Sunnuntaijuoksu Joutsenossa

Tekstailin ystävälleni: "Lähdemme just Joutseno-sightseeingille. Tarkoituksena juosta pari tuntia." 
Ystäväni vastasi: "Teidän pitää varmaan juosta samat nähtävyydet kahdesti, jos ajattelitte käyttää siihen kaksi tuntia." Ystäväni oli harvinaisen oikeassa!

Bussipysäkin prototyyppi:

Viime käynnin jälkeen hyppyri oli purettu. Se oli Ahvenlammen kesässä jylhä ja hieman pelottavakin näky.

Valitsimme pyörätien. Maastossakin olisi ollut helppo pysyä reitillä.

On kaupunkeja, mistä valita. Joutseno on mielessäni edelleenkin itsenäinen kaupunki, vaikka kuntaliitoksen kautta siitä tuli osa Lappeenrantaa.

Kameraani tarttui tällä kertaa melko karuja kohteita. Tämänkin aseman lähettyvillä oli lukuisia kauniita ja viehättäviä taloja.

Kaupunki oli hiljainen yhden aikaan sunnuntaina. Suurin kuhina oli hautausmaalla.

Kaksi hikistä neonväreihin sonnustautunutta lenkkeilijää eivät olleet tervetulleita hautajaisiin. Eikä ihme. Emme sinne olisi väen vänkään tunkeneetkaan.

"Vesitorni edestä, vesitorni takaa. Vesitorni seisoo, no ei se vesitorni makaa." Kuvia otin siitä joka tapauksessa paljon.

Kaupungintalossa on enää lähinnä it-osasto.

Tyylipuhtaan ostarin sisäpihalta löytyy raipparangastuspetäjä. Sellaista ei kotoisasta Forumista löydykään.

Toivottavasti tämäkin ostari pääsisi uuteen kukoistukseensa.

Kuinka monta liikennemerkkiä löydät kuvasta?

Toivon totisesti, että tämä viehättävä liikerakennus on edelleen olemassa seuraavallakin visiitillä.

Kangas asuste. Ei kuitenkaan A. Halukas, vaan kerättyä kauneutta.

Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat karanneet tästäkin linjakkaasta liikekiinteistöstä.

 Meillä oli lokoisat oltavat appiukkoni luona. Majatalon palveluita ei tarvinnut testata.

Ai täälläkö se terminaali onkin?

Kävimme kotikirppiksellä. Avasimme haan ja astelimme sisään... jonkun kotiin. Kotona ei ollut ketään. Telkkari oli tosin päällä.

Joutsenon Melontakauppa on avoinna melontakauden ulkopuolella kerran viikossa.

Saimaantiellä oli avoinna myös kunnon iso kirppis, jossa meidät otti vastaan iltei ihka oikea Lassie. Mieheni juoksi loppumatkan kirjakassi sylissään.

Mekin pysähdyimme tässä. Tietysti.

Lahden takaa häämötti lähtö ja maali Pulpissa.

Viimeiset kilometrit nautimme pururadan pehmeydestä.

Ja kotona odotti herkullinen perhepäivällinen. Ensi kerralla viivymmekin pidempään, kuin vain yhden yön.

su 31.8. | 10,1 km | aktiivinen juoksuaika 57:46 min | aikaa kului kaiken kaikkiaan parisen tuntia

Vielä ehtii!

Kaupungintalon Virka Gallerian maksuton näyttely Pullasta puhtia - Myymäläjulisteita 1950-luvulta on avoinna vielä tämän viikonlopun klo 10-16. Kannattaa käydä!


Ropo tarvitsevalle

"Hei rouva. Mä en ole syönyt eilisen jälkeen ja mulla alkaa olla hirveä nälkä. Voisinko saada rahaa ruokaa varten?"

Olin löytänyt kadulta aamulla euron ja annoin sen miehelle. En yleensä anna koskaan rahaa anoville mitään. Rahaa kun ei ole anettavaksi asti. Ja mihin vetäisinkään viivan? Jos annan yhdelle tarvitsevalle, miksi en myös toiselle.

Hellyin, ja mies sai puhtaaseen, kauniiseen käteensä euron kolikon. "Tässä sulle alkajaisiksi", sanoin.

