pik(k)uliten: Stockholm Marathon

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stockholm Marathon. Näytä kaikki tekstit

13.6.2022

34. maraton: Uuden ajanlaskun alku – Stockholm Marathon 2022

Kun aiheena on juuri vast´ikään juoksemani maraton, arviolta 30 % keskusteluista alkaa kysymyksellä: "Miten meni?" 50 prosenttia kyselijöistä haluaa tietää millaisen ajan sain, ja suunnilleen loput alkavat sanoilla: "Miten olet toipunut?"

jatka lukemista

12.5.2015

Tukholman maratonilla vielä tilaa

Juoksin ensimmäisen ulkomaisen maratoninini Tukholmassa vuonna 2003. Sitä ennen olin käynyt testaamassa sisuani kotikulmilla parilla Helsinki City Marathonilla.

Treenasin vuoden 2003 maratonille mieheni kanssa. Alun perin hänen oli tarkoitus tulla mukaan kannustajaksi. Puolisentoista kuukautta ennen h-hetkeä hän kysäisi, josko mulle sopii, että hän tulee juoksemaan maratonin kanssani: "Kun kerran on tullut treenattua ja olen joka tapauksessa tulossa mukaan." Näin sen pitikin tapahtua. Maratonille pitää haluta. Sinne ei kannata lähteä sen takia, että vaimo tai tyttöystävä pakottaa tai duunikaveri yllyttää kännipäissään.

Vuosi vuodelta Tukholman maraton on kasvanut kasvamistaan ja ilmoittautuminen on täyttynyt aina vain aikaisemmin. Parhaimmillaan tapahtuma on myynyt eioota joulukuun alkupäivistä lähtien.

Tällä hetkellä Tukholman maratonille ilmoittautuneita on hieman yli 20.000. Parille tuhannelle on siis vielä tilaa, kun juoksuun on aikaa kolmisen viikkoa. Varmasti monelle Tukholman katuja useasti tahkonneelle suomalaiselle perheelliselle koulujen päättäjäiset estävät osallistumisen. Näin on ainakin meillä ekaluokkalaisen vanhempina.

Tukholman maratonin hinta saattaa olla yksi syistä jättäytyä ulkopuolelle. Osallistumismaksu on noussut vuosien saatossa ja vahvan kruunun vuoksi se on kivunnut jo yli 110 euroon. Itse puitteet tai järjestelyt eivät ole mielestäni kuitenkaan juuri muuttuneet siitä 12 vuotta sitten juoksemastamme ensimmäisestä Tukholman maratonistamme. Varmasti taustalla on tehty paljon satsauksia esimerkiksi juoksijoiden ja heijaajien turvallisuuteen liittyen, mutta tämä ei suoranaisesti näy itse juoksijoiden suuntaan.

Tukholman maratonin kanssa kilpailevia, hyvin järjestettyjä juoksutapahtumia on nykyään tiuhassa. Jos en olisi saanut lähtölupaa Berliinin maratonille, olisin varmastikin ollut kolmatta kertaa Tallinnan maratonin lähtölistalla. Hyvin järjestetty ja edullinen maraton laivamatkan päässä. Ja vieläpä syyskuussa. Ehkä siis sinne ensi vuonna! Niin ja kenties myös Tukholmaan. Ehkä.

Sain muistutusviestin Tukholman maratonilta. Vielä mahtuu mukaan!

5.1.2015

Vuodesta toiseen

Vuosi 2014 oli ja meni. Tässä kuitenkin pieni katsaus menneeseen:

Tammikuussa juokseminen oli pepusta. Ainakin juoksumatolla. Helmikuussa pääsin kuitenkin jo ulkoilmassa tallustelun makuun Tukholmassa.

Maaliskuun kohokohta oli Barcelonan maraton.

Marathon Expossa koko perhe pääsi maratonin makuun.

Juoksun jälkeen venyttelimme koko perheen voimin jalkojamme vuoristovaelluksella.

Huhtikuussa mietin, kuinka monennäköisiä, -kokoisia ja -oloisia juoksijoita meitä onkaan.

Toukokuussa paljastin hieman pinnan alla pulppuavasta kilpailuvietistäni ja juoksin taas kerran Tukholman maratonin. Samalla maratonmatkalla lapset pääsivät viilettämään Tukholman Mini Maratonilla.

Kesäkuussa oli arkisia kohtaamisia yksi jos toinenkin.

Kesäkuu oli kylmä mutta heinäkuussa oltiin jo toisissa tunnelmissa. Pääsimme myös mieheni kanssa juoksemaan pitkästä aikaa kaksistaan ja pulahtamaan juoksun jälkeen lasten seuraksi järveen.

Elokuussa muu perhe lähti reissuun ja sillä välin löysin uuden rakkauden.

Muita elokuun kohokohtia olivat Adidasheimon avoimet treenit Kaivarissa ja hölköttely Joutsenossa.

Myös hyötyliikunnasta kertyi mukavasti juostuja kilometrejä.

Syyskuussa aloin hehkuttaa Berliinin maratonia. Tuttuja lenkkimaastoja tuli tahkottua ja varsinkin yölliseen aikaan.

Lokakuun kohokohdat olivat Berliinin maraton ja Suomenlinnan puolimaraton. Toinen oli raskas, toinen taas yllättävänkin helppo.

Samaan syssyyn ajoittui elämänmuutos ja sen myötä kirjoista tuli entistä tiiviimmin osa arkeani.

Berliinin maratonin arvonnassa onni ei ollut myötä. Niinpä nyt alkuvuodesta täytyy kerätä ahkerasti muutakin, kuin juostuja kilometrejä.

