15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta

Tukholman maratonin sää on aina arvaamaton. Yhden maratonin aikaa saa yleensä laajalla skaalalla kesäkelejä laidasta laitaan. Tällä kertaa sääennusteen 13-16 astetta lämpöä, ei sadetta ja puolipilvistä =  sadetta alussa ja taivaan seljettyä hohtavaa autringonpaistetta. Sen verran oli asteita, että valitsemani pitkät pöksyt olivat aivan liikaa.

Juoksun kohokohta oli startti. Olimme omassa lähtökarsinassamme mieheni kanssa jo puoli kahdeltatoista, kun lähtöaikamme oli vasta 12:10. Pääsimme starttaamaan eturivistä. Siinä oli mahtavaa kilpailun tunnetta. Ensimmäiset kilsat menivät tosin siitä syystä aivan liian hurjaa tahtia, mutta vastavuoroisesti laahustin viimeiset kilsat. Keskimäärin siis hyvin.

Juoksussa oli tavalliseen tapaan omat henkiset ja fyysiset nousunsa ja laskunsa. Sen kummemmin suurta seinää ei tullut missään vaiheessa. Energiat vaan loppuivat tyystin 16 kilsan kohdalla ja usko oli ensimmäisellä kierroksella kadota, kun vierekkäin komeili kaksi kilometrikylttiä. Silloin tuntui utopistiselta, että juoksisin parisenkymmentä kilsaa myöhemmin saman pisteen ohitse.

Kittasin urheilujuomaa  kaksin käsin, vaikka yleensä se saa mahani sekaisin. Onnekseni mulla oli tänään teräsvatsa, joka ei vähästä säikähtänyt. Kävin seitsemän kilsan kohdalla vessassa ja kaikki siihen asti nauttimani neste tuli läpi. Kolmenkympin kohdalla tein varmuuden vuoksi uuden visiitin vain huomatakseni, että elimistöni käyttää kaiken nesteen hyväkseen.

Siitepölyallergia oli suht aisoissa, mutta jalat olivat tönköt pökkelöt. Ensimmäistä kertaa jouduin kesken maratonin venyttelemään, jotta saisin lisää ruutia pesään. Hienosti puukoivet kuitenkin kantoivat mut maaliin 43 sekuntia alle tavoitteen, eli aikaan 4:29:17. Eihän tuo mikään hurrausaika ole, mutta silti se saa mut virneeseen. Tällä treenauksella olen itse asiassa oikea voittaja!

Mainitsemisen arvoisia plussia maratonilta ovat mm. seuraavat:

* Saimme järjestäjiltä päällemme biohajoavat jätesäkit tullessamme lähtökarsinaamme sateen alkaessa. Siinä olikin sitten 140 litraa biojätettä jalkoineen, pussitettuna ja kauniisti rivissä.

* Yleisö Tukholmassa on ollut aina loistava. Tänään onnistuivat vielä ylittämään itsensä. Voi sitä hurrauksen pauhua ja taputusta!

Ja lopuksi pitää mainita, että vanhempi mies tokaisi juostuaan ohitseni: "Sulla on kiva peppu." En halua ajatella siitä mitään poikkipuolista, vaan tuudittaudun kehuun loppuillan ajaksi.



Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Viime hetken mielikuvaharjoitukset

Maratonmatkailu lasten kanssa on mukava tapa päästä kotikaupunginosaa hieman kauemmaksi.

Mutta, mutta... 42 kilometriä on pitkä matka. Maratoniin on näin ollen valmistauduttava myös henkisesti. Se osa treeniä tulee tehtyä pikakelauksella edellisenä päivänä ja kisa-aamuna. Pienten lasten kanssa päivä ja seuraava aamu sujuu tutun kaavan kautta nahisteluineen ja kinasteluineen. Silloin ei ehdi pistää omia ajatuksiaan etusijalle.

Saimme tänään Ruotsin serkut seuraksemme, jotta lapsukaisten vanhemmat pääsivät STHLM Fields -tapahtumaan. Lapset tuntuivat nauttivan toistensa seurasta sekä Junibackenin valtavasta härdellistä täysin siemauksin. En vain pystynyt itse eläytymään hetkeen siinä kakofoniassa. Varsinkin, kun huomisen valmistelut painoivat jatkuvasti takaraivossa.

Saimme lapset työn ja tuskan päätteeksi nukkumaan. Yhdessä nukkuminen tuntui olevan pikkuisille liiankin hauskaa. Uni kun ei meinannut millään selättää hihittelyä ja hölpötystä. Nyt on onneksi jo rauha maassa, mutta vielä pitäisi päättää, mitä laitan huomenna päälleni ja mitä pistän juoksuvyöni kätköihin.

Arvon vielä  kenkienkin välillä. Taidan juoksuttaa tällä kertaa Asics Cumuluksia hitaasti mutta varmasti. Tiukkoja aikatavoitteita on juuri nyt turha asettaa. Toivon kuitenkin, että pääsisin edes maaliin ja vieläpä alle neljän ja puolen tunnin.

