Keltaista onnea

Olen vältellyt parhaimpani mukaan kaupunkipyöriä, eli niitä kirkkaankeltaisia Alepa-fillareita jo kahden kesän ajan. Niiden myötä Helsinkiin on tullut uusi sopulilauma, joka onnistuu rikkomaan parin korttelin matkalla yhtä jos toistakin liikennesääntöä. Vielä kun siihen lisää pienen siiderihumalan, aimo soppa on valmis. Päätin jo aikaa sitten, etten halua olla yksi heistä.

Juokseva joulukuusi

Juoksu on vaarallista. Tai korjattakoon... Juoksu pimeällä on tosi vaarallista.

Huomasin eilisellä yöjuoksullani uuden ilmiön. Ilman valoa kaahaavat pyöräilijät olivat siirtäneet ralliratansa varmaankin turvallisuussyistä pimeälle kävelytielle. Ilmeisesti törmätessä tulee vähemmän sotkua, kun vastaantuleva jyrättävä kulkee vain 11 kilometrin tuntinopeutta. Noiden huristelijoiden kanssa on yhdentekevää onko lenkkareissa heijastava pinta ja kuinka monta heijastinraitaa löytyy pöksyistä, juoksutakista, -hatusta ja -käsineistä. Kun ei ole mitään mihin heijastimet heijastuisivat, juoksija on haluamattaan näkymätön.

Pilkkopimeällä ainoa havaintoni lähestyvästä fillarista oli vieno renkaiden suihke kostealla asfaltilla. En pystynyt äänen perusteella arvioimaan millä kaistalla vastaantulija tarkalleen on. Onneksi olin laittanut jalkaani valonauhan ja käsivarteeni toisen. Pyöräilijä havahtui juuri ja juuri ajoissa.

Koirien ulkoiluttajat saattavat myös olla aikamoinen ansa nivelsiteistään ja nilkoistan välittäville juoksijoille. Huomasin pienen mustan vilkkuvan mytyn jo kaukaa. Pienelle mopsille oli laitettu pienen pieni tuikku roikkumaan kaulapannasta. Hienoa! Sen sijaan mulle jäi arvoitukseksi missä omistaja mahtaa olla. Pensaiden varjossa? Kahvilla kaverinsa kanssa? Onneksi olin varuillani, sillä mustiin pukeutunut ulkoiluttaja ei ollut suinkaan koiransa luona tien pientareella, vaan toisella puolella kävelytietä. Pimeään sulautuva talutushihna oli pingottunut tielle. Jollen olisi varautunut mahdolliseen kohtaamiseen, olisin lentänyt päistikkaa pöpelikköön. Kun huomautin siitä koiran omistajalle, sain vastaukseksi katsoa tarkemmin eteeni. Mieleni teki mennä tönäisemään tyyppi pensaaseen. Ihan vaan, jotta osaisi olla itse varuillaan seuraavalla kerralla. Kaikki kun eivät ota kamppausyritystä yhtä rauhallisesti kuin minä, oli se tahaton tai ei. Purin kiukkuni kuitenkin tavallista tiukemmalla spurtilla.

Vähän matkan päässä näin chihuahuan, joka loisti ja vilkkui kuin joulukuusi jenkkileffassa. Hihnassa oli eri värisiä valoja ja koiranulkoiluttaja oli itsekin kuin hitaasti liikkuva huutomerkki. Hymyhän siinä nousi huulilleni. Hidastin vauhtiani nauttiakseni valopläjäyksestä kunnolla. Taidanpa itsekin lisätä valovoimaani muutamalla blink-blinkillä kun seuraavan kerran menen yöjuoksulle. Jotta en varmasti olisi jatkossakaan näkymätön.

Aleksanterinkadulla juostessa valkoinen juoksupaitani näkyi tarpeeksi hyvin näyteikkunoiden kajossa. Kadulla ei tosin ollut ketään tiellä. Kaupungin keskusta on autio syksyisenä sunnuntaiyönä. 

Vanhemmat villiintyvät

Ensimmäistä kertaan 8,5 vuoteen (ei me lasketa, mutta...) olemme olleet mieheni kanssa kaksistaan kotona ilman lapsia. No, tokihan me päivisin aherramme kotikonttorissa rinta rinnan, mutta että ihan öitä kaksistaan, se on aikamoinen juttu.

