Viikonloppu alkaa yöjuoksulla

Lenkille lähtö oli tänään erityisen vaikeaa. Mitä pidempi aika edellisestä juoksusta on, sitä laiskemmaksi muutun. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että perheemme on taas täysilukuinen. 

Puuhastelimme olohuoneessa iltasella kuka mitäkin. Pikku N taisi piirtää ja Miss N väritti kuvat. Mieheni kanssa keskityimme päivän Hesarin ja HoBLaan antiin. Kello oli puoli kymmenen ennen kuin tajusimmekaan. Siinä vaiheessa perheen nuorimpien olisi pitänyt olla jo tovin unten mailla. 

Starttasin puoli yhdeltätoista. Tähän aikaan illasta on järkevämpää kiertää Kaivari, kuin Töölönlahti. Sain juosta aikalailla yksin koko matkan. Taisin nähdä kuuden kilsan aikana vaivaiset kolme muuta juoksijaa. Sen sijaan sain mutkitella Pridea ja Tuskaa juhlimaan tulleita ja jouduin puuskuttelemaan tieni röökisavupilvien läpi. Taisi parissa kohdassa olla jotain makeatakin ilmassa. 

Onneksi mieheni kannusti mua taas lenkkipolulle. Nyt veri kiertää ja takuuvarmasti uni maittaa. Vielä suihku, iltapala, Damages-sarjan kolmannen kauden loppuhuipennus ja sitten nukkumaan. 

Pe 27.6. | rento peruslenkki6,2 km | 34:38 | 5:35 min/km

Toivottavasti pääsisin tänne joskus:


3+1 = 4-0

Juhannus sujui leppoisissa merkeissä Kemiönsaarella mieheni äidin hoivissa. Pikku N on meistä ainoa lomalainen, joten hän jäi nautiskelemaan maaseudun rauhasta ja famunsa seurasta.

Olemme saaneet iltaisin väliaikatietoja. Poika on kommentoinut meneillään olevaa futismatsia tai naapurin kissan visiittejä. Suihkussa käynti ylitti myös puhelinsoittokynnyksen. Suloista, että meitä kaivataan, vaikka kivaa taitaa olla ilmankin seuraamme.

Kaipausta on ollut kotosallakin ilmassa. Pikkusisko on valittanut usein, ettei voi nukahtaa samassa huoneessa nukkuvan veljen takia. Nyt hän kitisi, sillä unta oli kuulemma mahdoton saada yksin. Ongelma haihtui kuitenkin hetkessä, kun hän pääsi meidän sänkyymme. Yksinäisyys ei tuntunut siellä painavan.

Vaikka kolmistaan on ollutkin mukavan leppoisaa, koko ajan on kuitenkin tuntunut siltä, että tärkeä palanen puuttuu.

Saamme tänään pojan takaisin perhevahvuuteen. Hän antoi torstai-iltana vielä ohjeita paluumatkaansa varten. Pikku N  haluaa, että luen linja-autoasemalla odotellessamme Herra Huu muuttaa -kirjaa Miss N:lle ja puhelimitse hänelle. Kuulemma sillä tavalla bussimatka ei ole niin tylsä. Niin ja koska hän haluaa kuulla ääneni. Kultamuru...

Etsin muutamaa kuvaa kamerastani. Sieltä hypähti ties millaisia kuvia lukemattomat määrät. Lapsukaiset ovat näpsineet kuvia kaikesta näkemästään. Tämä kuva taitaa olla Pikku N:n ottama. Veikkaanpa, että tällainen aarteeksi luettava artikkeli on löytynyt Tieteen Kuvalehdestä. 


Tikkitakista en luovu

Odotin viime talvena kovia pakkasia ja säästelin paksuimpia talvitakkejani sellaisia talvikelejä varten, jolloin yksikään vaatekappale päällä ei ole liikaa. Tiukkoja pakkaskelejä ei sitten tullutkaan, vaan käytin koko talven yhtä ja samaa tikkitakkia, oli sitten nollakeli tai miinuksia 14 plakkarissa. Jos tuli vilpo, lisäsin alle paksumman välikerroksen ja kävelin nopeammin. Toppahousut tai -hame lämmittivät jalkoja ja selkää.