Joulua kohden koko perhe oli hurjan väsynyt ja lunta nähtiin ainakin hetkellisesti.

Joulukuussakin lapsille luettiin. Kävimme myös leffassa, luistelemassa ja pulkkailemassa.

Sellaista juoksevainen lapsiperhe-elo on ollut tänäkin vuonna, tässä hetkessä elämistä.

13.6.2014

Kivuttomat kilometrit

Naamakirjan Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 ryhmässä eräs juoksijoista avautui juoksemattomuudestaan lääkärin veistä odotellessaan. Teksti avasi silmäni. Niin sitä tulee valitettua pikkukrempoista, tukkoisuuudesta ja muusta, kun asiat voisivat olla paljon huonommin.

Päätin, että alan tunnustella juoksemiani kilometrejä aivan toiselta kantilta. Kivuttomat kilometrit kipuavat lenkkipolulla kulutetujen minuuttien rinnalle. Jokaisesta kivuttomasta satametrisestä on parasta olla hurjan tyytyväinen. Niin ja niistä kivuliaista... niistä oppii tuntemaan omia rajojaan ja kipukynnys senkun nousee.

Vaivasenluu vaivasi Tukholman maratonilla ja varsinkin sen jälkeen. Vaiva tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Törröttävät luut saivat alkunsa futispläägistä, eivät suinkaan korkkareista, vaikka lääkärit niin luulevatkin. 80-luvulla taisi olla nahkaisissa futiskengissä lähikaupoissa vain kaksi vaihtoehtoa: Addun kapeat tai vielä kapeammat.

Onneksi nykyään valikoima on toisenlainen. Värejä on kuin sateenkaaressa, jokaiselle alustalle omat pohjansa ja lestejä kaiken levyisille jaloille. Lasteni jaloilla on siis toivoa.

Ti 10.6. | toinen lenkki Tukhoman maratonin jälkeen | 10, 1 km | 1:05 h | kivuttomia kilsoja 3+2

Enpä olisi uskonut vielä viitisen vuotta sitten, että pistäisin riemumielin pinkit lenkkarit jalkaani.

2.6.2014

Stockholm MiniMaran

Tukholman maratonviikonlopun odotetuin päivä oli ehdottomasti sunnuntai. Vanhempien edellisen päivän hikoilut maratonradalla olivat vain alkujumppaa todelliselle juoksun hurmalle Tukholman MiniMaratonilla.

Pienimpiä lapsia lähetettiin Östermalmin urheilukentältä Stadionin kupeesta 1170 metrin radalle viiden minuutin välein. Huomasimme, että samaan aikaan oli käynnissä myös haamuminimaraton. Vanhemmat nimittäin ikuistivat ensin lapsensa startin ja juoksivat sen jälkeen kamera villisti ilmassa heiluen Stadionille todistamaan lapsukaisensa maaliintuloa. Osa onnistui yrityksessään, osa varmaankin treenaa haamumaratonille koko tulevan vuoden saadakseen valokuva-albumiinsa täydellisen kisasetin.

Lapset juoksivat Stadionilla saman lenkin, minkä vanhemmat edellisenä päivänä:

Olimme liikenteessä systerini perheen kanssa. Neljä lasta ja neljä lähtöaikaa asettivat oman haasteensa. Varsinkin, kun emme halunneet kävelyttää lapsukaisia liikaa urheilukentän ja Stadionin väliä, vaan halusimme antaa heille myös mahdollisuuden leikkiä urheilukentän eri touhupisteillä.

5- ja 6-vuotiaiden nappularyhmässä äiti tai isä saa juosta mukana. Lapset saavat myös halutessaan juosta yksikseenkin. Tyttöserkukset Miss N ja E halusivat juosta yhdessä, vaikka heillä olikin eri starttiryhmät. Päätimme, että juoksen heidän kanssaan E:n aikaisemmassa lähtöryhmässä.

Jo alussa huomasin, että tyttöjen vauhteja oli mahdoton sovittaa yhteen. Miss E halusi ottaa reitin rennommin, mutta Miss N porhalsi innoissaan eteenpäin, minkä jaloistaan pääsi. Hihkaisin hänelle: "Näemme sitten maalissa. Mene, mene jos siltä tuntuu!" Ja niin tyttö meni. Jossain vaiheessa valkoinen paita Miss N:n nimi selässä katosi näkyvistä. En ollut huolissani, sillä radalta on mahdoton eksyä, ja sitä paitsi tytöllä oli numerolapussaan nimensä lisäksi äidin ja isän puhelinnumerot, sekä tapaamispaikan tunnisteväri siltä varalta, jos vanhempaa ei jostain syystä näykään maalialueella.

Leiriydyimme sinisen tolpan luokse:

Tapasimme lohduttoman Miss N:n päästyämme maaliin. Oma porukkamme katsomossa ei ollut tajunnut hänen juoksevan yksin ja vieläpä aikaisemmassa ryhmässä. Omien huoltojoukkojemme sijaan hän oli päässyt maalissa erään ruotsalaisäidin ja hänen tyttärensä turvalliseen hoivaan. Vaikka tyttö tiesi, että olen tulossa maaliin kovaa vauhtia perässä, silti nuo muutamat minuutit maalissa ennen meidän saapumistamme tuntuivat varmaan ikuisuuden pituisilta. Miss N:lle ei kuitenkaan jäänyt tapahtuneesta traumoja. Kuten hän itse sanoi: "Tiesin, että sinä ja Miss E tulette. Mamma ei jätä ikinä."

Mieheni oli katsomassa Pikku N:n starttia ja minä taas odottelin Stadionilla. Jätimme haamuminimaratonin väliin, sillä edellispäiväinen 42-kilometrinen tuntui vielä painona reisissä.

