa ja kompaktin muotonsa vuoksi. Plärättyäni sitä, pistin välittömästi kirjastoon varauksen vetämään.

Terve elämä ehkä tänä vuonna

Terveen elämän metsästys alkanee pienoisella viiveellä. Sairastamiset ja muut päätä vaivaavat asiat ovat syrjäyttäneet ryhtiliikkeen. Olen sallinut itselleni nautiskelua hyvällä omatunnolla. Yksi asia kerrallaan, eli ensin päätä kivistävät asiat järjestykseen ja sitten uusi elämä vauhtiin.

Olgan pullakirjan julkkareissa tänään oli ihan pakko maistella kaikkia pöydässä olevia herkkuja. Ja hyvältä ne maistuivatkin! 

Yksin, yksinäinen vai näkymätön?

Lukurauhan päivä on jyrännyt vauhdilla eteenpäin. Onneksi sain pihistettyä itselleni hetken kirjan ääressä duunimatkalla Dipoliin. Valitsin bussilinjan sen mukaan, kumpi kiertää maisemareittiä. Viisikin minuuttia ylimääräistä kirjan kanssa on luksusta hulrumhei-lapsiarjessa, viikonlopuista puhumattakaan.

Olen viime aikoina miettinyt yksinäisyyttä, yksin olemista ja ulkopuoliseksi jäämistä. Niina Junttilan kirja Kavereita nolla ja hänen esityksensä viikko sitten Nuorten NUFIT 2015 filosofiatapahtumassa herättivät muistoja kouluajoista ja sai miettimään, miten toimin omien lasteni kanssa siten, ettei heidän porukoissaan olisi yksinäisyyttä.

Löysin yksinäisyyden teeman myös kahdesta viime viikolla lukemastani kirjasta, Stefan Ahnhemin megajännittävästä Pimeään jääneestä  ja ihanasta klassikosta, Marjatta Kurenniemen  Onnelin ja Annelin talosta. Molemmissa lapsi on näkymätön, eikä häntä huomata.

Ruotsalaisessa dekkarissa kouluaikaiset kokemukset syrjään jäämisestä nostattavat raa´an ja hurjan tapahtumasarjan keski-ikäisten luokkakavereiden keskuudessa. Ei ihmekään, että kirjan päähahmo Fabian Risk miettii, miksei puuttunut asioiden kulkuun kouluaikana.

Onneli ja Anneli on kirja ystävyydestä. Tytöillä on käynyt onni tavatessaan toisensa. Lasten kotiolot ovat periaatteessa vallan hyvät, mutta silti muutama kohta viritti 5-vuotiaan kanssa keskustelun kirjan tapahtumista:
"Miksi Onnelin äiti ei huomannut, että Onneli oli muuttanut muualle asumaan?"
"Miksi Annelin äiti luuli että Anneli on isän kanssa matkoilla ja isä luuli että hän on äidin kanssa?" 

Perustelin Onnelin perheen isolla lapsimäärällä sitä, ettei äiti ollut täysin perillä lasten menemisistä ja tulemisista. Kerroin myös, että Annelin vanhemmat saattavat välillä unohtaa asioita, aivan kuten omatkin vanhemmat silloin tällöin. Varsinkin Annelin vanhempien erotilanteessa, kun se tuntuu olevan aika uusi asia. Tyttö oli vahvasti sitä mieltä, ettei ketään saa unohtaa, vaikka olisi kuinka pieni ja hiljainen. Ei vaikka muisti olisi huono.

Miss N oli illalla pieni ja hiljainen isoveljen synttärijuhlinnan keskellä. Raukka on nyt järjestyksessään perheen kolmas, johon ilkeä influenssa on iskemässä. Hän ei kuitenkaan ollut näkymätön, vaan hän sai rauhoittua juhlien tiimellyksessä isänsä sylissä. Ronja Rövardotter eteni jälleen muutaman aukeaman verran. Tyttö referoi nukkumaanmennessään kuulemansa kohokohdat: "Ronjalla on se kaveri, mutta ne eivät vielä ole yhdessä kun on talvi." Niinpä, Ronjallakin on paljon odotettavaa keväässä. Nyt hän on yksin, mutta ei yksinäinen. Birk odottaa häntä.

Riittääkö 12 viikkoa terveemmän elämän tavoitteluun?

Tarkoituksenani oli aloittaa 100 päivän sokeriton jakso, tosin luovasti lievennettynä. Onnistuinhan siinä kesälläkin ja hyvä olo hypähti aivan uudelle tasolle. En ole kuitenkaan saanut itseäni niskasta kiinni. Tahtoa ei ole ollut riittävästi. Tarvetta kyllä. 