En kaipaa ikuista kiitollisuutta, enkä sädekehää pääni päälle. "Kiitos" olisi ollut kuitenkin kiva kuulla. Sen sijaan takaani kuului äänekästä jupinaa: "On se kumma, ettei ihmiset välitä, mitä nälkäinen tarvitsee. Ei euro ole mitään!"

Käännyin ympäri ja aloin selittää tapaavani kohta kaksi lastani. Sitten tajusin, ettei mun tarvitse avautua. Miehelle on yksi ja hailee, miksen antanut kuin vain yhden euron.

Jatkoin matkaani Hakaniemen torille päin. Katsoin S-Marketin ovelta näkyviä tarjouksia. Jossain komeili "1 €". Kaipa mies saa tuolla mielestään mitättömällä summalla edes jotain vatsansa täytteeksi.

Seuraavaan kertaan, kun annan pyytäjälle jotain, tulee olemaan hyvin, hyvin pitkä aika.


Alta aikayksikön

Jatkoin keskivikkona hyötyliikuntateemalla pakon sanelemana. Pojallani oli peli-ilta ja sitä ennen hänet piti hakea iltapäiväkerhosta ja viedä kotiin syömään. Tytärkin oli noudettava ennen tarhan sulkemista. En voinut hilppaista työpöytäni äärestä kohtuuttoman aikaisin, vaan lapsiperhelogistiikan solmukohta oli ratkaistava luovasti.

Vaihdoin päälleni juoksukamat ja pakkasin työvaatteet ja kengät juoksureppuuni. Jos olisin kulkenut pätkän Sörkka - Uspenskin katedraali julkisilla, siihen olisi hurahtanut huomattavasti pidempi tovi, kuin Sörnäisten rantatietä ja Pohjoisrantaa pitkin juosten (2,8 km | 15 min + risat).


Nappasin mukaani myös samassa futisjoukkueessa pelaavan luokkakaverin. Kotimatkaan hurahti poikien hassuttelun vuoksi vartin verran. Kotona ehdin vaihtaa muutaman sanan mieheni kanssa ja jatkoin kevyempi juoksureppu selässäni kohti Miss N:n tarhaa Kampissa.

Reittioppaan mukaan tarhamatkaan olisi tuhrautunut julkisilla vain 17-19 minuuttia. En ole kyllä koskaan vielä kulkenut ruuhka-aikaan bussilla 17 seitsemässä minuutissa Kamppiin, saati 65:lla neljässä minsassa Kaisaniemestä Simonkentälle.


Oli Reittiopas oikeassa tai ei, säästin taas aikaa juoksemalla. Olin juosten perillä tasan kymmenessä minuutissa (1,85 km | 10 min). Siitäkin huolimatta, että juutuin liikennevaloihin Manskulla ja valitsin reitikseni turistien valtatien, Aleksanterinkadun.

Keskustan ja kantakaupungin välimatkat ovat lyhyitä, mutta julkisilla niihin tuhrautuu suhteessa aivan liian pitkä aika. Olisin ollut dösillä ja spårilla liikkuessani tulisilla hiilillä. Saanko pojat ruokapöytään ajoissa? Ei kai tyttäreni joudu odottamaan noutajaansa tarhan sulkemiseen asti? Pysyin juosten aikataulussa ja mikä olikaan mukavampaa, kuin taivaltaa hikisenä juoksutrikoissa Stockan Herkussa pakotejuusto-ostoksilla.

3,7 kiloa lastenkirjoja juoksupainona

Iskin silmäni myynnissä oleviin lastenkirjoihin naamakirjan tavarankiertosivuilla. Lähdin noutamaan niitä ex tempore suoraan päivällispöydästä. Kamat vain päälle ja vesisateeseen juoksemaan.

Krunasta Punavuoreen pääsee nopeiten juosten. Se on nyt todistettu. 26 minsaa ja 4,6 kilsaa. Spåralla matkaan olisi mennyt odotuksineen ainakin tuplaten. Olin alta aikayksikön taas kotosalla. N ei ollut uskoa, että juoksin: "Kyllä mä sen uskon, että sä juokset niitä maratoneja, mutta et kyllä voinut käydä siellä Viiskulmassa asti näin nopeasti juosten." 

Löysin FB:n kirpparisivuilta myös tänään käytössä olleen pyöräily-/juoksurepun. Alan hyödyntää jatkossa työmatkojani juosten ja tarvitsin siihen isomman repun, kuin mitä Tukholman maratonillakin käyttämäni juomareppu on. Uusi reppuni on tilaihme. Se läpäisi testin kirkkasti. Sain ahdettua sinne 11 kirjaa ja lisääkin olisi mahtunut kypärätaskuun. Lähes viiden kilon lisäpaino tosin näkyi vauhdissa. Kilometrinopeus laski puolen minuutin verran. 