Poika juoksi hienosti ja siitä huolimatta, että hänet kampattiin alussa, hän oli 27:s 454 ikäryhmänsä juoksijasta. Pikku N:llä on nyt sellainen polte juoksuun, että haluaisi testata yleisurheilujoukkueessa juoksemista. Jos jollakulla on antaa hyviä vinkkejä Helsingin yleisurheiluseuroista, ehdotuksia otetaan mieluusti vastaan. Sekä ruotsin-, että suomenkieliset seurat käyvät.

Maalialueen härdelliä. Tarkkasilmäinen erottaa joukosta valkotukkaisen ja -paitaisen Pikku N:n.

Vaikka Tukhoman maratonia edeltävänä iltana tuntui siltä, että lasten kanssa maratonille valmistautumisessa on haasteensa, olen iloinen, että koimme tämän kesäisen pitkän lomaviikonlopun yhdessä. Heidän heijauksensa Slussenilla 30 kilsan kohdella antoi lisäbuustia juoksuun. Lisäksi lapsien juoksun ilo sekä punaiset posket ja iloinen puheen pälpätys minimaratonin jälkeen sai hymyn itse kunkin huulille.

Tallensin tuon hetken muistojeni syövereihin. Se on jatkossa yksi tärkeimmistä mielikuvistani, jonka nostan esiin maratonin synkimmillä hetkillä, jolloin en ymmärrä lainkaan, miksi edes juoksen. Tuohon hetkeen minimaratonilla lasten kanssa kiteytyi juoksun ihanuus.

31.5.2014

15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta

Tukholman maratonin sää on aina arvaamaton. Yhden maratonin aikaa saa yleensä laajalla skaalalla kesäkelejä laidasta laitaan. Tällä kertaa sääennusteen 13-16 astetta lämpöä, ei sadetta ja puolipilvistä = sadetta alussa ja taivaan seljettyä hohtavaa autringonpaistetta. Sen verran oli asteita, että valitsemani pitkät pöksyt olivat aivan liikaa.

Juoksun kohokohta oli startti. Olimme omassa lähtökarsinassamme mieheni kanssa jo puoli kahdeltatoista, kun lähtöaikamme oli vasta 12:10. Pääsimme starttaamaan eturivistä. Siinä oli mahtavaa kilpailun tunnetta. Ensimmäiset kilsat menivät tosin siitä syystä aivan liian hurjaa tahtia, mutta vastavuoroisesti laahustin viimeiset kilsat. Keskimäärin siis hyvin.

Juoksussa oli tavalliseen tapaan omat henkiset ja fyysiset nousunsa ja laskunsa. Sen kummemmin suurta seinää ei tullut missään vaiheessa. Energiat vaan loppuivat tyystin 16 kilsan kohdalla ja usko oli ensimmäisellä kierroksella kadota, kun vierekkäin komeili kaksi kilometrikylttiä. Silloin tuntui utopistiselta, että juoksisin parisenkymmentä kilsaa myöhemmin saman pisteen ohitse.

Kittasin urheilujuomaa kaksin käsin, vaikka yleensä se saa mahani sekaisin. Onnekseni mulla oli tänään teräsvatsa, joka ei vähästä säikähtänyt. Kävin seitsemän kilsan kohdalla vessassa ja kaikki siihen asti nauttimani neste tuli läpi. Kolmenkympin kohdalla tein varmuuden vuoksi uuden visiitin vain huomatakseni, että elimistöni käyttää kaiken nesteen hyväkseen.

Siitepölyallergia oli suht aisoissa, mutta jalat olivat tönköt pökkelöt. Ensimmäistä kertaa jouduin kesken maratonin venyttelemään, jotta saisin lisää ruutia pesään. Hienosti puukoivet kuitenkin kantoivat mut maaliin 43 sekuntia alle tavoitteen, eli aikaan 4:29:17. Eihän tuo mikään hurrausaika ole, mutta silti se saa mut virneeseen. Tällä treenauksella olen itse asiassa oikea voittaja!

Mainitsemisen arvoisia plussia maratonilta ovat mm. seuraavat:

* Saimme järjestäjiltä päällemme biohajoavat jätesäkit tullessamme lähtökarsinaamme sateen alkaessa. Siinä olikin sitten 140 litraa biojätettä jalkoineen, pussitettuna ja kauniisti rivissä.

* Yleisö Tukholmassa on ollut aina loistava. Tänään onnistuivat vielä ylittämään itsensä. Voi sitä hurrauksen pauhua ja taputusta!

Ja lopuksi pitää mainita, että vanhempi mies tokaisi juostuaan ohitseni: "Sulla on kiva peppu." En halua ajatella siitä mitään poikkipuolista, vaan tuudittaudun kehuun loppuillan ajaksi.

30.5.2014

Viime hetken mielikuvaharjoitukset

Maratonmatkailu lasten kanssa on mukava tapa päästä kotikaupunginosaa hieman kauemmaksi.

Mutta, mutta... 42 kilometriä on pitkä matka. Maratoniin on näin ollen valmistauduttava myös henkisesti. Se osa treeniä tulee tehtyä pikakelauksella edellisenä päivänä ja kisa-aamuna. Pienten lasten kanssa päivä ja seuraava aamu sujuu tutun kaavan kautta nahisteluineen ja kinasteluineen. Silloin ei ehdi pistää omia ajatuksiaan etusijalle.

Saimme tänään Ruotsin serkut seuraksemme, jotta lapsukaisten vanhemmat pääsivät STHLM Fields -tapahtumaan. Lapset tuntuivat nauttivan toistensa seurasta sekä Junibackenin valtavasta härdellistä täysin siemauksin. En vain pystynyt itse eläytymään hetkeen siinä kakofoniassa. Varsinkin, kun huomisen valmistelut painoivat jatkuvasti takaraivossa.