Aloin selata kirjakaupassa Berit Nordstrandin kirjaa Terveempi elämä 12 viikossa. Kiinnostuin ensin yksinkertaisista resepteistä. Sitten aloin tutkailla tarkemmin viikottaisia tavoitteita. Kirja opastaa perustellusti, miten omaan hyvinvointiinsa voi vaikuttaa pienillä muutoksilla.

100 päivää sokeritta -haasteen sijaan panostan projektiin "12 viikkoa terveempään ja tasapainoisempaan oloon". Aloitan sen tosin vasta huomenna, sillä edessäni oleva lussepulla on pienoisessa ristiriidassa 1. viikon tavoitteen kanssa. Siitä lisää huomenissa. 

Viisikko seikkailee

Olen saanut lukea talven mittaan Viisikkoja uudemman kerran, tällä kertaa erittäin vastaanottavaiselle yleisölle. Lapset eivät tunnu saavan niistä tarpeekseen. 

Muistoissani Viisikko söi aina ja jakuvasti. Se pitääkin paikkansa. Olin unohtanut, että he löysivät paikasta kuin paikasta salaovia tunneleihin, kuoppia ja autiotaloja sekä havaitsivat outoja valomerkkejä yölliseen aikaan. Kirjat toistavat samaa kaavaa, mutta ilmeisesti se tuo sopivaa tuttuuden ja turvalisuuden tunnetta. No, ahminhan itsekin kirjat aikanaan ala-asteikäisenä ja rakastin niitä.

Keskeytän ääneen lukemisen siinä vaiheessa, kun lapsia läimäytytään (ei tapahdu tosin usein) ja turhan räikeiden sukupuoliroolien kohdalla. Silloin lapset toteavat yhteen ääneen: "Mamma jatka. Tiedämme, että kirja on kirjoitettu vanhaan aikaan."

Kova laki -sarjan rinnalla kasvaneena Enid Blytonin loppuhuipennukset yllättävät välillä yllätyksettömyydellään. Esimerkiksi Viisikko löytää jäljen -kirjassa jäi saamatta vastaus siihen, mitä varkaat havittelivat: 

- Isä, mitä tuossa sinikopiossa oikein on? Pauli kysyi ja ilmaisi samalla kaikkien ajatuksen - myöskin ylikonstaapelin. - Sinikopioissa? Jaa, sitä en aio kertoa sinulle, Paulin isä sanoi. - On kysymys aivan liian tärkeistä asioista, niistä ei voi puhua lapsille - eikä ylikonstaapeleille sen puolesta. Siinä on eräs tärkeimpiä salaisuuksiamme. 

Tuon jälkeen ylikonstaapeli otti sinikopion haltuunsa ja lupasi viedä sen oikealle omistajalleen. Kova laki -fanin aivokopassa alkoi heti laukata rinnakkainen tarina: Poliisi onkin osa rosvokoplaa... 

Lasten onneksi Viisikko-sarja ei lopu kesken aivan heti. Ehkä Salaisuus- ja Seikkailu-sarjat he lukevatkin sitten aivan itse. Toivottavasti. 

Vuodesta toiseen

Vuosi 2014 oli ja meni. Tässä kuitenkin pieni katsaus menneeseen:

Tammikuussa juokseminen oli pepusta. Ainakin juoksumatolla. Helmikuussa pääsin kuitenkin jo ulkoilmassa tallustelun makuun Tukholmassa. 

Maaliskuun kohokohta oli Barcelonan maraton. 

Marathon Expossa koko perhe pääsi maratonin makuun. 

Juoksun jälkeen venyttelimme koko perheen voimin jalkojamme vuoristovaelluksella.

Huhtikuussa mietin, kuinka monennäköisiä, -kokoisia ja -oloisia juoksijoita meitä onkaan. 

Toukokuussa paljastin hieman pinnan alla pulppuavasta kilpailuvietistäni ja juoksin taas kerran Tukholman maratonin. Samalla maratonmatkalla lapset pääsivät viilettämään Tukholman Mini Maratonilla.

Kesäkuussa oli arkisia kohtaamisia yksi jos toinenkin. 

Kesäkuu oli kylmä mutta heinäkuussa oltiin jo toisissa tunnelmissa. Pääsimme myös mieheni kanssa juoksemaan pitkästä aikaa kaksistaan ja pulahtamaan juoksun jälkeen lasten seuraksi järveen. 

Elokuussa muu perhe lähti reissuun ja sillä välin löysin uuden rakkauden. 

Muita elokuun kohokohtia olivat Adidasheimon avoimet treenit Kaivarissa ja hölköttely Joutsenossa. 

Myös hyötyliikunnasta kertyi mukavasti juostuja kilometrejä. 