Olen tehnyt viime viikkoina muutaman muunkin löydön nettikirppiksiltä. Mutta mikä mahtavinta, olen myös sitä kautta tutustunut mukaviin myyjiin. N ei ollut lähtiessäni niinkään kiinnostunut siitä, mitä menen ostamaan, vaan siitä, onko myyjä kiva. Ja ilokseni sain kertoa lapsukaiselle nukkumaanmennessä: "Oli oikein valloittava."


Heimotreenit kaatosateessa

Suunnittelin juoksevani Cheekin yleisön rummutuksen tahtiin Töölönlahdella. Lapsiperheessä kaikki ei kuitenkaan mene aina suunnitellusti. Yöjuoksun sijaan istuin aamukolmeen asti Lastenklinikalla. Pääsin toki sielläkin nauttimaan konserttiyleisöstä, sillä ambulanssiliikenne Meikun ja Stadionin välillä oli melko tiuhaa jossain vaiheessa iltaa. Juopunut lapsi, revähtänyt olkapää... Vaivojen kirjo oli laaja.

Lapsen unta valvoessani oli aikaa muistella viikon parasta hikoilusessiota, eli Adidas Heimon avoimia mäkitreenejä.

Ukkonen pyöri keskiviikkona keskustan päällä kuuden aikoihin. Vielä siinä vaiheessa tuntui utopistiselta, että pääsisimme illalla mäkitreenin makuun. En toki pelkää sadetta, päin vastoin. Ukkosta sen sijaan ihailen mieluiten sisätiloista käsin.

Onneksi sää muuttui aurinkoiseksi yhtä nopeasti kuin taivas oli revennyt. Loppuilta olikin sadetta, poutaa ja sateenkaaria sulassa sovussa. Hikipisaroista puhumattakaan.

Lähdimme Cafe Carusellilta pitkänä letkana kohti Tähtärin pakaralihakset tykkää -treenejä. Porukkaa oli valunut paikalle kolmisenkymmentä. Hieno saavutus siinä säässä!

Sain treeneistä irti paljon hyvää. Olen aikaisemmin aloittanut juoksutekniikan viilaamisen. Nyt sai kädet syystäkin kylmää kyytiä Joonakselta. Kieltämättä käsivarsieni asennosta voisi päätellä, että yritän maaliin juoksemisen asemesta puolustaa itseäni nyrkkeilykehässä. Jarno oli oikeassa siinä, että käsien määrätietoisella liikkeellä juoksuun saa ihmeesti lisää buustausta.

Nousujen laskeminen oli 22-minuuttisen mäkirutistuksen aikana liian vaativa tehtävä. Niitä saattoi tulla peräti 11 tai sitten ei. Tehokasta treeni oli joka tapauksessa. Siinä vaiheessa, kun oli enää 20 sekuntia jäljellä, lähdin valloittamaan mäennyppylää vielä kerran. Porukassa ei tule hannattua samalla tavalla kuin yksin treenatessa.

Juoksimme takaisin lähtöpaikalle lihakset turtina mutta onnellisina. Adidaksen lahjoittamat hienot treenipaidat olivat mahtava päätös onnistuneille treeneille. Onneksi heimotreenejä on tarjolla syksyllä lisää. Ne on pakko saada mahtumaan kalenteriin!

Ja mikä olikaan syynä sairaalareissuun? No ärhäkkä allerginen reaktio tietty. Tyttäreni oli taas kerran hyvissä käsissä. Kiitos siitä loistavalle hoitajallemme Veralle ja Lastenklinikan sydämelliselle henkilökunnalle!

Olen kuvittanut aiemminkin tekstejäni Adidaksen loistavalla kampanjalla "Runners. We are different." Adidas Heimon mäkitreeneihin tämä sopii paremmin kuin hyvin:


Tekniikka kuntoon

Olen joutunut jo kertaalleen opettelemaan juoksemisen uudestaan. Lopettaessani jalkapallon pelaamisen jalkani olivat surkealla tolalla. Penikkatautiin ei tuntunut auttavan mikään muu, kuin juoksutyylin muuttaminen.