Saimme lapset työn ja tuskan päätteeksi nukkumaan. Yhdessä nukkuminen tuntui olevan pikkuisille liiankin hauskaa. Uni kun ei meinannut millään selättää hihittelyä ja hölpötystä. Nyt on onneksi jo rauha maassa, mutta vielä pitäisi päättää, mitä laitan huomenna päälleni ja mitä pistän juoksuvyöni kätköihin.

Arvon vielä kenkienkin välillä. Taidan juoksuttaa tällä kertaa Asics Cumuluksia hitaasti mutta varmasti. Tiukkoja aikatavoitteita on juuri nyt turha asettaa. Toivon kuitenkin, että pääsisin edes maaliin ja vieläpä alle neljän ja puolen tunnin.

Saas nähdä, mitä huominen tuo tullessaan. Se on vissi ja varma, että lapsilla tulee olemaan jälleen mukava päivä, tällä kertaa systerini perheen kanssa. Heidän heijaamisensa reitin varrella antaa onneksi buustausta muutaman edellisenä päivänä menetetyn mielikuvaharjoituksen edestä!

Juliste Asics Stockholm Marathon Expon edessä:

22.5.2014

Onko Oprahilla siitepölyallergia?

Kevään siitepölyhuippua kohti mennään. Muiden oireiden jatkoksi listattakoon kurkkukipu. Onneksi en tee puhelintyötä, sillä tämä voisi olla aikamoista kärsmystä myös luurin toisessa päässä olevalle.

Yritän nauttia helteestä kaikesta huolimatta. Lenkkipolulle en voi mennä kirmaamaan kuin ainoastaan haaveissani. Harmittaa hurjasti, sillä lempeissä kesäöissä lenkkipolulla on ainutlaatuinen tunnelmansa.

Toivotaan, että ensi viikolla Helsingissä sataisi kaatamalla alkuviikon ja Tukholma olisi sateiden vallassa aina perjantaihin saakka. Maratonlauantaille taas toivoisin 17 asteen lämpöä, vienoa tuulta ja satunnaisia sadekuuroja. Meniköhän toive perille?

Jos Oprah selvisi maratonista, eihän se niin hankalaa voi olla... Badwaterin kampanjan tarkoituksena on houkutella erityisesti naisjuoksijoita ultramatkoille. Jaksaisinko lukea pienellä präntättyä, jos en olisi juoksija?

9.4.2014

Ai sä oot vai juoksija?

Barcelonan maratonexpossa mulle tarjottiin heijaajille tarkoitettua karttaa reitistä. Siihen oli merkitty kävelyetäisyyksiä minuuttitasolla pisteeltä toiselle. Tosi hyvä kartta, jos halusi nähdä kaverin useamman kerran juoksemassa.

Karttaa tyrkyttävä nainen oli tosi yllättynyt, kun kerroin juoksevani itse ja vieläkin yllättyneempi, kun kerroin takana olevan jo kolmetoista juostua maratonia. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen vastaavaa. "Ei ikinä uskoisi, että sä juokset", olen kuullut niin tuttujen, kuin työkavereidenkin suusta. Ilmeisesti ruumiinrakenteeni ei vastaa monen mielikuvaa ahkerasti lenkkipolkuja kiertävästä, eikä varsinkaan maratoonarista.

Olen oppinut maratoneilla, ettei ulkonäöstä voi vetää suoraan johtopäätöksiä juoksutuloksesta. Joskus on loistopäivä, kun taas joskus juoksu ei mene nappiin niilläkään, joille maraton on enemmänkin kuin vain elämäntapa. Barcelonan maratonilla kanssani 4:45-ryhmässä raahautui kohti maalia miehiä, jotka näyttivät ulkoisesti olevan elämänsä maratonkunnossa. Viimekesäisellä Tukholman maratonilla taas törmäsin useamman kerran jo lähtöaitauksessa bongaamaani naiseen. Hän oli todella rehevä mutta vietävä sentään, kuinka kevyt askel hänellä oli, kilometri toisen jälkeen. Muistan nähneeni hänet vielä maalialueella hehkeänä ja onnellisena. Olisikohan hän peräti päässyt neljän tunnin pintaan?

Ulkoisesti juoksijat ja maratoonarit ovat siis kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Sen sijaan korvien välissä on yhteinen piirre. Halu päästä juoksemaan, päästää itsensä irti. Antaa jalkojen viedä kilometri kerrallaan. Tuntea elävänsä.

16.2.2014

Tunnelijuoksu ja muita herkkuja Tukholmassa

Tukholmassa on tänäkin vuonna juoksutapahtumia jokaisen kunnolle ja kunnianhimolle. Jos aikaa ja rahaa olisi rajattomasti tai edes tarpeeksi, nämä olisivat takuuvarmasti juoksukalenterissani:

Tukholman uusi, uljas yhteystunneli Norra länken avataan autoliikenteelle 30.11. mutta tätä ennen juoksijat valtaavat tunnelin 22. päivä marraskuuta. Stockholm Tunnel Runin 10 kilometrin juoksulla lenkkarit pysyvät takuuvarmasti kuivina.

Toinen, hieman erilainen juoksutapahtuma on Salomon City Trail (aikaisemmin nimi oli Urban Trail Sthlm). Juoksu starttaa 24.4. klo 19 Kungträdgårdenista ja mutkittelee Kuninkaanlinnan, Riddarholmenin, Söderin ja Vanhan kaupungin kautta takaisin lähtöpisteeseen. Luvassa joko 7 tai 14 kilometrin verran ylämäkeä, mukulakiviä, portaita ja mitä vain haasteita kaupunkimiljööstä löytää.

