Näytetään tekstit, joissa on tunniste maratonmatkailu. Näytä kaikki tekstit
22.8.2021
32. maraton: Kova työ ja sisukkuus palkittiin – Paavo Nurmi Marathon 2021
16.12.2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
Olen ollut tänä vuonna paremmassa juoksuvireessä kuin koskaan aiemmin. Silti olen juossut ainoastaan yhden maratonin. Niinpä kun Fitness Führer ehdotti Mikon Kirkkolaakso maratonia Lucian päivälle, innostuin saman tien vaikken olekaan aivan maratonterässä.
Sunnuntaisella maratonilla juostaisiin kilsan mittaista pätkää edestakaisin 21 kertaa. Se vaikutti verrattaen älyvapalta kuullessani siitä ensimmäistä kertaa. Toisaalta olen Pikkuliten Berliiniin -projektin aikana erikoistunut ties millaiseen ympärijuoksuun, joten halusin päästä testaamaan josko polla kestää tällaista rataa kokonaisen maratonin verran.
Vielä viikkoa aiemmin maratonille oli ilmoittautunut vasta kaksi juoksijaa. Lopulta meitä starttasi viisi. Tungosmaratoneihin tottuneena tämä tuntui piristävältä. Toki tajusin, että vauhdin ylläpito tulisi olemaan todella haastavaa. Jäniksiä ei olisi näköpiirissä kuin ehkä vain niitä aitoja nelijalkaisia ja pitkäkorvaisia.
Tapasimme Sofian kanssa Kirkkonummen junassa. Junamatka oli iloista sähellystä ja panikointia. Juna toimi myös hyvin pukukoppina. Puin vasta siellä lämpökerrastoni päälle muut kerrokset.
Ulkomaisten maratonien tapaan Kirkkonummen mara alkoi myös aamuvarhaisella. Lähtöaikaan oli toki mahdollista itse vaikuttaa, mutta käytännössä mulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kello yhdeksän startti. Olin sopinut kuljetuksen Espoon keskuksesta synttärikemuihin Aurinkolahteen, joten kahden paluujunaan oli pakko ehtiä. Lopulta aloitimme Sofian kanssa juoksun hieman kärkijoukon jälkeen, sillä saavuimme paikalle viime tipassa ja säätöön lähtöalueella meni aikaa.
Lähdössä aamunraikkaita Lucia-neitoja (kuva kilpailun järjestäjän ottama).
Juoksimme yhdessä puolet matkasta. Vaikka emme pölöttäneet sen kummemmin, vauhtia oli huomattavasti helpompi pitää yllä Sofian juostessa vieressä. Asfalttiosuuksilla piti olla todella varovainen varsinkin alkumatkan ajan mustan jään vuoksi. Onneksi kärkipään juoksijat varoittivat meitä jo ennakkoon. Olisihan se ollut tylsää, jos juoksu olisi tyssännyt jo ensimmäisen sadan metrin kohdalla.
Juoksin räntäsateen alkuun saakka eli 24 kilometriä Lucia-kruunu päässäni ja otin sen taas kutreilleni (?!) viimeisen kierroksen ajaksi. Oman hauskan lisänsä antoivat sunnuntaikävelijät, jotka hymyilivät juokseville valopäille. Ohikulkijoista oli helppo saada juttukavereita, sillä kruunu toimi loistavana jään murtajana. Muutama koira sai kauhean sätkyn päässäni liehuvasta hopeaköynnöksestä mutta onneksi omistajat olivat valppaina pitelemässä lemmikkejään aisoissa.
Kilometrin pituinen pätkä näytti aika tasan tältä miltei joka suunnasta. Ensimmäisten kymmenen kilometrin aikana ihailin metsän yllä olevaa ja hiljalleen poishiipivää usvaa. Korkeuseroa oli reitillä vain kaksi metriä.