Saas nähdä, mitä huominen tuo tullessaan. Se on vissi ja varma, että lapsilla tulee olemaan jälleen mukava päivä, tällä kertaa systerini perheen kanssa. Heidän heijaamisensa reitin varrella antaa onneksi buustausta muutaman edellisenä päivänä menetetyn mielikuvaharjoituksen edestä!

Juliste Asics Stockholm Marathon Expon edessä:




Sporttikarhun debyytti

Tyttäreni debytoi kevätjuhlissa karhuna. Hän mainitsi jo perjantaina, että päälle pitäisi saada jotain ruskeaa musikaaliesitystä varten. Kerroin ummet ja lammet teatterista ja illuusion luomisesta. Vakuutin hänelle, että vaikka hänellä olisikin oranssi mekko päällä ja pelkät karhun korvat, silti kaikki näkisivät edessään oikean nallekarhun. Mielikuvitus kun on ihmeellinen asia.

Tarhasta tuli tänään leppoisa sähköposti, jossa toivottiin, että jos vain kotoa löytyy jotain ruskeaa päällepantavaa, vaikka t-paita, se olisi vallan mukava juttu. Stressiä ei kuitenkaan hommasta kannattanut kuulemma ottaa.

Ja vai ei stressiä! Tietty näin heti sieluni silmillä, kuinka tyttäreni olisi ainoa oranssin kukertava jääkarhu ruskeiden seassa. Ja Miss N:n ilme... Ei, sitä en todellakaan halua nähdä ilon iltana.

Kolusimme kotimatkalla lähivaatekaupat. Ruskea on todellakin so last season. Ainoa ruskea vaatekappale, jonka löysin kotoa, oli kirppislaatikosta kaivamani ruskea kaksivuotiaan kokoinen collegepuku.

Tämä ita meni sitten nysväämiseksi. Varsinkin, kun ompelukone ei ole juuri nyt käyttökunnossa. Olinkin jo vuosien saatossa unohtanut, kuinka puuduttavaa harsiminen voi olla. Ratkoin hihat pois. Voilaa, siinä on muodikkaan pituinen huppuliivi. Ratkoin housusta saumoja, harsin toisia yhteen ja täytin puuttuvan kohdan hihakankaalla. Jäljellejääneestä hiharesorista tein karhulle hikinauhan ranteeseen.

Peukut pystyyn, että harsittu sporttikarhupuku pysyy koossa edes näytelmän ajan. Minä kun en halua nähdä kesken kaiken SITÄ ilmettä.

Kaupunkilaiskarhut näyttävät tältä. Ainakin tästä lähtien. 

Onko Oprahilla siitepölyallergia?

Kevään siitepölyhuippua kohti mennään. Muiden oireiden jatkoksi listattakoon kurkkukipu. Onneksi en tee puhelintyötä, sillä tämä voisi olla aikamoista kärsmystä myös luurin toisessa päässä olevalle.

Yritän nauttia helteestä kaikesta huolimatta. Lenkkipolulle en voi mennä kirmaamaan kuin ainoastaan haaveissani. Harmittaa hurjasti, sillä lempeissä kesäöissä lenkkipolulla on ainutlaatuinen tunnelmansa.

Toivotaan, että ensi viikolla Helsingissä sataisi kaatamalla alkuviikon ja Tukholma olisi sateiden vallassa aina perjantaihin saakka. Maratonlauantaille taas toivoisin 17 asteen lämpöä, vienoa tuulta ja satunnaisia sadekuuroja. Meniköhän toive perille?


Jos Oprah selvisi maratonista, eihän se niin hankalaa voi olla... Badwaterin kampanjan tarkoituksena on houkutella erityisesti naisjuoksijoita ultramatkoille.  Jaksaisinko lukea pienellä präntättyä, jos en olisi juoksija?

Sydän sykkii - todistettavasti

Sydän heittää näin siitepölykaudella omia rundejaan kesken juoksulenkin. Eilenkin jouduin pariin otteeseen vaihtamaan kävelyksi saadakseni sydämeni rauhoittumaan. 

Sydämen rytmiheittely kuulostaa varmaan kauhealta. Sitä se onkin. Käydessäni asian tiimoilta hädissäni lääkärin pakeilla, minulle kerrottiin sydämen pomppailun olevan normaalia näin siitepölyaikaan pusikoissa juoksennellessa. Yhtälailla kuin myös sen, että astmalääkkeeni nostaa sykettä kymmenisen prosenttia ja kuulemma muu lääkitys nostaa myös toisen mokoman. En näin ollen viitsi käyttää siitepölyaikaan sykevyötä. Järkyttyisin vaan, miten syke nousee jo varpaita heilutellessa. Kuuntelen sen sijaan kroppaani ja koneistoani. 

