Luukutusta ja jorausta

Teini-ikäinen Nina ja keski-ikäinen Poppis ovat selvästi yksi ja sama ihminen, vaikka välissä on yli 30 vuoden verran koettua ja nähtyä. Jään edelleenkin jumiin yksiin ja samoihin lempparibiiseihin ja luukutan niitä edestakaisin kuukaudesta ja joskus jopa vuodesta toiseen.

Pormestarin itsenäisyysjuhla

Mitkä vaatteet? Miten tukka pistetään? Mistä kengät? Kysymyksiä on leijaillut viime aikoina kodissamme enemmän, kuin omien häideni aattona konsanaan. Perheemme viimeinen neljäsluokkalainen otti pormestarin itsenäisyyspäivätanssiaisvalmistelut juhlien vaatimalla vakavuudella.

Autossa on vain viisi paikkaa

Syksyn jo perinteeksi muodostuneet futisperjantait ovat tältä kaudelta ohi. Toki pelejä on riittänyt muillekin arki-illoille ja turnauksia viikonlopuille, mutta erityisesti kouluviikon päättäneet illat ovat jääneet mieleen. Eikä vähiten siksi, että lapset alkavat olla aika nuutuneita viikonlopun alkaessa.

Lasten matsit on ripoteltu pitkin Helsinkiä mahdollisimman kauas kotoa ja julkisilla matka sinne ja takaisin kestää aina vähintäänkin pienen ikuisuuden. Lapset eivät ole kuitenkaan vielä kertaakaan valittaneet, sillä he ovat päässeet miltei joka kerta kimppakyydillä suoraan kentälle. He ovat saaneet ladata akkujaan (tai koetella kuskin hermoja) parisenkymmentä minuuttia autossa istuen. Ei pysäkeillä sateessa odottelua, eikä kilometrin mittaista kävelyä päättäriltä kentälle.

Celsius-lukema | KPK 24/7 tammihaaste

Olen unohtanut millainen normitalvi on. Tämä talvi jäänee muistoihin päättämättömän ja poukkoilevan säiden ruhtinaan leikkikenttänä. Koskaan ei tiedä mitä on tulossa. Tai no, ainakin vettä.

Yksi talvi yhdentoista vuoden takaa on jäänyt kuitenkin elävästi mieleen. Silloin talvi alkoi 19. tammikuuta ja päättyi tasan viiden viikon kuluttua. Pakkanen ja lumi häipyivät orastavan kevään tieltä ajoissa.

Jouluihminen

Joulukalenterin luukut aukeavat yksi kerrallaan ja joulu tulee, oli siihen valmistautunut tai ei.

Tähän vuodenaikaan mielessäni pyörii ristiriitaisia ajatuksia. En tunne olevani jouluihminen, sillä jouluun kiteytyy myös sellaisia muistoja, joita en halua kirjoittaa auki. Täytenä vastakohtanani on tyttäreni, joka on aloittanut jouluvalmistelut jo elokuussa.

Kumpaankohan suuntaan jouluviisarini kääntyykään?

Juoksisin vähemmän ilman lapsia

Emme ole olleet yhteydessä erään rakkaan ystäväni kanssa muutamaan vuoteen. Edellisen kerran jutellessamme valitin, kuinka lapsiarki estää säännöllisen juoksemisen. Viime viikolla jutellessamme hän kysyi mitä kotiin nyt kuuluu. Vastaus yllätti iloisesti itsenikin:

Arki rullaa. Itse asiassa alkaa olla jo aika helppoa. 

Nyt aika alkaa olla joustavampi käsite, kuin kurahaalariarjessa. On myös muutama muu seikka, jotka lisäävät viikkokilsoja. Ne ovat tulleet elämääni lasten myötä.

Olisin linnoittautunut sohvalle, jos...

... mulla ei olisi lapsia. Ulkona oli tarpeeksi tuulta heittelemään oksia puista. Jäätävä tihku ja pimeys saivat jopa tiskivuoren näyttämään houkuttelevammalta kuin lenkille lähtemisen. Lapsi kuitenkin toivoi että veisin hänet treeneihin.

Voisinhan mä karata takaisin kodin lämpöön tyttären futistreenien ajaksi. Saisin olla kerrankin yksikseni kotona. 