Juoksin koko matkan enemmän tai vähemmän omassa kuplassani musiikkia kuunnellen. En olekaan pitkään aikaan pitänyt musaa messissä maratonilla, mutta nyt se oli ainoa tapa pitää edes jonkinlaista vauhtia yllä. Yllätyksekseni en kiroilut 42 kilometrin aikana kertaakaan, sillä tällä kertaa ärräpäille ei ollut lainkaan syytä. Välillä ilmassa oli hieman kyllästymistä, mutta kävelin silloin hieman ja yritin löytää itselleni ulkoilijoista juttukavereita.
Olisin toki voinut juosta nopeampaakin tahtia, mutta otin maratonin sunnuntailenkin kannalta. Ensin sinne ja takaisin tänne. Polla ja jalat olisivat kestäneet koveampaakin vauhtia, loistavasti toimineet keuhkot ja sydän myös. Sen sijaan vatsastani en ollut varma. Kunnon aamutyhjennys jäi tekemättä enkä missään nimessä halunnut könytä kesken kaiken pusikkoon tai poiketa testaamaan läheisen Citymarketin vessoja.
Hörppäsin kahden kilsan välein juomapisteellä vettä ja pistin suolakurkkuviipaleen suuhuni. Jo miltei alusta lähtien otin joka kierroksella yhden PowerBar Gel Shots -karkin suuhuni. Sen ja kylmän sään ansiosta mun ei tarvinnut koskea urheilujuomaan, joka olisi varmasti pistänyt vatsani sekaisin. Energia tuntui imeytyvän hyvin, eikä sen kummempia väsähdyksiä tullut. Juoksun jälkeinen horkka tosin antoi viitteitä siitä, että lisäenergiaa olisi hyvä saada koneistoon ja pian.
Garminin mukaan juoksin 43,7 kilometriä. Mittari liioittelee hieman juostua matkaa ja saattoi se mennä sekaisinkin siksakkijuoksusta. Ilmeisesti en osaa valita optimaalista reittiä autiollakaan radalla.
Pääsin maaliin ajassa 4:18:24. Ensimmäistä ja kenties viimeistä kertaa elämässäni voitin naisten sarjan. Hävisin voittajalle nelisen minuuttia.
Olen tosi tyytyväinen sekä aikaan että juoksuun kokonaisuudessaan. Saman radan edestakaisin juokseminen oli yllättävän helppoa ja vaivatonta. Yllättävän hyvin pysyin kierroslaskuissa mukana. Olin saanut lahjottua lapset tekemään meille molemmille 21 kuminauharannekorua, joista jätimme aina yhden kierrosta kohden juomapisteelle. Muutaman kerran unohdin ottaa rannekorun ranteestani ja kerran yksi tipahti matkan varrelle. Onneksi Garmin antoi kuitenkin viitettä missä mennään. En olisi halunut ehdoin tahdoin juosta ylimääräisiä kunniakierroksia vaikka maraton sujuikin mukavan leppoisissa merkeissä.
Pidin Lucia-kruunua päässäni kiirehtiessäni junaan, sillä en ehtinyt purkaa sitä kaikessa kiireessä. Ohikulkijat vilkuttivat ja hymyilivät minulle yllätyksekseni edelleenkin. Eräskin kertoi tulleensa kävelylle ihan vaan koska kuuli naapureiltaan, että kauppakeskuksen lähellä oli havaittu juoksemassa ihka oikea Lucia-neito. Alkoi vähän hymyilyttää. Muutama paikallinen katsoi mua kuitenkin hieman vinoon, sillä mulla oli kädessäni pullollinen olutta (alkoholitonta tosin), askel oli heiluva ja hieman turvoksissa oleva naamani oli punainen sekä hiestä kiiltelevä. Taisi hopeakoristeetkin vilistää pitkin selkää.
Fitness Führerin keksimä Lucia-teema juoksullemme oli napakymppi. Oli mahtavaa nähdä kuinka ihmisten suut vääntyivät hymyyn meidät nähtyään. Lucia-neidon lailla toimme ainakin hetkellisesti valoa ja iloa hämärään ja sateiseen sunnuntaihin.
***
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000
Sunnuntaisella maratonilla juostaisiin kilsan mittaista pätkää edestakaisin 21 kertaa. Se vaikutti verrattaen älyvapalta kuullessani siitä ensimmäistä kertaa. Toisaalta olen Pikkuliten Berliiniin -projektin aikana erikoistunut ties millaiseen ympärijuoksuun, joten halusin päästä testaamaan josko polla kestää tällaista rataa kokonaisen maratonin verran.