Kevään koittaessa siirryin kevyempään takkiin, mutta vannoin edelleen tikkien nimeen. Kuvittelin, että olisin siirtynyt asteittain aina vain ohuempiin rotseihin kesäkuukausien myötä, mutta se on ollut vain toiveajattelua. Tikkitakki on ja pysyy.

Hihansuut lämmittävät mukavasti, sillä enhän tietenkään kuljeta hanskoja laukussani näin kesäkuumalla(?!). Varustauduin juhannussäähän lisäksi kuoritakilla. Se tuli vesisateessa ja luihin ja ytimiin yltävässä kylmyydessä tarpeen.

Toppahousuja en ota sentään esiin. En, vaikka taivaalta tippuisi ties mitä valkoista ja kylmää. Kaikkea ei sentään pidä sekoittaa, vaikka säiden herra onkin päättänyt, että tänä vuonna meillä on neljän vuodenajan asemesta vain kaksi, paksun ja ohuemman tikkitakin vuodenajat.


 Kesätakin kuva on napattu Zalandon sivuilta.                          Talvitakin taas Allt i utesta.   



Sämpyläntuoksuista tiistaita

Tuijotin taas kerran kauhuissani leipätiskillä perusleivän hintoja. Kilohinnat ovat ryöstäytyneet käsistä aikaa sitten.

Pistin Miss N:n lykkimiin pikkuruisiin ostoskärryihin hiivan ja siirappiputelin. Kaivoin kotoa loput ainekset, eli jauhot, puolukkaisen pellavarouheen, kaurahiutaleet ja voinokareen.

Sämpylöiden tuoksun päihittää vain vastapaistetut pullat!


Lapset liikenteessä

Lasten liikennekaupunki on mielestäni ollut aina olemassa Auroran sairaalan ja Laakson ratsastuskentän kupeessa. Muistan itse käyneeni siellä viimeksi joskus ala-asteikäisenä. Siitähän on jo tosin aikaa.


Metsästämme tänä kesänä maksuttomia menoja lapsille, Onneksi mieheni tajusi tarkastaa liikennepuiston kesäaikataulun, sillä tämänpäiväinen käyntimme siellä oli napakymppi.


Lapset saivat ajella puoli tuntia polkuautoilla ja sen jälkeen he siirtyivät fillareiden selkään. Evästauon jälkeen kävivät vielä testaamassa ajotaitojaan hetken verran, ennen kuin puisto suljettiin tältä päivältä.


Suosittelen lapsiperheille lämpimästi! Liikennepuistossa on perjantaisin ja sunnuntaisin perhepäivä 8.8. saakka. Maanantaisin ja tiistaisin lapsilla on mahdollisuus osallistua autokouluun, jonka läpäistyään he saavat omat polkuautoajokortit. Veikkaanpa, että muistojen arkkuun tallennetaan kesän mittaan mukavia, aurinkoisia muistoja.


Lapsien menomestoissa on yleensä yksi huono puoli. Vanhemmat eivät pääse nauttimaan vauhdin hurmasta lasten lailla. Jalat kaipasivat liikettä, joten oli lähdettävä yöjuoksulle. 
Su 15.6. | 6,2 km | 32:22

Tieliikennelaki uusiksi

Kiirehdin Liisankadulla ratikkaan. Kuulin takaani kovaäänistä pyörän soittokellon rinkutusta. Viisissäkymmenissä oleva nainen ohitti mut maastopyörällään.

Minä (ystävällisesti): "Hei eikö sun pitäisi fillaroida ajotiellä?"
Pyöräilijä: " En mä voi, kun mulla on tää Louis Vuittonin laukku."