ParLoppet on muutama päivä Tukholman maratonin jälkeen kauniissa Hagapuistossa. Parista toinen juoksee viiden kilometrin mittaista rataa yhteen suuntaan ja toinen vastakkaiseen. Juoksun kulku vaikuttaa sanallisesti selitettynä vähintäänkin sekavalta, joten tässä reittikartta selkeyttämään tai sotkemaan entisestään. Tästä vaikkapa Naisten Kympin järjestäjille uusi tapahtumaidea.

Vannon jokaisella maratonilla ainakin 19 kilometrin verran, että siirryn puolikkaisiin, sillä kokonaisessahan ei ole mielestäni juuri tuolloin mitään järkeä. Siitä huolimatta haaveilen joku päivä juoksevani Stockholm Ultra Marathonilla 50 kilometriä. Eihän se ole kuin vaivaiset kahdeksan kilsaa lisää maratoniin?! Nälkä kasvaa juostessa. Kirjaimellisesti.

Tänä vuonna juoksuni Tukholmassa rajoittuu Tukholman maratoniin. Treeniaikaa on ruhtinaalliset 103 päivää. Toivottavasti saan vuoden mittaan Tukholmassa maratonin lisäksi muutaman ikimuistoisen aamujuoksun lisää.

Kuvakaappaus Tukholman maratonin kotisivuilta:

20.10.2013

Hampurilaisravintoloissa on eroa

Viimeviikkoisella Lintsin käynnillä täyttyi pitkäaikainen toiveeni päästä testaamaan Midhillin hampurilaista. Vertaan pakostakin Midhilliä Tukholman tämänhetkiseen hampurilaispaikkojen ykköseen, Flippin´ Burgersiin.

Olimme tankkaamassa Flippinissä Tukholman maratonille. Ravintola ei sijaitse varsinaisesti ohikulkureitillä, vaan sinne mennään tarkoituksella. Silti se on alati täynnä. Saavuimme paikalle hetken avaamisen jälkeen ja olimme viimeiset, jotka onnistuivat saamaan pöydän jonottamatta. Ulkona oli torstai-iltana neljän pintaan aikamoinen lössi odottamassa pääsyään herkkuhampurilaiselle.

Molemmissa paikoissa ranskalaiset olivat suussasulavan maukkaat ja hampurilaiset olivat herkulliset. Olen yksinkertaisen, maukkaan hampurilaisen ystävä. Siksi Flippin´ Burgers vei voiton Midhillistä 10 vs. 8 1/2.

Flippinin pirtelö oli överiksi asti suureellinen: Ben & Jerry´s jäätelöä ja kastiketta. Sillä sai hymyn huulille ja masun kummulle. Midhillin pirtelö taas oli todellinen riman alitus. Tarjoilija kertoi, että he käyttävät Valion (perus)jätskejä. Ei siinä mitään pahaa ole. En vaadi Mövenpickiä, Kolmea kaveria tai muita herkkuja pirtelön pohjaksi, kunhan millkshake on täyteläistä ja maukasta. Midhillissä saimme kuitenkin vetistä litkua, jonka makumaailma ylätti. Tiedäthän sen maun, kun jäde on seissyt pakastimessa ja sen päälle on tullut jäähippuja. Kooltaan se ei myöskään vetänyt vertoja ruotsalaisserkulleen.

Midhillin tarjoilija otti tyynesti vastaan palautteemme koskien epäonnistuneita pirtelöitä. Hän kehoitti meitä käymään Citykäytävän Midhillissä, sillä "Tämä kun on vaan tällainen huvipuistoravintola." Mielestäni huvipuistoravintolan ei tarvitse olla "sinne päin", vaan lounarikasalle pitää saada myös siellä vastinetta. Varsinkin, jos ravintola ratsastaa perustajansa Michelin-maineella.

Flippin´on pieni ja viihtyisä. Hieman ahdaskin, kun jokainen neliö on pyritty käyttämään hyväksi. Tarjoilu oli rennon kohteliasta ja vaikka henkilökunnalla onkin varmasti paineita saada heitettyä jo syöneet asiakkaat ulos ja saada uudet pitkään jonottaneet sisään, tätä ei huomannut lainkaan.

Pidän myös Midhillin sisustuksesta. Siinä on mukavaa rosoisuutta. Ravintola oli kuitenkin sotkuinen ja sekava. Tila on haasteellinen akustiikaltaan. Perheemme ei ole aivan hiljaisimmasta päästä, mutta silti kovaan ääneen tottunut Pikku N joutui välillä pitelemään korviaan.

Yritin saada jotakuinkin siedettävän kuvan Midhillistä blogiin pistettäväksi, mutta täytynee tyytyä vain Flipin´ Burgersin sisustukseen:

Ensi vuonna nautimme Linnanmäellä varmaankin perinteisen vohvelitankkauksen varsinaisten ravintoloiden asemesta. Sen sijaan seuraavan kerran Kungsholmenilla käydessäni taidan koukata Flippin´ Burgersin kautta, jos vain matkabudjetti antaa periksi. Edellisestä kerrasta kun jäi sen verran hyvä maku suuhun.

2.10.2013

Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?

Berliinin maratonissa oli paljon hyvää. Yhtenäinen, 42 kilometrin pituinen reitti kiersi kaupungin ympäri niin, että tällainen ensikertalainen Berliinissä pääsi näkemään yhtä jos toista. Maratonilla oli helppo päästä omaan vauhtiin yllättävänkin nopeasti, sillä kadut olivat leveät ja juoksuryhmässämme oli selvästi samaan aikaan tähtääviä. Tukholmasta tuttuun siksakkiin ei täällä tarvinnut kuluttaa panoksia.