Vielä viikkoa aiemmin maratonille oli ilmoittautunut vasta kaksi juoksijaa. Lopulta meitä starttasi viisi. Tungosmaratoneihin tottuneena tämä tuntui piristävältä. Toki tajusin, että vauhdin ylläpito tulisi olemaan todella haastavaa. Jäniksiä ei olisi näköpiirissä kuin ehkä vain niitä aitoja nelijalkaisia ja pitkäkorvaisia.
Tapasimme Sofian kanssa Kirkkonummen junassa. Junamatka oli iloista sähellystä ja panikointia. Juna toimi myös hyvin pukukoppina. Puin vasta siellä lämpökerrastoni päälle muut kerrokset.
Ulkomaisten maratonien tapaan Kirkkonummen mara alkoi myös aamuvarhaisella. Lähtöaikaan oli toki mahdollista itse vaikuttaa, mutta käytännössä mulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kello yhdeksän startti. Olin sopinut kuljetuksen Espoon keskuksesta synttärikemuihin Aurinkolahteen, joten kahden paluujunaan oli pakko ehtiä. Lopulta aloitimme Sofian kanssa juoksun hieman kärkijoukon jälkeen, sillä saavuimme paikalle viime tipassa ja säätöön lähtöalueella meni aikaa.
Lähdössä aamunraikkaita Lucia-neitoja (kuva kilpailun järjestäjän ottama).
Juoksimme yhdessä puolet matkasta. Vaikka emme pölöttäneet sen kummemmin, vauhtia oli huomattavasti helpompi pitää yllä Sofian juostessa vieressä. Asfalttiosuuksilla piti olla todella varovainen varsinkin alkumatkan ajan mustan jään vuoksi. Onneksi kärkipään juoksijat varoittivat meitä jo ennakkoon. Olisihan se ollut tylsää, jos juoksu olisi tyssännyt jo ensimmäisen sadan metrin kohdalla.
Juoksin räntäsateen alkuun saakka eli 24 kilometriä Lucia-kruunu päässäni ja otin sen taas kutreilleni (?!) viimeisen kierroksen ajaksi. Oman hauskan lisänsä antoivat sunnuntaikävelijät, jotka hymyilivät juokseville valopäille. Ohikulkijoista oli helppo saada juttukavereita, sillä kruunu toimi loistavana jään murtajana. Muutama koira sai kauhean sätkyn päässäni liehuvasta hopeaköynnöksestä mutta onneksi omistajat olivat valppaina pitelemässä lemmikkejään aisoissa.
Kilometrin pituinen pätkä näytti aika tasan tältä miltei joka suunnasta. Ensimmäisten kymmenen kilometrin aikana ihailin metsän yllä olevaa ja hiljalleen poishiipivää usvaa. Korkeuseroa oli reitillä vain kaksi metriä.
Juoksin koko matkan enemmän tai vähemmän omassa kuplassani musiikkia kuunnellen. En olekaan pitkään aikaan pitänyt musaa messissä maratonilla, mutta nyt se oli ainoa tapa pitää edes jonkinlaista vauhtia yllä. Yllätyksekseni en kiroilut 42 kilometrin aikana kertaakaan, sillä tällä kertaa ärräpäille ei ollut lainkaan syytä. Välillä ilmassa oli hieman kyllästymistä, mutta kävelin silloin hieman ja yritin löytää itselleni ulkoilijoista juttukavereita.
Olisin toki voinut juosta nopeampaakin tahtia, mutta otin maratonin sunnuntailenkin kannalta. Ensin sinne ja takaisin tänne. Polla ja jalat olisivat kestäneet koveampaakin vauhtia, loistavasti toimineet keuhkot ja sydän myös. Sen sijaan vatsastani en ollut varma. Kunnon aamutyhjennys jäi tekemättä enkä missään nimessä halunnut könytä kesken kaiken pusikkoon tai poiketa testaamaan läheisen Citymarketin vessoja.