5-vuotiaat juoksublogit: Pikkuliten & Benny Sjölind

Kysyin pojaltani onko hän koskaan lukenut blogiani. Eipä ollut tullut mieleenkään käydä katsomassa sitä. Hän aloitti blogitekstieni kahlaamisen ensimmäisestä, viitisen vuotta sitten kirjoittamastani postauksestani.

Rumat jalat

Lapseni sanoi ääneen sen mitä itsekin ajattelen:

Sulla on mamma varmaan maailman rumimmat jalat...

Hän kuitenkin jatkoi lausettaan:

Hiihtoloma Helsingissä

Instan ja Facebookin feedit ovat täyttyneet viikon mittaan upeista Keski-Euroopan ja Lapin laskettelumaisemista. Hiihtolomakausi on selvästi alkanut. Meidänkin perhettämme se on koskettanut tässä ensimmäisessä loma-aallossa.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta irrottautua lomailemaan. Ainakin meidän perheessämme vanhempien on pitänyt saada purettua työrypästä tämäkin viikko lasten talvilomasta huolimatta. Siitä huolimatta lapset ovat nauttineet lomastaan ja saaneet uusia kokemuksia, kiitos Kisahallin EasySport -hiihtolomatapahtuman.

Jättikokoisia orkkuja

Mun elämässäni ei taida tapahtua tarpeeksi, sillä päivittäiset tapahtumat eivät täytä öisin univirtaani. Sen sijaan näen unta puhuvista, ihmisen kokoisista oravista viitta harteillaan. Ne ovat kömpineet sängyn alle viskaamastani kirjasta uniini.

Ensimmäinen nimipäivä

Olen yhdellä tapaa uniikki perheessämme. Olen ainoa, jolla on nimipäivä virallisessa nimipäiväkalenterissa. Ruotsissa meillä jokaisella olisi omat juhlapäivämme, sillä siellä jokainen saa nimensä komeilemaan nimipäiväkalenteriin, oli samannimisiä yksi tai tuhat.

Karkauspäivänä tuli puheeksi, että voisimme juhlistaa sekä lapsia että miestäni silloin (neljän vuoden välein), kalenterissa kun ei ole kenenkään nimeä valmiina. Ehdotukseni ei saanut pienintäkään vastakaikua. Niinpä aloin pähkäillä, milloin lasten nimiä voisi juhlistaa. Heille kun nimipäivä vaikutti olevan tärkeä juttu. 

Tärkeimpiä kriteereitä oli ajankohta. Joulusta äitienpäivään elämämme on yhtä juhlaa. En halunnut noille kuukausille yhtään kakutusta tai lahjontapäivää lisää. Lisäksi päivän tulisi liittyä jollain tavoin lasten nimiin.

Vietimme poikani ensimmäistä nimipäivää viime viikolla. Etunimikaimat viettävät Ranskassa nimipäiväänsä samana päivänä kuin kolmatta nimeä juhlitaan Portugalissa. Vai olikohan se toisin päin? Oli miten oli, ensimmäinen nimipäivä oli tapaus, jota juhlistettiin jopa koululuokassa pojan tuomilla Domino-kekseillä.

Kuva pojastani vuosien takaa futiskoulussa. Hänellä oli silloin vielä lyhyt tukka ja Kaisaniemen pienellä hiekkakentällä ei ollut vielä parakkikoulua. Olen julkaissut kuvan jossain ensimmäisistä blogipostauksistani. 

Tyttäreni nimipäivä osui elokuulle salapoliisityön tuloksena. Ensimmäisestä nimestä oli vaikea löytää sopivaa päivää oikealle aikajaksolle. Tyttäreni kolmas nimi löytyi pyhimyslegendasta, jonka mukaan Roomassa satoi yllättäen lunta elokuussa vuonna 352. Lumi yllätti myös tyttäreni syntymäpäivänä. Keväinen maa peittyi uudemman kerran paksuun lumivaippaan odotellessamme hänen syntymäänsä Naistenklinikalla.

Emme antaneet lapsillemme suvussa kulkevia nimiä, vaikka se on mielestäni kaunis perinne. Ilokseni samaisen tarinan kautta toinen nimeni Maria nivoutuu myös tyttäreeni.

Maratonmatkalla Tukholmassa vuonna yksi ja kaksi. Vanhemmat istuivat penkeillä varjossa ja serkukset juoksivat ympyrää. Tyttäreni jaksoi ravata suihkulähteen ympäri jätskienergialla lukuisia kertoja. 