Ehkä noin minuutin verran "konosten" aikana mieleeni juolahti, että keskeyttäisin maratonin kesken. Mulla ei kuitenkaan ollut pienintäkään hajua siitä, miten pääsisin takaisin lähtö-/maalialueelle. Tukholmassa keskeyttäneille tarjotaan taksikyyti, Berliinissä pääsee kulkemaan yleisillä maksutta. En kuitenkaan nähnyt metron sisäänkäyntiä juuri silloin, kun sitä kaipasin. Virkailijoitakaan ei matkan varrella ollut samaan tapaan kuin Tukholmassa. Niinpä oli helpompi jatkaa, kuin alkaa kysellä katsojilta tietä ja etsiä vaihtoehtoista reittiä takaisin. Ehkä tuon tajuttuani varsinaista seinää ei tullut missään vaiheessa vastaan. Tiesin, ettei keskeyttäminen ole vaihtoehto, jos vain pumppu, jalat ja keuhkot jaksavat tehdä yhteistyötä. Energiaa ei siinä vaiheessa ollut tipan tippaa, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun juoksin Kouvolan lakupussin kuva silmissäni.

Vaikka kumpikaan kesän maratoneista ei jää mieleen täysosumana, olen tyytyväinen siitä, että kunto on kohdallaan. Siitepölytuskasta huolimatta taistelin itseni maaliin Tukholmassa. Berliinissä pääsin näkemään reitin kokonaisuudessaan alusta loppuun kammottavasta olosta huolimatta. Psyykkaustreeneistä oli siis hyötyä. Näiden kokemusten ansiosta tunnen itseäni juoksijana taas himpun verran paremmin.

Kuva on napattu Berliinin Maratonin sivuilta

19.9.2013

Voiko näkkileipää verrata muhkeaan ranskikseen?

Tukholman Asics-myymälässä on loistomahdollisuus testata sellaisiakin juoksutossuja, joita ei Suomesta löydä. Myyjä tuikkasi jalkaani luottotossuistani, Gel DS Trainereista, neutraalin version. Kengät sopivat mulle kuin valettu! En kuitenkaan ostanut uusia menokkaita Tukholmasta, sillä hintalappu hirvitti ja lumikasojen keskellä ulkojuoksukausi tuntui kaukaiselta haaveelta.

Vanhat, riemunkirjavat Trainerit ovat siirtyeet kesän mittaan kävelykengiksi. Niillä näkkileivillä ei juosta enää kuin dösään. Kaipasin Asics Cumulusten rinnalle kuitenkin kevyemmät ja nopeammat tossut.

Sain hovihankkijaltani haaveilemani neutraalit lenkkarit postituksineen 80 eurolla. Tämän tasoisiksi lenkkareiksi hinta oli mielestäni kohdallaan. Huomenna uudet ihanuudet olisi tarkoitus testata, jos vain väsymykseltäni pääsen raahautumaan lenkkipolulle. Trainerit vaikuttavat jo nyt lupaavilta. Ranskanleivän tapaan niissä on kovan kuoren alla joustava, pehmeä sydän.

Stockholm Marathon Expon toivomusseinä:

"Kuinka parannat parasta juoksuasi Tukholman maratonilla?"

17.8.2013

Heja [nimi]! Jaksaa, jaksaa [nimi]!

Kävin heijaamassa Maratonmammaa Espalla. Anna oli 25 kilsan kohdalla iloisen virkeä ja taisi olla tyytyväinen saamaansa jääkylmään Cokikseen.

Yleensä heijaan, huudan ja riemuitsen juoksua katsoessani. Tällä kertaa Helsinki City Marathonia taivaltavia ihaillessani olin suurimman osan ajasta hiljaa. Ja miksiköhän? Koskapa kaikki muutkin katsojat olivat vaitonaisia. Yleensä se ei menoani lannista, tänään kylläkin.

Tukholmassa ja Tallinnassa on ollut virkistävää saada heijauksia omalla nimellään. Vauhtini on sen verran hitaanlaista, että kannustajat ehtivät lukea nimeni numerolapusta. Lippukin on numerolapussa niin hyvin näkyvissä, että "Hyvä Suomi-tyttö!", "Sisua!" ja "Hyvä Suomi!" kuuluvat sieltä täältä.

Helsinki City Marathonin numerolapuissa ei ole maan lippua, eikä nimiä. Se myös hyydytti kannustajan.

Anna taisteli itsensä maaliin. Loistosuoritus taas kerran!

5.7.2013

Kuvittele maraton ilman musiikkia

Tarkoituksenani oli tehdä uusi juoksusoittolista viime vuoden Tukholman maratonille. Se jäi tekemättä, mutta eipä juoksulistalla mitään olisi tehnytkään. Kuulokkeet olivat niin litimärät, ettei niitä uskaltanut laittaa korviin. Luurit ovat urheilunkestävät mutta ne vetelevät viimeisiään. En usko, että ohjekirjassakaan niitä suositellaan säähän, joka muistuttaa pikemminkin uimatreenejä.

Tarkoituksenani oli tehdä soittolista viimeinkin Tallinnan maratonille, mutta se jäi kaikessa flunssailussa. Oli muka paljon tärkeämpääkin tekemistä ennen maratonmatkaa.