Hörppäsin kahden kilsan välein juomapisteellä vettä ja pistin suolakurkkuviipaleen suuhuni. Jo miltei alusta lähtien otin joka kierroksella yhden PowerBar Gel Shots -karkin suuhuni. Sen ja kylmän sään ansiosta mun ei tarvinnut koskea urheilujuomaan, joka olisi varmasti pistänyt vatsani sekaisin. Energia tuntui imeytyvän hyvin, eikä sen kummempia väsähdyksiä tullut. Juoksun jälkeinen horkka tosin antoi viitteitä siitä, että lisäenergiaa olisi hyvä saada koneistoon ja pian.
Garminin mukaan juoksin 43,7 kilometriä. Mittari liioittelee hieman juostua matkaa ja saattoi se mennä sekaisinkin siksakkijuoksusta. Ilmeisesti en osaa valita optimaalista reittiä autiollakaan radalla.
Pääsin maaliin ajassa 4:18:24. Ensimmäistä ja kenties viimeistä kertaa elämässäni voitin naisten sarjan. Hävisin voittajalle nelisen minuuttia.
Olen tosi tyytyväinen sekä aikaan että juoksuun kokonaisuudessaan. Saman radan edestakaisin juokseminen oli yllättävän helppoa ja vaivatonta. Yllättävän hyvin pysyin kierroslaskuissa mukana. Olin saanut lahjottua lapset tekemään meille molemmille 21 kuminauharannekorua, joista jätimme aina yhden kierrosta kohden juomapisteelle. Muutaman kerran unohdin ottaa rannekorun ranteestani ja kerran yksi tipahti matkan varrelle. Onneksi Garmin antoi kuitenkin viitettä missä mennään. En olisi halunut ehdoin tahdoin juosta ylimääräisiä kunniakierroksia vaikka maraton sujuikin mukavan leppoisissa merkeissä.
Pidin Lucia-kruunua päässäni kiirehtiessäni junaan, sillä en ehtinyt purkaa sitä kaikessa kiireessä. Ohikulkijat vilkuttivat ja hymyilivät minulle yllätyksekseni edelleenkin. Eräskin kertoi tulleensa kävelylle ihan vaan koska kuuli naapureiltaan, että kauppakeskuksen lähellä oli havaittu juoksemassa ihka oikea Lucia-neito. Alkoi vähän hymyilyttää. Muutama paikallinen katsoi mua kuitenkin hieman vinoon, sillä mulla oli kädessäni pullollinen olutta (alkoholitonta tosin), askel oli heiluva ja hieman turvoksissa oleva naamani oli punainen sekä hiestä kiiltelevä. Taisi hopeakoristeetkin vilistää pitkin selkää.
Fitness Führerin keksimä Lucia-teema juoksullemme oli napakymppi. Oli mahtavaa nähdä kuinka ihmisten suut vääntyivät hymyyn meidät nähtyään. Lucia-neidon lailla toimme ainakin hetkellisesti valoa ja iloa hämärään ja sateiseen sunnuntaihin.
***
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000
1.10.2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
Olen nähnyt jos jonkinlaisia painajaisia maratonista. Jossain juoksen varvastossuilla, toisessa olen myöhässä startista. Joskus olen järjestänyt maratonmatkan väärälle kuukaudelle ja useassa unessa olen unohtanut piilarit kotiin. Koskaan en ole kuitenkaan osannut kuvitellakaan, että piilari hajoaisi silmään pari tuntia ennen starttia. Näin pääsi kuitenkin käymään sunnuntaiaamuna. Painajainen oli valmis.
Venyttelin ja törkin silmäni herkäksi etsiessäni puolikasta piilaria silmästäni. Sitä ei löytynyt mistään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin lähteä puolisokeana maratonpaikalle aiottua aiemmin, jotta ehtisin näyttää silmäni ensiavussa. Heitin ylimääräiset kertakäyttöpiilarit ja juoksurillit maratonpussiini ja ei kun matkaan.
Marathon Expo oli vielä tyhjillään torstaina neljän aikaan. Noudimme numerolaput ja samalla reissulla lasten ilmoittaminen minimaratonille (Bambini Lauf) kävi kätevästi.