Perheessämme on enää yksi ilman nimipäivää. Se ei tunnu kuitenkaan häntä vaivaavan, vaikka synttäritkin osuvat jouluun. Luulen, että onnistun kehittämään hänenkin nimelleen jonkin ontuvan aasinsillan, jotta saamme tungettua nimpparitkin samaan syssyyn, synttäreiden ja jouluaaton väliin. Sitten vuoden juhlakalenteri alkaakin olla perheemme osalta täynnä. 

Taas näitä aamuja

Perjantaiaamu, aurinkoa ja hyvää mieltä. Tyttärellä kiharameri ja mieluisat vaattet. Kerrankin kaikki ovat lähdössä ajoissa. Mies oli viemässä poikaa liikuntapäiväleirille pyöräillen. Mä taas veisin tyttären hoitoon rauhallisesti juosten lapsen fillaroidessa. Saattaisin ottaa kenties muutaman spurtin paluumatkalla jos siltä tuntuisi.

Tyttären hoitopaikka on siirtynyt kesäkuun ajaksi kauemmaksi, mutta tuleepahan enemmän liikuntaa. Onneksi aikataulu ei ole kesäaamuisin tarhassa aivan yhtä tiukka kuin eskarissa oli.

Tasan puoli ysiltä muistin, että tänään on jotain?!

Katse kalenteriin: Tytöllä retkipäivä ja lähtö tarhalta...
... tasan klo 8:30!

Missä tarhan numero???

Nopea soitto. Juu, lähtevätkin vasta ysiltä. Vakuutin lapselle että ehdimme. Oikeasti en ollut yhtään varma. Eilen matkaan meni lähes 25 minuuttia kun olimme molemmat fillareilla liikenteessä. Pikkuinen pyöräilee jo mallikkaasti, mutta vauhdin hurmaa siinä ei ole vielä kuin satunnaisesti.

Härdelli, loppupakkausta, lenkkareiden metsästystä, ties mitä.

Pääsimme viimein portista ulos 8:45.

Vihdoin matkaan lyhintä reittiä. Sellaista, jolla on mahdollisimman vähän liikennevaloja.

Tyttö sotki minkä lyhyillä jaloillaan pystyi.

Siellä ne näkyivät kaukana kadun toisessa päässä, vaaleanpunaliiviset lapsukaiset.

Ei edes halata ehditty, kun tyttö jätti mulle fillarin, repun ja kypärän.

Kääntyi kuitenkin katsomaan mua vielä kysyvästi kun ei ollut varma onko edes oikeaan porukkaan menossa. Ohjaaja oli vieras ja suurin osa lapsista sieltä toisesta hoitopaikasta. Onneksi oli joku tuttukin.

Juoksi jonon kärkeen ja sai parin itselleen.

Huhhuh. Taas yksi aamu selvitetty kunnialla. Tai jos ei kunnialla niin ainakin tiukalla puristuksella. Tällaisessa perheemme on parhaimmillaan.

Palasin kotikonttorille lyhintä tietä. En muistanut edes spurttailla. Tuijotin vain edessäni juoksevan miehen hienoja pohjelihaksia.


pe 10.6. menomatka: 2,3 km | 14:50 | 6,26 min/km
pe 10.6. paluumatka: 2,7 km | 14:41 | 5,26 min/km

Lapset saivat Joulujuoksun pipot eilisellä HHM:n Kids Runilla. Ne sopivat mainiosti koleaan kesäsäähän. Tyttäreni halusi kuitenkin säästellä sen "siihen kun on oikeasti kylmä". Täytynee siis ottaa pipo varmuuden vuoksi esiin juhannuksena. Luottamus Suomen kesään on kova. 

Nautitko elokuvan herkuilla vai ilman?

Ennen lapsiarkea olimme mieheni kanssa elokuvien suurkuluttajia. Ihana, rakas kotikutoinen Bio City oli olohuoneemme sunnuntaisin ja Rakkautta ja anarkiaa festareiden aikaan uppouduimme parhaimmillaan kolmeen leffaelämykseen yhden päivän aikana.

Periaatteessa tuon rakkaan harrastuksen voisi kaivaa taas naftaliinista. Miksi emme kuitenkaan tee näin?