Ilmeisesti tieliikennelakia on uudistettu tietämättäni: Jalkakäytävällä saavat pyöräillä vain alle 12-vuotiaat lapset sekä aikuiset, joilla on LV:n veska.

Etsi kuvasta pyöräilijä. Kuva napattu toukokuussa pyörätieparatiisissa, Köpiksessä. 

Kivuttomat kilometrit

Naamakirjan Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 ryhmässä eräs juoksijoista avautui juoksemattomuudestaan lääkärin veistä odotellessaan. Teksti avasi silmäni. Niin sitä tulee valitettua pikkukrempoista, tukkoisuuudesta ja muusta, kun asiat voisivat olla paljon huonommin.

Päätin, että alan tunnustella juoksemiani kilometrejä aivan toiselta kantilta.  Kivuttomat kilometrit kipuavat lenkkipolulla kulutetujen minuuttien rinnalle. Jokaisesta kivuttomasta satametrisestä on parasta olla hurjan tyytyväinen. Niin ja niistä kivuliaista... niistä oppii tuntemaan omia rajojaan ja kipukynnys senkun nousee.

Vaivasenluu vaivasi Tukholman maratonilla ja varsinkin sen jälkeen. Vaiva tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Törröttävät luut saivat alkunsa futispläägistä, eivät suinkaan korkkareista, vaikka lääkärit niin luulevatkin. 80-luvulla taisi olla nahkaisissa futiskengissä lähikaupoissa vain kaksi vaihtoehtoa: Addun kapeat tai vielä kapeammat.

Onneksi nykyään valikoima on toisenlainen. Värejä on kuin sateenkaaressa, jokaiselle alustalle omat pohjansa ja lestejä kaiken levyisille jaloille. Lasteni jaloilla on siis toivoa.

Ti 10.6. | toinen lenkki Tukhoman maratonin jälkeen | 10, 1 km 1:05 h | kivuttomia kilsoja 3+2 

Enpä olisi uskonut vielä viitisen vuotta sitten, että pistäisin riemumielin pinkit lenkkarit jalkaani. 

Ikuinen kesä

Kurvissa oli taas ölinäkisat spåraa odottaessani. Paikallinen kulmien naisasukki oli lösähtänyt pepulleen pysäkin viereen. Hän kiroili kaikille, jotka tulivat tarkastamaan vointia. Sadepisarat saivat raivosta oman osansa.

Nousin bussikuskin kanssa samaan ratikkaan.
minä: "Kesä"
kuski: "Tällaista täällä on aina."
minä: "Ikuinen kesä, siis."

Vapise, Naantali. Täältä tulee Sörkka!

Vanhan kauppahallin remontti on ohi ja suoja-aita on siirretty ainakin suurelta osin Olympiaterminaalin kupeeseen. Aidan kuvitus oli hieno väriläiskä talvisen harmauden keskellä.


Stockholm MiniMaran

Tukholman maratonviikonlopun odotetuin päivä oli ehdottomasti sunnuntai. Vanhempien edellisen päivän hikoilut maratonradalla olivat vain alkujumppaa todelliselle juoksun hurmalle Tukholman MiniMaratonilla.


Pienimpiä lapsia lähetettiin Östermalmin urheilukentältä Stadionin kupeesta 1170 metrin radalle viiden minuutin välein. Huomasimme, että samaan aikaan oli käynnissä myös haamuminimaraton. Vanhemmat nimittäin ikuistivat ensin lapsensa startin ja juoksivat sen jälkeen kamera villisti ilmassa heiluen Stadionille todistamaan lapsukaisensa maaliintuloa. Osa onnistui yrityksessään, osa varmaankin treenaa haamumaratonille koko tulevan vuoden saadakseen valokuva-albumiinsa täydellisen kisasetin.

Lapset juoksivat Stadionilla saman lenkin, minkä vanhemmat edellisenä päivänä:


Olimme liikenteessä systerini perheen kanssa. Neljä lasta ja neljä lähtöaikaa asettivat oman haasteensa. Varsinkin, kun emme halunneet kävelyttää lapsukaisia liikaa urheilukentän ja Stadionin väliä, vaan halusimme antaa heille myös mahdollisuuden leikkiä urheilukentän eri touhupisteillä.