Ensiavussa mut kirjattiin potilaaksi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sain kunnian olla päivän ensimmäinen potilas. Tosin kaikki hoitajat enemmän tai vähemmän kauhistuivat kuullessaan, mikä mulla oli vikana. He olivat kaikki erikoistuneet hoitamaan jalkoja, eivät silmiä.
Mut laitettiin makaamaan laverille kyljelleni. Posken alle kiilattiin pahvinen oksennuskaukalo. Sain kuusi hoitajaa, joista yksi venytti silmää yhteen suuntaan, toinen toiseen, kolmas antoi ohjeita, neljäs valutti suolaliuosta tippapullosta silmääni ja kaksi katseli kiinnostuneena. Lopulta meitä oli seitsemän silmäparia tiirailemassa kaukalossa lilluvaa suolavettä. Siellä ei näkynyt piilarijämiä, mutta silmä tuntui hyvältä. Arvelin, että jos voisin pitää uutta piilaria silmässäni kivutta, palanen olisi saatu sieltä pois.
Tarvitsen peiliä, jotta saan laitettua piilarin silmääni. En sitä peiliä oikeastaan käytä mihinkään, mutta sen nyt vaan täytyy olla siinä. Ensiavun ainoa peili löytyi heidän bajamajastaan. Silmä tuntui hyvältä ja uskaltauduin juoksemaan piilareissa. Samalla bajamajareissulla sain hoidettua kätevästi jännitysvatsani tyhjennyksen jonottamatta. Aikamoista luksusta maratonruuhkassa! Mieheni taas joutui säästelemään vessareissuaan lähtökarsinoille saakka, sillä ensiaputelttavisiittini jälkeen olimme toisiltamme kadoksissa, eikä hän uskaltanut käyttää etsintäaikaa vessajonossa seisoskeluun. Onneksemme saimme pakolliset visiitit pois päiväjärjestyksestä ennen ensimmäisen ryhmän lähtölaukausta.
Kännykkäni kamera lopetti toimintansa ensiapupisteessä käyntini jälkeen. Siksi en ole saanut kiteytettyä maratonpäivän tunnelmia kuviin.
Alussa juoksu oli ihanan väljää, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen reitti kapeni yllättäen. Vastaavaa tapahtui pitkin reittiä ja jokaisessa tiivistyskohdassa kuului kiroilua ja sakkaavia askelia. En muista, että edellisvuosina olisi ollut aivan vastaavaa. Tai ehkä vain satuin juoksemaan nyt aikaisempaa isommissa sumpuissa. Alun jännitystä lisäsi outo kihelmöinti ja puutumisen tunne vasemman käden sormenpäissä. Hieroin sormiani viiden kilometrin verran ennen kuin sain normalisoitua ne.
Sain pidettyä neljän tunnin jänikset näkösällä aina 23 kilometrin kohdalle. Neljän tunnin alitus tuntui siinä vaiheessa mahdolliselta. Rytmi sekosi kuitenkin täysin juomapisteellä, jossa isokokoinen mies painoi mut selästä maahan. Herralla taisi olla aikamoinen kiire ja olin ilmeisesti hänen tiellään. Menetin tasapainoni, heitin kädet maahan ja peppuni kiepsahti vesipisteen pöydän alle. Kunhan olin huutanut kuuluville kaikki osaamani kirosanat, mua alkoi naurattaa, kun vedenjakajat kurkistelivat pöydän alle ja kyselivät vointiani eri kielillä. Mut kaatanut mies porhalsi jo siinä vaiheessa jossain kaukana. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään auttaa mua jaloilleni. Onneksi juoksurytmin menetyksen lisäksi rytäkässä ei käynyt mitenkään. Keljutuksesta pääsee helpommin yli kuin vääntyneestä polvesta.
Brooksin piste oli Marathon Expossa lasten suosikki. Radan juoksijat sai etenemään juoksemalla eräänlaisilla steppereillä.