Ensinnäkin kyse on priorisoinnista. Jos ja kun saamme silloin tällöin kahdenkeskisiä parituntisia, silloin tiemme mieheni kanssa vie todennäköisemmin lenkkipolulle kuin pimeään elokuvasaliin. Emme pääse tarpeeksi usein juttelemaan lenkkipolulle, joten aina mahdollisuuden tultua se menee kaiken muun ohi. Voisin toki mennä yksinkin leffaan. Se ei vaan ole mua. Haluan päästä keskustelemaan elokuvasta heti sen nähtyäni.

The Grand Budapest Hotel odottaa DVD-laatikossa sopivaa kahdenkeskistä leffailtaa. 

Toiseksi leffaliput ovat hinnakkaita. Sitä ne olivat jo ennen lapsiaikaa, mutta silloin taloudessa oli toisella tavalla väljyyttä. Ja Bio Cityn sarjaliput olivat hinnaltaan toisella planeetalla verrattuna Finnkinon vastaaviin. Toki leffateatteritkin olivat aivan eri tasoa. Koskapa haluaisimme antaa leffaelämyksiä myös lapsille, tällöin leffanautinnon hinta elokuvateattereissa on valitettavasti kynnyskysymys tällaiselle nelihenkiselle perheelle.

Kolmaskin, hyvin keski-ikäinen (?!) syy mulla on myös. En kestä leffassa maiskuttavia, karkkipussien rapisuttajia ja pop corneille haisevia kanssakatsojia. Jos olen saanut lapsille hoitopaikan leffan ajaksi ja olen maksanut leffalipusta, haluan nauttia elokuvasta ilman häiriötekijöitä. Keskittymiskykyni ei ole (enää) sitä luokkaa, että pystyisin sulkemaan ylimääräiset äänet ja hajut elokuvan ulkopuolelle.

Niinpä vietämme nykyään leffailtoja lähinnä kotona. Ainakin kerran viikossa viritämme ison telkkarimme eteen kaksirivisen katsomon sohvista, pistämme valot pois ja keskitymme elokuvaan. Lapset ovat tottuneet siihen, ettei karkkikaappia avata automaattisesti samalla kun valitsemme filmiä. He ovat tosin valmiita siirtämään karkkipäivänsä leffaillalle, jotta voivat nautiskella elokuvasta ja herkuista samanaikaisesti. Takarivin tiukkikselta he ovat oppineet pitämään mässytyksen ja rapistelun minimissään.

Joulupukki toi mulle mieluisen filmin. Muu perhe oli samaa mieltä. 

Vaikka en olekaan leffaherkuttelun suurin puolestapuhuja, en kuitenkaan kiellä lapsiltani sitä iloa mennessämme leffaan ystävien kanssa, joilla on karkit mukanaan. Silloin molemmilla lapsilla on mukanaan omat mieluiset karkkipussinsa. Mutta jos menemme oman perheen voimin leffaan, mukanamme on vain vesipullot. Laukun pohjalta löytyy korkeintaan yskäpastilleja.

Ehkä sitten joskus isoja ollessaan lapset osaavat arvostaa, etteivät toimi Pavlovin koiran tavoin leffaliput ostettuaan. Koska sitä herkkumättöä ilman pärjää kyllä. Jopa kokonaisen leffan ajan.


Ravintolan ja leffateatterin yhdistelmä onkin sitten jo aivan toinen konsepti. Aivan varmasti toimiva ja ehkäpä käyn itsekin testaamassa. Tuleekohan tästä yritysten pikkujouluhitti? 
Kuvakaappaus NYT-lehden kotisivuilta. 

Lapsen kanssa Kansallismuseossa

Talvi on idyllistä aikaa. Silloin viiletetään lasten kanssa pulkkamäessä, rakennetaan lumilinnoja, hiihdetään ja luistellaan. Elämä on yhtä hymyä ja punaisia poskia. Kuulostaako tutulta? No ei ainakaan meidän talviarjessamme.

Kun taivaalta tulee räntää, kadut ovat liukkaat eikä puistossa voi kuin uida kumpparit jalassa, silloin täytyy alkaa pähkäillä ajanvietettä sisätiloissa. Kotoa on kuitenkin pakko päästä pois. Seinäthän siellä kaatuvat päälle ja kaikkien keljutus senkun kasvaa. Ja siitä seurauksena on ties mitä porua, riitaa ja mökötystä. Se on nähty. Ei kiitos!