5- ja 6-vuotiaiden nappularyhmässä äiti tai isä saa juosta mukana. Lapset saavat myös halutessaan juosta yksikseenkin. Tyttöserkukset Miss N ja E halusivat juosta yhdessä, vaikka heillä olikin eri starttiryhmät. Päätimme, että juoksen heidän kanssaan E:n aikaisemmassa lähtöryhmässä.

Jo alussa huomasin, että tyttöjen vauhteja oli mahdoton sovittaa yhteen. Miss E halusi ottaa reitin rennommin, mutta Miss N porhalsi innoissaan eteenpäin, minkä jaloistaan pääsi. Hihkaisin hänelle: "Näemme sitten maalissa. Mene, mene jos siltä tuntuu!" Ja niin tyttö meni. Jossain vaiheessa valkoinen paita Miss N:n nimi selässä katosi näkyvistä. En ollut huolissani, sillä radalta on mahdoton eksyä, ja sitä paitsi tytöllä oli numerolapussaan nimensä lisäksi äidin ja isän puhelinnumerot, sekä tapaamispaikan tunnisteväri siltä varalta, jos vanhempaa ei jostain syystä näykään maalialueella.

Leiriydyimme sinisen tolpan luokse:

Tapasimme lohduttoman Miss N:n päästyämme maaliin. Oma porukkamme katsomossa ei ollut tajunnut hänen juoksevan yksin ja vieläpä aikaisemmassa ryhmässä. Omien huoltojoukkojemme sijaan hän oli päässyt maalissa erään ruotsalaisäidin ja hänen tyttärensä turvalliseen hoivaan. Vaikka tyttö tiesi, että olen tulossa maaliin kovaa vauhtia perässä, silti nuo muutamat minuutit maalissa ennen meidän saapumistamme tuntuivat varmaan ikuisuuden pituisilta. Miss N:lle ei kuitenkaan jäänyt tapahtuneesta traumoja. Kuten hän itse sanoi: "Tiesin, että sinä ja Miss E tulette. Mamma ei jätä ikinä."

Mieheni oli katsomassa Pikku N:n starttia ja minä taas odottelin Stadionilla. Jätimme haamuminimaratonin väliin, sillä edellispäiväinen 42-kilometrinen tuntui vielä painona reisissä.

Poika juoksi hienosti ja siitä huolimatta, että hänet kampattiin alussa, hän oli 27:s 454 ikäryhmänsä juoksijasta. Pikku N:llä on nyt sellainen polte juoksuun, että haluaisi testata yleisurheilujoukkueessa juoksemista. Jos jollakulla on antaa hyviä vinkkejä Helsingin yleisurheiluseuroista, ehdotuksia otetaan mieluusti vastaan. Sekä ruotsin-, että suomenkieliset seurat käyvät.

Maalialueen härdelliä. Tarkkasilmäinen erottaa joukosta valkotukkaisen ja -paitaisen Pikku N:n.

Vaikka Tukhoman maratonia edeltävänä iltana tuntui siltä, että lasten kanssa maratonille valmistautumisessa on haasteensa, olen iloinen, että koimme tämän kesäisen pitkän lomaviikonlopun yhdessä. Heidän heijauksensa Slussenilla 30 kilsan kohdella antoi lisäbuustia juoksuun. Lisäksi lapsien juoksun ilo sekä punaiset posket ja iloinen puheen pälpätys minimaratonin jälkeen sai hymyn itse kunkin huulille.

Tallensin tuon hetken muistojeni syövereihin. Se on jatkossa yksi tärkeimmistä mielikuvistani, jonka nostan esiin maratonin synkimmillä hetkillä, jolloin en ymmärrä lainkaan, miksi edes juoksen. Tuohon hetkeen minimaratonilla lasten kanssa kiteytyi juoksun ihanuus.