Mulla oli jälleen kerran hurja jano läpi maratonin. Kuumottavasta auringosta huolimatta hikeä ei pursunnut mistään suunnasta ulos, eikä matkan aikana ollut pienintäkään tarvetta käydä tyhjentämässä virtsarakkoa. Niinpä juoksin maratonin 17 kilsan kohdalta 2,5 kilometrin pätkissä juomapisteeltä toiselle. Pureskelin lisäksi PowerBarin colan makuisia energiakarkkeja ennen vesipisteitä.
Muistelin, että 25 kilsan kohdalla olisi geelijakelu. Pistin muutaman karkin suuhuni sulamaan, sillä arvelin geelipisteellä olevan myös vettä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Sen sijaan lenkkarit tarttuivat tahmaiseen katuun. Keljutti. Pienen matkan päässä oli onneksi paikallisten asukkaiden itse byggaama juomapiste, josta sai virkistävää vettä. Ylt´ympäri olevista tyhjistä mukeista päätellen ylimääräinen juomapiste oli ollut muillekin tarpeellinen. Vesimukien kanssa hääräävät pikkulapset tekivät hurjan duunin päivän mittaan! Tälläkin pisteellä sain niskaani toisen juoksijan. Tällä kertaa säilytin kuitenkin tasapainoni. Koko 42 kilometrin ajan tuntui siltä, kuin olisin ollut jollain tapaa koko ajan tiellä.
Tempelhofin lentokenttä oli jo hyvissä ajoin torstaina valmis lasten lauantaiseen minimaratoniin.
Pään sisällä ei ollut muuria missään vaiheessa matkaa, mutta 37 kilsan kohdalla jalkani alkoivat olla lyijynraskaat. Olin päättänyt jo ennen juoksua, että saan kävellä vain juomapisteillä. Yritin pysyttäytyä radan keskellä, jotta sivuilla kävelevät eivät saisi mua pauloihinsa.
En kuitenkaan kyennyt juoksemaan pientä mäennyppylää ylös 38 kilometrin juomapisteelle. Mulla ei ollut lainkaan energiaa juoksemiseen. Näin pariskunnan, joka kaatoi juoksijaystävälleen mukillisen Coca Colaa. Heillä oli kertismukeja runsaasti, joten pyysin, josko minäkin voisin saada tilkan. Join puolikkaan mukillisen ja tunsin, kuinka elimistö heräsi taas henkiin. Käännyin katsomaan takaani juoksevaa Donna-nimistä naista. Tarjosin hänelle loput juomastani: "Here you are. Shared Coke is the best Coke." Hän näytti olevan yhtä onnellinen tuosta tummasta kuplivasta juomasta.
Siinä vaiheessa, kun tajusin etten voisi kiriä neljän tunnin ali, tähtäimenä oli lähinnä maaliin pääsy. Vaikka kävelinkin hieman maailman tylsimmällä suoralla 38-40 kilometrin kohdalla, päätin etten lisää turhia minuutteja loppuaikaan sluibailemalla. Olihan mulla sentään suht rullaavat jalat ja moitteettomasti toimivat astmaatikon keuhkot ja sydän.
Olin hehkuttanut ennen maratonia lapsiani hoitavalle anopilleni, kuinka mahtavaa yhteishenki on maratonilla juoksijoiden kesken. Tunne oli saanut matkan varrella kolauksen kaatumiseni ja poskiini pamahtelevien kyynärpäiden vuoksi. Onneksi kuitenkin kohtasin tumman, isokokoisen amerikkalaismiehen 40 kilsan kohdalla. Hän tarkasti ohittamiltaan kävelijöiltä, josko heillä on kaikki kunnossa. Veikkaan, että jos joku olisi valitellut vointiaan, tämä mies olisi pysähtynyt auttamaan. Juuri sillä hetkellä olisin ollut mieluusti kävelijänä, sillä mies heläytti kaikille tarkastamilleen maratoonareille maailman upeimman hymyn ennen kuin jatkoi seuraavan luokse.
Tunteet olivat Brandenburgin portin lähestyessä sen verran pinnassa, etten kyennyt ottamaan perinteistä loppuspurttia maaliin. En siitäkään huolimatta, että porkkanaksi ja olutpulloksi pukeutuneet juoksijat ohittivat mut loppusuoralla. Edes se porkkana ei ottanut ylpeydelle - ainakaan kovin paljoa.