Sunnuntaina oli taas samainen ongelma. Toinen lapsista oli saanut päivän liikunta-annoksensa aamun futistreeneissä, toinen taas oli purkamassa energiavarastojaan futisturnauksessa. Ne olivat kuitenkin vain aamutohinat. Eihän sitä koko loppupäivää voisi töllöttää Barnkanalenia. Tai jos lapsilta kysytään, kyllä voisi.

Onnekseni huomasin Kansallismuseon avoimien ovien päivän. Nyt sinne voisi mennä vaikka vain pikaisesti käväisemään, kun ilmaiseksi kerran pääsee.

Myönnän, etten ole aiemmin vienyt lapsia Kansallismuseoon. Viimeisimmästä omasta käynnistä on vierähtänyt jo aivan liian pitkä aika. Itse asiassa niin pitkä, että muistikuvani museosta olivat pölyttyneet. Tai ehkäpä arvostan nykyään Suomen historiaa toisella tavalla kuin finninaamaisena yläasteikäisenä.

Tällä kertaa nuorimmainen ei kuitenkaan päässyt mukaan, sillä hän viihtyi liian kauan aikaa lounaslautanen edessään. Itkua ja huutoahan siitä tuli, mutta lopulta tajusi kyllä itsekin miksi joutui jäämään kotiin. Viime töikseen hän tuli tarkastamaan, että mulla oli varmasti isoveljen kamera mukana: "Kun se haluaa varmasti ottaa paljon kuvia."

Ja totta totisesti hän niitä näpsikin. Omien laskelmiensa mukaan muistikortille tuli vajaan kahden tunnin visiitin aikana 350 uutta kuvaa. Keskityimme molemmat omiin juttuihimme. Minä luin selostuksia esineistä ja vastasin poikani kysymyksiin samalla kun hän fotasi (=lasten määritelmä valokuvaamiselle).

Olisimme voineet viettää museossa puolikkaankin päivän, sen verran kiinnostavia juttuja näimme. Nyt tutustuimme vain osaan talosta. Muun muassa Sibelius-näyttely jäi meiltä näkemättä. Toisaalta ehkä parempi näin, sillä saimme koluttua tietyn kokonaisuuden sen sijaan että olisimme viilettäneet museossa tuulispään lailla.

Taisi sittenkin olla vain hyvä, että mukanani oli vain yksi lapsi. Tuntuu siltä, ettei nykyään ole juuri lainkaan kahdenkeskistä aikaa ja harvemmin tulee koettua mitään uutta kahdestaan lapsen kanssa. Tällä museokäynnillä minun ei tarvinnut keskittyä riitapukarien erottamiseen toisistaan ja isoveli sai omistautua kuvaamiselle ilman että kukaan patisti kulkemaan vikkelämmin. Ja eihän tuo museo tuosta mihinkään katoa, kun on siinä jo seissytkin tuon sata vuotta. Voin tehdä uuden reissun keväällä nuorimmaisen kanssa ja nauttia siitä sillä kertaa hänen silmin.

Kävellessämme kotiin saimme juteltua monenmoiset jutut ja kävimme tsekkaamassa läheisen jääkentän kunnon. Jään päällä lillui kymmenen sentin vesikerros. Sinne ei olisi asiaa vähään aikaan. Pahimmassa tapauksessa talven luistelut siellä ovat jo ohi ennen kuin ovat kunnolla alkaneetkaan.

Kotiovella meitä odotti pikkusisko innokkaana päivänpaisteena: "Millaista siellä oli? Saitteko kakkua?" Kakku ja kahvi olivat loppuneet jo aikaa sitten, mutta emme olleet osanneet niitä edes kaivata. Meille riitti silmänruoka.

Onko sun nimesi äiti?

Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun musta tuli äiti. Ensimmäisen vuoden verran kuljin vielä omalla nimelläni. Sitten sain nimeeni lisämääreen "sen ja sen mamma / äiti". Pian oma nimeni putosi kokonaan litanniasta ja olin yksinkertaisesti lapseni äiti kaikille uusille tuttavuuksille. Tällä tavalla muiden vanhemmat osasivat yhdistää mut oikeaan pikkuihmiseen, eikä lasten tarvinnut miettiä kuka kolmesta samannimisestä olikaan kyseessä. Sukunimet kun olivat pitkään ufoja asioita lapsukaisille.