Mitä aikuiset tekevät, kun lapset ovat mummolassa? Varmasti mielikuvitus tuottaa jos millaista kuvaa villistä elosta. No jos ei villiä, niin ainakin liikkuvaista meillä on ollut. Terassielämän, konserttien, leffojen ja ties minkä sijaan olemme juosseet ja fillaroineet yhdessä työpäivien päätteeksi "kadotettujen" vuosien edestä.

Kotiseutumatkailu oli ennen lasten syntymää yksi rakkaimmista harrastuksistamme. Jo ennen Nousukausi-leffaa kävimme läpi Jakomäet ja Kontulat eväskorin ja kameran kanssa. Kaivamme harrastuksemme naftaliinista siinä vaiheessa, kun lapset kiinnostuvat arkkitehtuurista ja kotikaupunkinsa historiasta. Siihen asti turismirykäykset ovat harvinaisia kultahippuja arjessamme.

Su 27.7. | 9,6 km | 01:01:00
Mieheni halusi erityisesti näyttää hienon talorivistön Hermannin Violanpuistossa. Juoksimme muutaman muunkin sellaisen puiston läpi, jossa ei ole tullut koskaan käytyä. Niin vähän sitä voikin tuntea lähiseutuaan.

Teurastamon takaa löytyi toisenlaista idylliä. Valuimme (kirjaimellisesti) talon taakse Agroksenmäeltä. Olisi mielenkiintoista nähdä, miltä holvikellari näyttää sisältä.

Ma 28.7. | 10,2 km | 01:04:06
Kävimme katsastamassa mitä kaikkea Jätkäsaareen on noussut sitten viime näkemän. Ja onhan sitä!

Anne Meskanen-Barmanin teos Paluu Tulevaisuuteen oli mukava väriläiskä rakennustyömaiden keskellä.

Ti 28.7. | Fillarointia pitkin ja poikin Etelä-Helsinkiä
Palautuminen heinäkuuta piinanneesta taudista on ollut hidasta. Kunto täytyy kohottaa maltilla kilometri kilometriltä. Jalkani huusivat välipäivää. Niinpä hyppäsimme duunin jälkeen fillareiden selkään ja pyörimme parisen tuntia Ruoholahdessa, Eiranrannassa ja Hernesaaressa.

Ke 29.7. | 20 km | 02:04:00 (tai jotain sellaista) 
Lapselliseen arkeen ei oikein mahdu vanhempien yhteiset viikottaiset pitkikset. Pääsemme nykyään yhdessä pitkille lenkeille suunilleen kerran vuodessa. Laskimme, että olemme kiertäneet Seurasaarta yhdessä viimeksi kesällä 2006. Onhan siitä tovi vierähtänyt!

Sää ei olisi voinut olla tämän parempi. Saimme maistaa palasen todellista kesää.

Kävimme tutkailemassa samalla reissulla Pikku Huopalahtea, Ruskeasuota ja Keskuspuistoa. Välillä oli pakko pysähtyä ihmettelemään näkemäämme ja kuvaamaan. Niinpä todellinen lenkkipolulla kulutettu aika on aivan jotain muuta, kuin juoksuun käytetty aika.

To 30.7. | 38,5 km | Fillaroiden Kauniaisiin ja takaisin
Menomatka radan vierustaa, paluumatka Mankkaan ja Keilaniemen kautta Helsinkiin. Kaatosade alkoi ennen Lauttasaareen saapumistamme. Olo oli kuin sukellusveneellä loppumatkan. Huumorintaju loppui lopullisesti Baanalla, jossa vettä tuli joka suunnasta. Kuuman suihkun jälkeen kaurapuuro voisilmällä maistui taivaalliselta!

Su 2.8. | 9,2 km | 00:51:37
Täydellinen päätös (työ)päivälle: Mies valmisti päivällisen. Nukahdin sen jälkeen sohvalle auringon lämmittäessä mukavasti. Heräsin kahvipapujen jauhamisen ääneen. Sain herkullisen maitokahvin ja sen jälkeen painelimme lenkkipolulle yhdessä.