Päätin tänään, että ensi viikon lopulla kummitteleva Tukholman maraton saa luvan mennä omalla painollaan. Kun happi ei kierrä koivissa, niin ei niiltä voi liikoja toivoa. Tai varsinkaan silloin, kun muu koneisto tekee lisäksi välillä omiaan. Otan juoksun viikon pitkänä lenkkinä. Ja yritän olla katsomatta kelloa. 

Kokonaistreeniaika oli 1:05:01. Ihailin maisemia Baanalla ja Kaivarissa sydäntä rauhoitellen yhteensä liki 9 minuuttia. Loppumatkan kävelin, jottei syke laskisi liian nopeasti. 






Äitienpäiväkortti

Tämä on minulle kahdeksas äitienpäivä äitinä. Olen myös paljon muutakin kuin äiti, mutta vain nämä kaksi mahtavaa pikkuihmistä kutsuvat mua mammakseen.

Äitienpäiväkortti odottaa vielä tarhassa. Saan sen huomenissa äitienpäiväkahvilla. Miss N kuitenkin kuvaili mulle jo erittäin tarkasti sen kuvan, värit ja sisällön. Kuulemma siinä kerrotaan, että parasta on, että olen Miss N:n ja Pikku N:n mamma. Viimevuotiseen tuli toinenkin lisäys. Mamman vieressä nukkuminen kipusi listalla lämmön rinnalle. 

Äitienpäivään sopii Husky Rescuen The Good Man, joka soi, kun sain Pikku N:n tammikuussa 2007 syliini ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen sylissäni on ollut vilinää välillä ruuhkaksikin saakka. Hyvä niin. 

I am the superman
The great enemy of evil
I fight for goodness
Fight for what's right
The superman with superpowers
The super good, against bad behavior

I've always been a superman
When I was a boy I wanted to be a fireman
Run through the flames with my super helmet
Pump up water and fight the fire
Hot flames and evil smoke
Smash things up with a big hammer
And rescue all the good people
The proper citizens

I wanted to make my mom proud of me
She was my superwoman
I wanted to be a doctor 
Fight against diseases with my knowledge
Make my mom immortal
Help everybody who was in trouble or feeling bad

And I wanted to be an officer
A policeman with a blue uniform
Put bad people into jail and keep crime off the streets
Chase gangsters with my super car 
And shoot them up with my bullets

I wanted to be a great man, like my father
The good man, taking care of his loving family, 
Wife and son 
Coming home everyday after work and read a newspaper
Build a house in the countryside I'd go fishing

Now I got it all
My wife doesn't love me anymore
But that's ok
I've got the other plans already 
I have it all figured out
I am the superman
Fight against the bad

One day I'll fly away 
Like a butterfly high up into the sky
And I'll touch the sun

Tämä korttileikki on kuvattu talvella Tom Tits Experimentsissä. 




Kilpailuvietin vallassa

Maratonilla kilpailuvietti nostaa päänsä takuuvarmasti viimeisen puolen kilometrin pätkällä.
Sitä ennen on tullut psyykattua itseään eteenpäin:
"Jos mä nyt saisin vaikka tuon vielä kiinni." 
"Taasko tuo ohitti mut. Ei kun ohi uudestaan."
"Yksi selkä, kaksi selkää... kaksikymmentäkaksi selkää..."

Joudun miltei päivittäin silmittömän kilpailuvietin valtaan liukuportaissa, varsinkin Kampin metroasemalla. Kuvio on aikalailla sama, kuin maratonilla. Viereisillä portailla kipittävän ohi on päästävä ja edellä portaita juokseva on ohitettava. Oli kantamusta vaikka kuinka paljon, ylös on kiivettävä ja lujaa: "Yksi selkä, kaksi selkää..."

Näissä portaissa ei ohitella. Miss N veti mulle Kaivarissa viikko sitten kunnon porrastreenin kalliohyppelyyn yhdistettynä.

Jumppakärpäsiä useassa sukupolvessa

En yritä enää koskaan seistä käsilläni. Viimeksi terkkari pyydettiin hädissään apuun. Tarkoituksena oli seistä käsillä seinää vasten. Otin kunnolla vauhtia ja törmäsin pää edellä tiiliseinään. Onneksi kädet ottivat rytäkässä sen verran vastaan, ettei päälläseisontayrityksestä koitunut sen pahempaa, kuin armoton jomotus päässä ja tähtisade silmissä. Ylpeys koki myös aikamoisen kolauksen.

Tyttäreni lensi tänään keinusta voltilla taaksepäin kerien ja laskeutui niskalleen. Onneksi en ollut paikalla.

Nukkumaanmennessä lapsi valitti niskansa olevan pipi ja kertoi sen naksuvan. Olen ylihuolehtivainen vanhempi, enkä anna lasten painia pariin päivään, muista kontaktilajeista puhumattakaan. Keinuja en kuitenkaan laita pannaan, olenhan itsekin lennellyt niistä siivettömänä jumppakärpäsenä hallitsemattomasti. Ja 70-luvullahan keinut oli pystytetty asfaltille.

Kukaan ei tullut tältä kiipeilytelineeltä peppu edellä, ainakaan tällä kertaa.