Syksyllä kuulin Berliinin maratonilla itselleni tarkoitetun kannustuksen: "Titta! Det är Nxxs mamma! Heja, heja!" En valitettavasti erottanut heijaajia isosta väkijoukosta mutta äänestä päätellen kannustaja oli jonkun tuntemani lapsen isoäiti. Ja kappas vaan, kuinkakohan monen isoäidin oikean nimen oikeastaan edes tiedän?

Olen ilmeisesti kuitenkin siirtymässä pikkuhiljaa, vahvasti ja varmasti olotilaan, jossa voin olla myös nimeltäni oma itseni, enkä ainoastaan rakkaiden lasteni varjo. Nimittäin kun kysyin tyttäreltäni taannoin, veikö eskarikaverin isä heidät puistoon koulun jälkeen, hän vastasi: "Mamma, hänellä on myös nimi. Hän on Tom." 


Syksyn huippuhetkiä oli syötellä jalkapalloa huomisen synttärisankarin kanssa samalla kun pikkusisko oli omissa treeneissään. Sain siitä kipeät nauru- ja pakaralihakset. Mikä onkaan parempaa hyvänolon treeniä?

Be more human

Berliiniläisellä metroasemalla törmäsin yhteen vuoden pysäyttävimmistä mainoksista. Reebokin Be more human -kampanjan voi ymmärtää monella tavalla, ainakin sen perusteella, mitä juttelin lasten kanssa.

Lapset näkivät kuvassa mutaisia ihmisiä, jotka ovat kiivenneet muurin päälle. He auttavat kaveriaan, joka on tippumaisillaan. Leikimme ajatuksella, mihin kuva voisi liittyä. Kuva piti lopulta sisällän mitä uskomattomimpia tarinoita.

Viimeaikaisten tapahtumien varjossa kuvasta on tullut minulle entistäkin rakkaampi:

Ole ihminen, jokaisella solullasi toimiva kokonaisuus.
Ole humaani, kunnioita itseäsi ja muita. Auta apua tarvitsevia.
Ole inhimillinen. Tee toiselle mitä haluaisit tehtävän itsellesi. Suvaitse omat ja muiden heikkoudet.


Lähdimme sunnuntaina lenkille koko perhen voimin kuultuani, että Finlandia-talo saa illalla trikolorin värit. Juoksimme mieheni kanssa vaihtelevaa vauhtia lasten pyöräillessä. Sade piiskasi naamaa. Silmälaseihin ilmestyi myös suolaisia pisaroita. 
Kotona meitä odotti kuuma suihku. Elämä ja arki jatkui. Se on inhimillistä. 

Blogin nimen tarina

Ruotsi on iso osa arkeani. Lasteni vahvin kieli on ruotsi. Isäni on ruotsinkielinen ja systerini Ruotsin kansalainen. Mieheni puhuu lapsille ruotsia, minä suomea.

Suomenruotsalaiseen tapaan lasteni ruotsi vilisee lainasanoja suomesta. Riikinruotsalaisille serkuille he ovat opettaneet elintärkeän: "Det är jättekiva." Pienen hämmästyksen jälkeen serkut ymmärsivät myös (hieman avustettuina) kysymykset "Var är min halare?" ja "Ska vi ta roskisen ut?" 

Törmäsin sanaan pikuliten ensimmäistä kertaa lasten selittäessä tohkeissaan kavereistaan: 

"M är liten. Men vet du vad mamma? Hans lillasyster, hon är pikuliten." 

Pikuliten sanana hymyilytti. 

Todella pieni. Aivan kuten perheemme. Emme nimittäin ole järin kookkaita. 

Pienen pieni, kuten ajatusmaailmani maratonilla. 

Nimessä on sopivalla tavalla iloista sekamelskaa kuten kodissamme. 

Suomea ja ruotsia sikinsokin sulassa sovussa kuten aamiaispöytäkeskusteluissamme.

Lisäsin sanaan vielä yhden koon, jotta sana tulisi äännettyä suomen kielellä oikein.
Sain sanaan sopivasti pienen kauneusvirheen. 

Nimi blogille oli syntynyt. 

Olen avannut aikaisemmin suhdettani ruotsiin kirjoituksessa KON-SUO-KIE-PRE

HBL etsii hienointa finlandismia. Tästä linkistä pääset äänestämään omaa suosikkiasi. (Kuvakaappaus on äänestystilanteesta aamulla 16.10.) 