Juoksimme Suvilahden kautta Kalasatamaan ja kiersimme Mustikkamaan. Löysimme takaisin päin tullessa oikopolun, jota en tule kulkemaan vähään aikaan uudestaan. Meillä oli kiire kotiin, jotta mies pääsisi lukemaan lapsille puhelimitse Viisikkoa iltasaduksi.

Ma 3.8. | 21,4 km | 02:06:00
Viimeinen ilta kaksistaan. Päätimme kiertää legendaarisen Ruoholahti - Lauttasaari - Kaskisaari - Koivusaari - Kuusisaari - Meilahti - Töölö -rundin. Edellisestä kerrasta olikin ehtinyt vierähtää liki kymmenen vuotta.

Sunnuntai-illan lenkillä jalkani tuntuivat kiitävän asfaltin yläpuolella. Nyt ne olivat tönköt ja askeltuntuma maahan oli outo. Epäilen, että Asics Cumulukseni ovat tulleet tiensä päähän. No, onhan niillä jo tullut juostua aikamoiset kilometrilukemat.

Perjantai- ja lauantai-illat pysyttelimme kotona töiden jälkeen ja katsoimme leffoja. Leffanautinto oli ihan toista, kun ääntä ei tarvinnut säätää viereisessä huoneessa nukkuvien lasten takia pienemmälle. Perjantaina oli tarkoitus tehdä myös pieni fillaripyrähdys, mutta se tyssäsi jo heti alkuunsa. Joku idiootti oli puhkaissut pyöräni renkaan. Iltalenkki vaihtui pyörän talutukseksi.

Vaikka jossittelu ei johdakaan mihinkään, silti sitä pakosta miettii, millainen kunto olisi ja millaisiin maratonsuorituksiin sitä pääsisi, jos lapsiperhearki ei veisi suurta osaa vuorokaudesta. Kyse ei ole ainoastaan ajankäytöstä, mutta myös virkeystasosta. Sitä ei osannut arvostaa samalla tavalla ennen lapsien saamista.

Yhteinen urheiluloma kotikulmilla latasi akut mukavasti. Toivon, että voimme tehdä tästä jatkossa perinteen!

Jarruttaminen ei ole kivaa

Harmaaseen kuontalooni mahtuu vielä jokunen harmaa hius. Niitä saa muun muassa pähkäillessä perheen koululaisen arkivapaiden ohjelmaa. Lapsiamme ei kyyditetä pitkin pääkaupunkiseutua tapahtumaluolissa, eikä heille hankita tanssivaa karhua seuraa pitämään vanhempien paiskiessa töitä. He joutuvat viihdyttämään itse itseään. Toki kotikonttori mahdollistaa, että vanhemmat ovat tarvittaessa lähellä. Yhdestä asiasta ei kuitenkaan voi tinkiä. Ekaluokkalaisen on saatava puhkua energiaansa ulkoilmassa heti aamuvarhaisesta.

Veimme Pikku N:n kanssa pikkusiskon tarhaan. Lapset fillaroivat ja minä hölkkäsin. Miss N:n toiveena oli mahdollisimman tasainen reitti. Sellainen, ettei jarruja juuri tarvitsisi. Jarruttaminen kun ei kuulemma ole kivaa. Käytimme kiihdytysratanamme tyhjyyttään ammottavaa Aleksanterinkatua. Tytön välillä hieman mutkitteleva ajotyyli ei kuitenkaan häirinnyt ketään, sillä työmatkalaiset olivat kadonneet keskustasta. Suurin osa Helsingistä vaikuttaa olevan lomailemassa. 

Kyllä. Merivesi on vielä jäätävän kylmää. 

Jatkoimme tarhalta pikkupoikaenergiavaraston tuhoamista pitkin rantoja kotosalle. Pojan oli aivan pakko ajaa jokaisesta kuralätäköstä, päästä ihmettelemään isoja ja pieniä lintuja, kokeilla meren lämpötilaa, tutkailla Kauppatorin vallanneita pappamopoja ja totta kai ajaa kilpaa jokaisen ohi ajavan mopon ja ratikan kanssa. Jarrujen käyttö oli hyvin valikoivaa, aivan kuten pikkusiskolla hetkeä aikaisemmin. Kaiken tuon ohessa meillä oli mielenkiintoisia keskusteluja Angry Birdsin kristalleista ja Allerin vastaanottoaulan kaloista, joita kävimme matkan varrella ihmettelemässä. 