Uuden opettelu alkoi jälleen. Olen tajunnut jo pitkään juoksutekniikkavirheeni. Katsellessani videota Tukholman maratonilta näin ongelmakohdat livenä. Varmasti harjaantuneempi silmä näkisi kertasilmäyksellä koko virhepaletin. Itse keskityn ensi alkuun voiman lisäämiseen, askeleen nostamiseen ja päkiöiden käyttöön.

Edellisellä kerralla vanhan unohtaminen ja uuden sisäistäminen vei parisen vuotta. Olen joko hidas oppimaan tai sitten lihasmuistiin jääneitä tuhansia kilometrejä ei ollut mahdollista deletoida tuosta vaan. Toivottavasti saisin tällä kertaa oman juoksukouluni päätökseen ennen ensi kesän helteitä.

Hapuilin uutta juoksutapaa toissailtaisella yöjuoksulla. Ei ollut helppoa, mutta ei kamalaakaan. Aloitin viidellä kilometrillä, mutta kaksi sujui vanhalla, tutulla, ponnettomalla laahausaskeleellani. Pyrin treeni treeniltä pidentämään uudella tekniikalla juostavia pätkiä. Ehkäpä jo seuraavalla maratonilla onnistuisin pitämään tekniikan kohdallaan ainakin puolet matkasta.

Ke 6.8. / 7,2 km / 39:10 / Reitti eli koko juoksun ajan. Töölönlahden toimistorakennusten takapihan pöpelikkö tuli tutuksi ja nopeimmat kilsat kirjasin pätkällä Bulevardi - Mansku -Espa -Pohjoisranta. Turistilaumojen väistäminen kävi hyvästä mutkittelutreenistä maratonia silmälläpitäen.

Orastava uusi rakkaus

Jäin ekasta kerrasta koukkuun. Tämä ei ole kuitenkaan syrjähyppy. Sain nyt lisämakua vanhaan pysyvään rakkauteeni. Olen nyt entistäkin höyrähtäneempi.

Juoksu on juoksua, hölkötti sitä luonnossa tai asfaltilla. Tai niin ainakin luulin. Viime viikon keskiviikkona mulle kuitenkin selvisi, että harrastan juoksun sijasta maantiejuoksua. Ja polkujuoksu on oma juttunsa. Ja sitä pääsin nyt maistamaan 17 kilometrin ja kahden ja puolen tunnin verran mainiossa porukassa.

On trail - ja Kestäyyttä pintakaasua -ryhmissä huhuiltiin lähtijöitä mukaan tarpomaan Kuusijärveltä polkuja pitkin Sipoonkorpeen ja takaisin. Koskapa muu perhe oli silloin Västanfjärdissä, mulla ei ollut pienintäkään syytä olla lähtemättä mukaan. Vielä kun kyytikin Tikkurilasta järjestyi, niin ei kun menoksi.

Ennen lasten syntymää yhdistimme mieheni kanssa lomamatkoihin vuoristovaelluksia. Olen jäänyt kaipaamaan niitä. Barcelonan maratonmatkalla ihailin Montserratilla juoksevien megapohkeita ja selailin innokkaana FNACissa Trail Running Barcelona -kirjaa. Jo silloin arvelin, että polkujuoksu voisi olla seuraava luonnollinen askel juoksuharrastuksessani.


Nautin Kuusijärven ja Sipoonkorven maisemista täysin rinnoin. Nappasin välillä mustikoita puskista ja varoin kompastumasta jalkoihini ja maan rajassa luikerteleviin juurakoihin. 17 kilsaa vierähti huomaamatta.

Oli ihana juosta ilman kelloon tuijottamista tai parhaan kilometrin kellottamista. Juoksimme, kävelimme ja hölkkäsimme. Olimme hyvissä käsissä ja pystyin luottamaan siihen, ettemme eksy, vaan palaamme lähtöpaikkaan viimeistään kolme tuntia startista.

Mut valtasi juoksun jälkeen aivan toisenlainen keveys, kuin perusjuoksulenkin jälkeen. Sain nautintoa kaikille aisteille ja uusia, mainioita tuttavuuksia.

Otan polkujen tarpomisen tavaksi. Se on vaikeampi mahduttaa kalenteriin, mutta ei mahdottomuus. Ehkäpä palaan jopa uudestaan vanhan kouluaikaisen ihastuksen, suunnistamisen, pauloihin.