Syyskuussa aloin hehkuttaa Berliinin maratonia. Tuttuja lenkkimaastoja tuli tahkottua ja varsinkin yölliseen aikaan.

Lokakuun kohokohdat olivat Berliinin maraton ja Suomenlinnan puolimaraton. Toinen oli raskas, toinen taas yllättävänkin helppo.

Samaan syssyyn ajoittui elämänmuutos ja sen myötä kirjoista tuli entistä tiiviimmin osa arkeani.

Berliinin maratonin arvonnassa onni ei ollut myötä. Niinpä nyt alkuvuodesta täytyy kerätä ahkerasti muutakin, kuin juostuja kilometrejä.

Joulua kohden koko perhe oli hurjan väsynyt ja lunta nähtiin ainakin hetkellisesti.

Joulukuussakin lapsille luettiin. Kävimme myös leffassa, luistelemassa ja pulkkailemassa.

Sellaista juoksevainen lapsiperhe-elo on ollut tänäkin vuonna, tässä hetkessä elämistä.

Kirja kassiin ja menoksi

Lapsiarjessa on ihme kyllä kaiken kiireen keskellä aikaa lukemiseen. Ei mihinkään viikonlopun pituisiin romaanisessioihin, mutta hetki silloin, toinen tällöin. Myös lapsille lukemisesta on tullut tärkeä osa perheemme arkea. Niin merkittävä, että kitinä alkaa välittömästi, jos olen unohtanut pakata kassiini luettavaa. Kaksi ratikkapysäkinväliä ei ole liian lyhyt lukuhetkelle, eikä bussikatoksen alla kolme minuuttia dösän tuloon.

En kailota, mutta siitäkin huolimatta lähellä istuva on saattanut veivata luureissaan musiikin kovemmalle, jottei lukeminen varmasti häiritsisi. Toisinaan taas kanssamatkustaja saattaa siirtyä mielenosoituksellisesti toisaalle. He ovat kuitenkin vähemmistössä. Välillä yleisömme kasvaa yllättävänkin isoksi. Lasten- ja nuortenkirjoilla on selvästi vetovoimaa myös varsinaisen kohderyhmänsä ulkopuolella.

Juhannusruuhkaisessa linja-autossa kaikille ei riittänyt istuimia. Viereeni portaille istahtaneen miehen matka sujui kuitenkin surkeasta paikasta huolimatta rattoisasti, sillä Roald Dahlin kauhistuttavan ihastuttavat Nilviöt vetosivat kaikesta päätellen myös häneen. Tänään taas edessämme istunut nainen kiitti meitä Heinähattu ja Vilttitossu -lukuhetkestä. Hänestä oli ihana vain olla ja kuunnella. Hymy ja kiitos saivat meidänkin aamumme loistamaan entistä kirkkaammin.

Jos siis huomaat tai kuulet meidät bussissa, tule rohkeasti lähemmäksi. Pääset kyllä mukaan pieneen lukupiiriimme. Joustavat lapsukaiset suostuvat varmasti siihen, että aloitamme luvun alusta, jotta pääset juonesta kiinni.

Joululahjatoiveita

Lapset ovat oppineet ilmeisesti tarhassa, ettei joulupukin kirjeeseen saa laittaa kuin vain viisi toivetta. Ilmeisesti viisi on vähän. Niinpä lapset ovat tutkailleet olematonta joululahjalistaani tarkkaan: "Mamma, sä voisit pyytää joulpukilta isompaa juomapulloa ja sitten antaisit sen mulle." 

Kun selitän, että keksin kyllä viisi toivetta, kuten esimerkiksi juoksutrikoot ja juoksutapahtumaan osallistumisen, lapsilla on siihen vahva mielipide:
"Sano niistä papalle, niin hän tilaa ne sitten netistä. Ei sun tarvitse niitä joulupukilta pyytää."

Tarvitseeko edes erikseen sanoa, että meillä joulupukki on vielä pop? Ihka elävä satuolento.


Teresa Välimäen ja Johanna Lundholmin Hyvää joulua -kirja olisi mukava löytää joulupukin kontista. Tai oikeastaan se pitäisi ottaa käyttöön jo pikkujouluaikaan, jotta joulupöytä saisi kaipaamaansa piristystä. 

Dekkarikuningas kylässä

Sateisen huuruinen tiistai-ilta. Jääkaappi kaipaisi maitotäydennystä. Vatsa kurisee. Kaikki tämän hetken ulkopuolinen unohtui kuitenkin täydellisesti, kun pääsin kuuntelemaan Johnny Knigan järjestämässä dekkari-illassa tappavan hyvää kirjailijaa Jo Nesbøta.