Saimme kasaan kaiken kaikkiaan yhdeksän kilometriä hyötyliikuntaa. Poitsukin tuntui olevan tyytyväinen aamuhikoiluun. Läksyt sujuivat sen jälkeen hymyssä suin. 

Pappamopojen kokoontumisajot Kauppatorilla. Sieltä mopojen matka jatkui Meikun kautta Kaunialan sairaalaan. Kyseessä on vuotuinen hyväntekeväisyystempaus Kaunialan sotainvalideille ja  nyttemmin myös Lastensairaalalle. 

Pienestä pitäen

Esikoiseni sai juoksukärpäsen pureman jo ennen syntymäänsä. Juoksin kuudennen maratonini 9. raskausviikon tietämillä ja lopetin juoksemisen noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Loppuvaiheessa tosin hölköttelin juoksumatolla sellaista vauhtia, että tasamaastossa rollaattorin kanssa kulkeva mummokin olisi kiilannut hengästymättä ohitseni.

Pikku N haluaa jatkuvasti juosta, hyppiä, potkia palloa ja fillaroida. Hän aloitti liikkarissa kolmen ikäisenä. Nyt ohjelmassa ovat jalka- ja käsipallo. SAPA ry:n järjestämän Maajoukkueen jalkapallokoulun jälkeen pikkumies oli varmaakin varmempi että tätä hän haluaa enemmänkin. Käsipallo Dickenissä taas tuntuu olevan eräänlainen jatke tarhaviikolle. Sunnuntaitreeneissä pääsee tapaamaan entisiä ja nykyisiä tarhakavereita. Samalla pääsee mielipuuhien pariin, eli potkimaan ja heittämään palloa, juoksemaan ja hyppimään.

Juoksua pallon kanssa ja ilman

Olen hurjan iloinen siitä, että N uskalsi aloittaa futiksen vaikka joukkueessa ei olekaan kavereita vanhastaan. Onhan se meille aikuisillekin kova paikka aloittaa uusi harrastus, jos joukossa ei ole yhtään tuttua. Pikku N solahti luontevasti SAPA 05:ssa pelaavien 40 lapsukaisen sekaan. Pelitaidot eivät ole aivan samaa luokkaa kuin kaksi vuotta vanhemmilla joukkuekavereilla ja suomikin tuottaa välillä hankaluuksia, mutta väliäkö sillä. Kunhan saa potkia palloa yhdessä muiden kanssa!

Maratonmatkamme Tukholmaan ja Tallinnaan ovat saaneet uuden vivahteen, sillä lapset odottavat kuumeisesti omia mini maratonejaan. Vielä en tosin ole varma josko kuopus on ollut Tallinnassa innostuneempi palkintona olevasta karkkipussista vai itse juoksutapahtumasta. No, väliäkö sillä, kun koko perheellä on hauskaa yhdessä juosten.

Niin pitkään kuin mamma jaksaa

Viime kesän juoksutreeneistä on jäänyt mieleen erityisesti eräs sunnuntainen kotimatka pikkuisen futistreeneistä.  Pikku N kiritti juoksuani vieressäni fillaroiden. Juttelimme niitä näitä, hihitimme ja huilasimme väillä. Aluksi paistoi aurinko ja lopulta kotiuduimme kaatosateessa. Kaikesta päätellen näitä ihania yhteisiä treenejä on tulossa tulevaisuudessa lisää. Aikoinaan nimittäin pikku N ilmoitti, että kun hänestä tulee iso, hän aikoo juosta äitinsä kanssa. Kun kysyin kuinka pitkään me juoksemme, hän vastasi: ”Niin pitkään kuin mamma sinä jaksat.”

Odotan käsipalloporukkaa kotiin. Kylppäri on pesty ja makaronilaatikko on valmiina. Vielä pöydän kattaaminen niin kaikki on valmiina.