Hain vaatesäilytyksestä pussukkani ja liityin nurmikolle muiden vaatteita vaihtavien seuraan. Kaipa maalialueella olisi virallisia vaihtotelttojakin, mutta kansalaisuudesta huolimatta kaikille juoksijoille tuntui olevan luonnollista vaihtaa vaatteet kuiviin puiden katveessa. Vaikuttaa siltä, että tahaton vilauttelu on juoksijoille yhtä luonnollinen asia, kuin vatsan toiminnasta puhuminen. Suomalaista ei kireäpipoista juoksijaa tämä asenne miellyttää. Ainakin se tekee elämästä helpompaa ja vaatteiden vaihdosta julkisella paikalla hyväksytympää.
Löysin mieheni oluttelttojen kupeesta. Olin odottanut ensimmäistä, raikasta oluthuikallista jo ainakin 35 kilometrin ajan. Olin ansainnut sen ja paljon enemmänkin!
Loppuaikani oli 04:08:10. Kykenin melko tasavauhtiseen juoksuun. Olo tuntui juostessa hyvältä ja koneisto toimi moitteettomasti suurimman osan matkasta. Vielä kun saisin viimeisellä 18 kilometrin pätkällä 28 sekuntia kilometrivauhdista pois, niin neljän tunnin alitus olisi siinä. Ja olihan tämä henkilökohtainen enkkani, eli ihan syytä olla iloinen.
Entä mitä piilolinssin puolikkaalle lopulta kävi?
Silmääni alkoi painaa illalla nukkumaanmennessä. En kuitenkaan löytänyt piilaripalaa vaikka kuinka pyörittelin luomiani. Tunnehan voisi olla myös lähtöisin silmän sörkkimisestä. Heräsin yöllä pariin kertaan tiputtamaan silmääni silmätippoja. Siitä huolimatta silmäni oli muurautunut aamulla rähmästä umpeen. Arvasin, että piilari oli valunut oksennuskipon sijasta hyvään piiloon silmässäni. Lopullisen helpotuksen sain maanantaina lounasaikaan Potsdamissa optikolla. Yläluomen alla piilotteleva piilaripala saatiin silmästä ja optikko sai palkaksi maailman lämpimimmän halauksen. Ja pääsin viimein käyttämään saksankielisen bravuurini: "Du bist mein Schicksal." Se tuntui tähän kohtaan varsin sopivalta.
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000
Venyttelin ja törkin silmäni herkäksi etsiessäni puolikasta piilaria silmästäni. Sitä ei löytynyt mistään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin lähteä puolisokeana maratonpaikalle aiottua aiemmin, jotta ehtisin näyttää silmäni ensiavussa. Heitin ylimääräiset kertakäyttöpiilarit ja juoksurillit maratonpussiini ja ei kun matkaan.
Marathon Expo oli vielä tyhjillään torstaina neljän aikaan. Noudimme numerolaput ja samalla reissulla lasten ilmoittaminen minimaratonille (Bambini Lauf) kävi kätevästi.
Ensiavussa mut kirjattiin potilaaksi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sain kunnian olla päivän ensimmäinen potilas. Tosin kaikki hoitajat enemmän tai vähemmän kauhistuivat kuullessaan, mikä mulla oli vikana. He olivat kaikki erikoistuneet hoitamaan jalkoja, eivät silmiä.
Mut laitettiin makaamaan laverille kyljelleni. Posken alle kiilattiin pahvinen oksennuskaukalo. Sain kuusi hoitajaa, joista yksi venytti silmää yhteen suuntaan, toinen toiseen, kolmas antoi ohjeita, neljäs valutti suolaliuosta tippapullosta silmääni ja kaksi katseli kiinnostuneena. Lopulta meitä oli seitsemän silmäparia tiirailemassa kaukalossa lilluvaa suolavettä. Siellä ei näkynyt piilarijämiä, mutta silmä tuntui hyvältä. Arvelin, että jos voisin pitää uutta piilaria silmässäni kivutta, palanen olisi saatu sieltä pois.