Jo Nesbøn haastattelu oli vangitseva. Jarkko Nieminen (kyllä, aivan oikein, tennistähti ja -legenda itse!) vei keskustelua eteenpäin sulavasti ja miesten välillä oli selvästi kemiaa. Oli mielenkiintoista kuulla Harry Hole -dekkareiden luomisprosessista ja uusimman kirjan traileri Bio Rexin valokankaalta oli pysäyttävä. Kun lopuksi näyttelijä Paavo Kerosuo luki pätkän Isänsä poika -kirjasta, olisin halunnut illan jatkuvan. Arjen hälinä oli kaukana. Olin päässyt sisään illan tunnelmaan. Ja huomasin, etten ollut ainoa.

Perheessämme Nesbø on tunnetuin lastenkirjoistaan. Valloittava Tohtori Proktori on tullut tutuksi niin suomeksi, kuin ruotsiksikin. Pierupulveri ja Proktori ovat yhtä erottamattomat lasten jutuissa, kuin välitunneilla poikani ja jalkapallo.

Jono dekkareiden signeeraukseen kiemurteli läpi Bio Rexin lämpiön. Kiikutin Nesbøn eteen illan viimeiseksi kirjaksi lasteni pyynnöstä Tohtori Proktorin ja suuren kultaryöstön.

Nesbøn mukaan kirjailijan ammatissa on hienoa, että voi aamulla maata sängyssä vielä tunnin verran herättyään ja sitäkin hetkeä voi kutsua työskentelyksi. Tämä tekee varmasti vaikutuksen poikaani. En ihmettelisi, jos aamu-uninen ja sängystä äärimmäisen hitaasti nouseva pikkupoika päättäisikin tämän kuultuaan ryhtyä kirjailijaksi biologin sijaan. Ensin toki täytyisi oppia kirjoittamaan.

3,7 kiloa lastenkirjoja juoksupainona

Iskin silmäni myynnissä oleviin lastenkirjoihin naamakirjan tavarankiertosivuilla. Lähdin noutamaan niitä ex tempore suoraan päivällispöydästä. Kamat vain päälle ja vesisateeseen juoksemaan.

Krunasta Punavuoreen pääsee nopeiten juosten. Se on nyt todistettu. 26 minsaa ja 4,6 kilsaa. Spåralla matkaan olisi mennyt odotuksineen ainakin tuplaten. Olin alta aikayksikön taas kotosalla. N ei ollut uskoa, että juoksin: "Kyllä mä sen uskon, että sä juokset niitä maratoneja, mutta et kyllä voinut käydä siellä Viiskulmassa asti näin nopeasti juosten." 

Löysin FB:n kirpparisivuilta myös tänään käytössä olleen pyöräily-/juoksurepun. Alan hyödyntää jatkossa työmatkojani juosten ja tarvitsin siihen isomman repun, kuin mitä Tukholman maratonillakin käyttämäni juomareppu on. Uusi reppuni on tilaihme. Se läpäisi testin kirkkasti. Sain ahdettua sinne 11 kirjaa ja lisääkin olisi mahtunut kypärätaskuun. Lähes viiden kilon lisäpaino tosin näkyi vauhdissa. Kilometrinopeus laski puolen minuutin verran. 

Olen tehnyt viime viikkoina muutaman muunkin löydön nettikirppiksiltä. Mutta mikä mahtavinta, olen myös sitä kautta tutustunut mukaviin myyjiin. N ei ollut lähtiessäni niinkään kiinnostunut siitä, mitä menen ostamaan, vaan siitä, onko myyjä kiva. Ja ilokseni sain kertoa lapsukaiselle nukkumaanmennessä: "Oli oikein valloittava."

Rankkaa luettavaa

Åsne Seierstadin Yksi meistä - Kertomus Norjasta ei ole kevyintä mahdollista kesälukemista. Kirja alkaa kohtauksella Utøyan saarelta kolmen vuoden takaa. Kirjassa terrori-iskun tekijän ja uhrien elämät kulkevat rinta rinnan. Jokainen halusi omalta osaltaan muuttaa maailmaa. Kirja päättyy rakkaimpansa menettäneiden kamppailuun surun keskellä ja tekijän vankila-arkeen.

Kirja ei jättänyt kylmäksi. Se on jäänyt kummittelemaan mieleni sopukoihin. Kysymys "Mitä jos?" pyörii päässäni.

Olisiko sijaisperhe voinut muuttaa pojan elämän suuntaa? 
Oltaisiinko tragedia voitu estää, jos joku olisi tajunnut, mitä AB puuhaa? 
Olisiko Utøyan isku jäänyt vain yritykseksi, jos poliisilaitos olisi ollut ajan tasalla tapahtumapäivänä? 

 Jos aiot lukea tämän kirjan, varaa nenäliinoja tarpeeksi kirjan viereen. Ja muista halata rakkaimpiasi.