Joululahjan perässä juoksua

Kävimme tulevan eskarilaisemme kanssa ihmettelemässä koulutarvikehysteriaa Akateemisessa Kirjakaupassa. Pakenimme sitä Stockan Outletin kautta.

Lyhyen läpikulun aikana lapsi bongasi alelaarista hetkessä J.Lo-Barbien. Hän ihaili sitä aikansa ja sanoi toivovansa juuri sellaista lahjaksi. En ole juuri nyt järin innostunut ex tempore -lahjoista, joten ehdotin, että tuollaistahan voisi pyytää vaikka joululahjaksi. Loistoajatuksessa oli kuitenkin yksi mutta. Barbie oli viimeinen laatuaan ja todella hyvässä alennuksessa. Miten saisin sen varmasti, jos kävisin ostamassa sen iltalenkilläni?

Onneksi joulupukki on kova juttu perheessämme - ainakin vielä tovin. Niinpä kiikutin nuken kassalle ja pyysin varaamaan sitä iltaan, jotta joulupukki voi tulla noutamaan sen. Myyjä ihmetteli hieman joulupukkihöpinöitäni, mutta teki niistä huolimatta tai kenties juuri niiden takia poikkeuksen aletavaroiden varauksen tiimoilta.

Kävin hakemassa Jenniferin iltalenkilläni. Helteessä hölköttelyn jäljiltä olin kaikkea muuta, kuin raikas ja puhtoinen. Silti myyjä tuntui tunnistavan mut jo kaukaa. Hän muisti heti mainita joulupukin, kun pyysin varaamaani J.Lota.

Nukkumaanmennessä pikkuinen muistutti, että joulupukille pitäisi laittaa tekstari Stockan Outletissa odottavasta Barbiesta. Veikkaanpa, että kunhan ensimmäinen eskaripäivä on takana, meillä aletaan odottaa kuumeisesti joulua.

Ti 11.8. | 6,2 km | 32:05 | Kevyttä juoksua ilta-auringossa

Vanhemmat villiintyvät

Ensimmäistä kertaan 8,5 vuoteen (ei me lasketa, mutta...) olemme olleet mieheni kanssa kaksistaan kotona ilman lapsia. No, tokihan me päivisin aherramme kotikonttorissa rinta rinnan, mutta että ihan öitä kaksistaan, se on aikamoinen juttu.

Mitä aikuiset tekevät, kun lapset ovat mummolassa? Varmasti mielikuvitus tuottaa jos millaista kuvaa villistä elosta. No jos ei villiä, niin ainakin liikkuvaista meillä on ollut. Terassielämän, konserttien, leffojen ja ties minkä sijaan olemme juosseet ja fillaroineet yhdessä työpäivien päätteeksi "kadotettujen" vuosien edestä.

Kotiseutumatkailu oli ennen lasten syntymää yksi rakkaimmista harrastuksistamme. Jo ennen Nousukausi-leffaa kävimme läpi Jakomäet ja Kontulat eväskorin ja kameran kanssa. Kaivamme harrastuksemme naftaliinista siinä vaiheessa, kun lapset kiinnostuvat arkkitehtuurista ja kotikaupunkinsa historiasta. Siihen asti turismirykäykset ovat harvinaisia kultahippuja arjessamme.

Su 27.7. | 9,6 km | 01:01:00
Mieheni halusi erityisesti näyttää hienon talorivistön Hermannin Violanpuistossa. Juoksimme muutaman muunkin sellaisen puiston läpi, jossa ei ole tullut koskaan käytyä. Niin vähän sitä voikin tuntea lähiseutuaan.

Teurastamon takaa löytyi toisenlaista idylliä. Valuimme (kirjaimellisesti) talon taakse Agroksenmäeltä. Olisi mielenkiintoista nähdä, miltä holvikellari näyttää sisältä.

Ma 28.7. | 10,2 km | 01:04:06
Kävimme katsastamassa mitä kaikkea Jätkäsaareen on noussut sitten viime näkemän. Ja onhan sitä!

Anne Meskanen-Barmanin teos Paluu Tulevaisuuteen oli mukava väriläiskä rakennustyömaiden keskellä.