Ryhdistäydyin kesäkuiselle Tukholman juoksulle ja vietin pitkän illan soittolistaa väsäten:
* The Communardsin Don´t Leave me This Wayn erikoismiksaus kestää kahden kilsan verran.
* Markus Krunegårdin Hollywood Hills -biisiä kuunnellessa 800 metriä menee tuosta vaan.
* The Crashin Pony Ride on luotu 21 kilsan kohdalle. Hevoset tuijottavat laitumeltaan juoksijoita.
* The Beautiful Southin Perfect 10 rytmittää 23 kilsan kohdalla juoksun oikeaan uomaansa.
* Mobyn Bond -teema sopii Kuninkaanlinnalle kaartaessa.
* AC/DC:n Thunderstruck pistää jalat rullaamaan Västerbronin pitkällä suoralla.
* Gnarls Barkleyn Crazy kuvaa juoksijoita yrittäessään selvitä näkymättömästä seinästä.
* Beastie Boysin Sabotage antaa virtaa 40 kilsan kohdalla, silloin kun millään ei ole enää mitään väliä.
* Fatboy Slimin Right Here, Right Now -biisiä voi hokea toiseksi viimeisen kilsan. Sanat ovat tarpeeksi yksinkertaiset energiahukkaisen lönköttelijän laulettavaksi.

Soittimien lataaminen hotellihuoneessa oli minuuttipeliä, Saimme ne viime hetkillä puhtia täyteen ja sitten ei kun menoksi.

Mutta mitä ihmettä? Metrossa tajusin, että ladatut soittimet luureineen ja uusine soittolistoineen odottelivat meitä hotellissa matkalaukun päällä. Sain siis tälläkin kertaa kuunnella 42 kilsan verran omia ajatuksiani - valitettavasti. Ne eivät olleet kuitenkaan läheskään yhtä vauhdikkaita kuin Rachid Tahan Rock El Casbah. Sanoista tosin ymmärsin yhtä paljon.

Kotikulmilla löytyy sillankin alta ajateltavaa

26.6.2013

Kannatti sittenkin valita aamujuoksu

Arvoimme sunnuntaina kumpi meistä lähtee yö- ja kumpi aamujuoksulle. Mieheni kävi katsastamassa reitin iltaysiltä ja starttasin samalle polulle yhdeksän tuntia myöhemmin.

Ihmettelin, kun vastaani juoksi autuaasti hymyilevä (nuori)mies. Ja se hymy oli tarkoitettu selvästikin mulle. Hymy levisi korvasta korvaan, kun mies oli vihdoin kohdallani.
Ovatko trikooni revenneet?
Onko naama pilkullinen pusikoista singahtaneista ötököistä?
Miksi ihmeessä tuo komistus hymyilee MULLE???

Keskustelumme tiivistettynä (alkuperäinen käytiin tuolla länsinaapurin kielellä):

- Hei, juoksitko sä nyt Tukholman maratonin?
- Joo...ooo. Miten niin?
- Oliko sulla sellainen vihreä juoksureppu?
- No joo, oli.
- Niin ja nämä samat vaatteet, eiks vaan?
- No joo joo.
- Kiitos sun mä pääsin maaliin. Ihan mieletöntä että mä pääsen kiittämään sua näin.
- ??
- Joo kun mulla alkoi olla fiilis hukassa siinä 32 kilsan kohdalla. Mä kun asun ihan tässä lähellä Kungsholmenilla. Olis ollut tosi helppoa vaan kävellä himaan. Näin sut ja ajattelin, että sulla oli hyvä vauhti päällä. Niinkun siinä vaiheessa maratonia. Päätin lähteä seuraamaan sua.
- Ai jaa?
- Sitten aina juomapisteiden kohdalla mä ohitin sut. Sulla kun on eri tekniikka juomapisteillä. No sitten sä aina ohitit mut taas ja mä raahauduin sun perään. En enää pysynyt vauhdissa siinä 40,5 kilsan kohdalla, kun sä et enää pysähtynyt juomapisteille. Sitten mä ajattelin, että jos kerran tuo pääsee maaliin, niin kyllä mäkin.
- Olipas kauniisti sanottu ;)
- Eikun en mä tarkoittanut silleen...
- :D Olipa hauska sattuma, että olen just tänään täällä lenkillä.
- Etkö ole täältä?
- En, kun Helsingistä.
- Ohoh, onpa maailma pieni.

Olin otettu, että musta oli Micken kirittäjäpupuksi. Hullua, että noin 17.000 startanneesta juuri me kohtasimme radalla ja että tapasimme joitain viikkoja myöhemmin aamuseiskalta Tukholman kaupungintalon varjossa. Maailma on totisesti pieni, näin Micken sanoja lainaten. Ainakin lenkkipolulla.

6.6.2013

Jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa...

Oletko joskus lukenut maratonaiheisia kirjoja tai lehtijuttuja? Niissä on melko varmasti annettu yksi jos toinenkin vinkki maratonista selviytymiselle. Henkisellä puolella esiin on nostettu todennäköisesti oman mantran tärkeys. Mielestäni se on tuntunut hieman hassulta. Miettiä nyt ennakkoon jokin voimalause tai muu höpinä, joka pitää pään koossa....

... kunnes eräänä kauniina päivänä tajusin, että mullahan on ollut kaikki nämä vuodet oma hokemani. Olen laskenut tajuamattani lyhtypylväitä. Jossain muutaman sadan kohdalla yleensä havahdun siihen ja jatkan alitajuisesti laskemista läpi juoksun aina maaliin saakka. No, tapansa kullakin nollata aivot.

Kun kiinnitin huomiota tähän hämmentävään lyhtypylväsinventarioon, lopetin sen saman tien. Muutama maraton onkin sujunut tuskaisesti kuunnellen omaa, liitoksistaan repeävää kroppaani. Se ei ole helpoin tie maaliin.