Ti 28.7. | Fillarointia pitkin ja poikin Etelä-Helsinkiä
Palautuminen heinäkuuta piinanneesta taudista on ollut hidasta. Kunto täytyy kohottaa maltilla kilometri kilometriltä. Jalkani huusivat välipäivää. Niinpä hyppäsimme duunin jälkeen fillareiden selkään ja pyörimme parisen tuntia Ruoholahdessa, Eiranrannassa ja Hernesaaressa.

Ke 29.7. | 20 km | 02:04:00 (tai jotain sellaista) 
Lapselliseen arkeen ei oikein mahdu vanhempien yhteiset viikottaiset pitkikset. Pääsemme nykyään yhdessä pitkille lenkeille suunilleen kerran vuodessa. Laskimme, että olemme kiertäneet Seurasaarta yhdessä viimeksi kesällä 2006. Onhan siitä tovi vierähtänyt!

Sää ei olisi voinut olla tämän parempi. Saimme maistaa palasen todellista kesää.

Kävimme tutkailemassa samalla reissulla Pikku Huopalahtea, Ruskeasuota ja Keskuspuistoa. Välillä oli pakko pysähtyä ihmettelemään näkemäämme ja kuvaamaan. Niinpä todellinen lenkkipolulla kulutettu aika on aivan jotain muuta, kuin juoksuun käytetty aika.

To 30.7. | 38,5 km | Fillaroiden Kauniaisiin ja takaisin
Menomatka radan vierustaa, paluumatka Mankkaan ja Keilaniemen kautta Helsinkiin. Kaatosade alkoi ennen Lauttasaareen saapumistamme. Olo oli kuin sukellusveneellä loppumatkan. Huumorintaju loppui lopullisesti Baanalla, jossa vettä tuli joka suunnasta. Kuuman suihkun jälkeen kaurapuuro voisilmällä maistui taivaalliselta!

Su 2.8. | 9,2 km | 00:51:37
Täydellinen päätös (työ)päivälle: Mies valmisti päivällisen. Nukahdin sen jälkeen sohvalle auringon lämmittäessä mukavasti. Heräsin kahvipapujen jauhamisen ääneen. Sain herkullisen maitokahvin ja sen jälkeen painelimme lenkkipolulle yhdessä.

Juoksimme Suvilahden kautta Kalasatamaan ja kiersimme Mustikkamaan. Löysimme takaisin päin tullessa oikopolun, jota en tule kulkemaan vähään aikaan uudestaan. Meillä oli kiire kotiin, jotta mies pääsisi lukemaan lapsille puhelimitse Viisikkoa iltasaduksi.

Ma 3.8. | 21,4 km | 02:06:00
Viimeinen ilta kaksistaan. Päätimme kiertää legendaarisen Ruoholahti - Lauttasaari - Kaskisaari - Koivusaari - Kuusisaari - Meilahti - Töölö -rundin. Edellisestä kerrasta olikin ehtinyt vierähtää liki kymmenen vuotta.

Sunnuntai-illan lenkillä jalkani tuntuivat kiitävän asfaltin yläpuolella. Nyt ne olivat tönköt ja askeltuntuma maahan oli outo. Epäilen, että Asics Cumulukseni ovat tulleet tiensä päähän. No, onhan niillä jo tullut juostua aikamoiset kilometrilukemat.

Perjantai- ja lauantai-illat pysyttelimme kotona töiden jälkeen ja katsoimme leffoja. Leffanautinto oli ihan toista, kun ääntä ei tarvinnut säätää viereisessä huoneessa nukkuvien lasten takia pienemmälle. Perjantaina oli tarkoitus tehdä myös pieni fillaripyrähdys, mutta se tyssäsi jo heti alkuunsa. Joku idiootti oli puhkaissut pyöräni renkaan. Iltalenkki vaihtui pyörän talutukseksi.

Vaikka jossittelu ei johdakaan mihinkään, silti sitä pakosta miettii, millainen kunto olisi ja millaisiin maratonsuorituksiin sitä pääsisi, jos lapsiperhearki ei veisi suurta osaa vuorokaudesta. Kyse ei ole ainoastaan ajankäytöstä, mutta myös virkeystasosta. Sitä ei osannut arvostaa samalla tavalla ennen lapsien saamista.

Yhteinen urheiluloma kotikulmilla latasi akut mukavasti. Toivon, että voimme tehdä tästä jatkossa perinteen!