Viime viikonlopun maratonilla huomasin hokevani yhtä ja samaa sanaa 17 viimeistä kilometriä. Ontossa päässäni kaikui jaksaa, jaksaa, jaksaa... Mieleni päätti jalkojeni puolesta. Ne jaksoivat. Ehkä seuraavalla kerralla lisään vaikeuskerrointa ja hoen samaa ruotsiksi.

En päässyt testaamaan jalkojani lenkkipolulle tänäänkään. Miss N järjesti järkyttävän kohtauksen isoveljen polskutellessa uimakoulussa. Syy olisi voinut olla mikä vaan, tällä kertaa aiheena oli uimalasit (huom, hän oli maakrapuna). Kohtaus vei myös multa mehut. Kuuma uimahalli ja sylissä rimpuileva lämpöpatteri on uuvuttava yhdistelmä. Keskityn siis tämän illan henkiseen juoksuvalmennukseen teekuppi kourassa sohvalla löhöten.

5.6.2013

Maraton vain muistoissa ja rupena kaulalla

Kaulallani oleva hiertymä herättää kysymyksiä ja kauhistuneita ilmeitä. Juoksureppu hinkkasi maratonin mittaan aimo arven, joka alkaa pikkuhiljaa parantua.

Jalat sen sijaan voivat vallan mainiosti. Kaksi kynttä lähtee varmaankin muutaman viikon sisään, muuta mainittavaa ei sitten maratonvaivoista ole. Pystyin liikkumaan hyvin jo heti maratonin jälkeen. Nousu lattialta pizzapicnicillä sujui samaisena iltana hieman hitaanlaisesti, mutta muuten jaloissa ja pakaroissa ei ole ollut sen kummempaa tunnetta, kuin että olen juossut hieman pidemmän lenkin. Maanantaiaamuna sekin olotila oli kadonnut. Kaiken lisäksi koko alkuvuoden piinannut polvivaiva katosi juostujen kilometrien myötä. Outoa.

Kivuttomat, nopeasti palautuvat jalat ovat olleet ilonani vasta puolen tusinan maratonin verran. Ensimmäisen maratonin jälkeen reisilihakseni hohtivat tulikuumina puoli vuorokautta. Olisin voinut paistaa aamumunakkaat niillä. Toisen juoksun jälkeen vältin rappusia muutaman päivän. Kerta kerralta vaivat ovat onnekseni vähenneet. Lihasmuisti on ihmeellinen asia!

Kotiuduin pikkuisten kanssa uimakouluretkeltä vasta ysin uutisten aikoihin. Mielessä on poltellut koko päivän virkistävä yöjuoksu helteisessä Helsingissä. Ehkä on kuitenkin parempi levätä vielä tämä ilta, varsinkin kun nyt on ensimmäinen koti-ilta yli viikkoon. Systerini perhe tuli maratonmatkalta mukanamme ja kuten arvata saattaa, pieni kotimme täyttyi hetkessä neljän serkuksen riemusta, äänistä, majoista ja pukuleikeistä. Parin yhdessä vietetyn päivän jälkeen täällä on nyt taas hiljaista. Kaipaan heitä jo nyt.

1.6.2013

12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa

Olen tarkasti ottaen 164,3 cm pitkä. Reilu lääkäri mittasi mut vuosi sitten, ja kehoitti oikein pinnistämään, jotta sai tulokseksi 164,5 senttiä. Se pyöristetään astmatesteissä lähimpään täyteen senttimäärään. Olen siis oikeastaan sittenkin 165 senttiä pitkä.

Mikä tänään sitten teki pituudestani merkittävän? Se, että päivän juoksulla oli hurjia jättiläisiä, ainakin näin noin 160 sentin korkeudelta katsottuna. Osuin epäonnekseni usean kainalon kohdalle ja varsinkin lähtökarsinassa hajumaailma oli kauhea. Sain osani AXE-dödöistä, kaiken maailman Kouroksista (juu, sitä käytetään yhä, 80/90-luku iskee takaisin!) ja ties mistä myskijohdannaisista. Tahdon hajuttoman maratonin, kiitos.

Lisäksi lukuisat jättiläiset piirittivät mut juoksun aikana liian usein. Vaikuttaa siltä, että jättiläisellä on usein juoksuystävänään toinen samanlainen. Blokkasivat niin, etten pystynyt kipittämään omia pieniä ompelukoneaskeliani ja kaiken lisäksi sain väistellä vatsani tasolla heiluvia isokokoisia lenkkareita. No, se on pelin henki jos lähtee maratonille. Tunsin vaan itseni tosi pieneksi, vaikka 1,65 metriä on varsin mainio mitta.

Pääsin maaliin 4:15 ja risat ajalla. En alittanut neljää tuntia, eli paljon jäi vielä parannettavaa. Juoksusta jäi kuitenkin hyvä mieli, sillä 32 kilsan kohdalla alkoi sataa kunnolla. Siihen asti sinnittelin sihisevillä keuhkoillani. Juoksu alkoi luistaa, vaikkakin hitaanlaisesti. Tunsin suurta juoksun riemua 10 vikaa kilsaa. Sellaista, jota en ole liian pitkään aikaan kokenut.

Marathon Expon Asics-osastolta napattu kuva

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

=
vatsalla jännitystä
jumittavia jalkoja
epävarmuutta
unettomuutta
valinnanvaikeutta
juoksukamojen pakkausta
lastenhoitajien briifausta
viimehetken tankkausta
vessassa juoksua
kellon tuijotusta
muuten vaan panikoimista

En ole valmis, mutta enpä ole ollut aiemminkaan. Ei kun menoksi!

pik(k)uliten