Tarvitsen peiliä, jotta saan laitettua piilarin silmääni. En sitä peiliä oikeastaan käytä mihinkään, mutta sen nyt vaan täytyy olla siinä. Ensiavun ainoa peili löytyi heidän bajamajastaan. Silmä tuntui hyvältä ja uskaltauduin juoksemaan piilareissa. Samalla bajamajareissulla sain hoidettua kätevästi jännitysvatsani tyhjennyksen jonottamatta. Aikamoista luksusta maratonruuhkassa! Mieheni taas joutui säästelemään vessareissuaan lähtökarsinoille saakka, sillä ensiaputelttavisiittini jälkeen olimme toisiltamme kadoksissa, eikä hän uskaltanut käyttää etsintäaikaa vessajonossa seisoskeluun. Onneksemme saimme pakolliset visiitit pois päiväjärjestyksestä ennen ensimmäisen ryhmän lähtölaukausta.
Kännykkäni kamera lopetti toimintansa ensiapupisteessä käyntini jälkeen. Siksi en ole saanut kiteytettyä maratonpäivän tunnelmia kuviin.
Alussa juoksu oli ihanan väljää, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen reitti kapeni yllättäen. Vastaavaa tapahtui pitkin reittiä ja jokaisessa tiivistyskohdassa kuului kiroilua ja sakkaavia askelia. En muista, että edellisvuosina olisi ollut aivan vastaavaa. Tai ehkä vain satuin juoksemaan nyt aikaisempaa isommissa sumpuissa. Alun jännitystä lisäsi outo kihelmöinti ja puutumisen tunne vasemman käden sormenpäissä. Hieroin sormiani viiden kilometrin verran ennen kuin sain normalisoitua ne.
Sain pidettyä neljän tunnin jänikset näkösällä aina 23 kilometrin kohdalle. Neljän tunnin alitus tuntui siinä vaiheessa mahdolliselta. Rytmi sekosi kuitenkin täysin juomapisteellä, jossa isokokoinen mies painoi mut selästä maahan. Herralla taisi olla aikamoinen kiire ja olin ilmeisesti hänen tiellään. Menetin tasapainoni, heitin kädet maahan ja peppuni kiepsahti vesipisteen pöydän alle. Kunhan olin huutanut kuuluville kaikki osaamani kirosanat, mua alkoi naurattaa, kun vedenjakajat kurkistelivat pöydän alle ja kyselivät vointiani eri kielillä. Mut kaatanut mies porhalsi jo siinä vaiheessa jossain kaukana. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään auttaa mua jaloilleni. Onneksi juoksurytmin menetyksen lisäksi rytäkässä ei käynyt mitenkään. Keljutuksesta pääsee helpommin yli kuin vääntyneestä polvesta.
Brooksin piste oli Marathon Expossa lasten suosikki. Radan juoksijat sai etenemään juoksemalla eräänlaisilla steppereillä.
Mulla oli jälleen kerran hurja jano läpi maratonin. Kuumottavasta auringosta huolimatta hikeä ei pursunnut mistään suunnasta ulos, eikä matkan aikana ollut pienintäkään tarvetta käydä tyhjentämässä virtsarakkoa. Niinpä juoksin maratonin 17 kilsan kohdalta 2,5 kilometrin pätkissä juomapisteeltä toiselle. Pureskelin lisäksi PowerBarin colan makuisia energiakarkkeja ennen vesipisteitä.
Muistelin, että 25 kilsan kohdalla olisi geelijakelu. Pistin muutaman karkin suuhuni sulamaan, sillä arvelin geelipisteellä olevan myös vettä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Sen sijaan lenkkarit tarttuivat tahmaiseen katuun. Keljutti. Pienen matkan päässä oli onneksi paikallisten asukkaiden itse byggaama juomapiste, josta sai virkistävää vettä. Ylt´ympäri olevista tyhjistä mukeista päätellen ylimääräinen juomapiste oli ollut muillekin tarpeellinen. Vesimukien kanssa hääräävät pikkulapset tekivät hurjan duunin päivän mittaan! Tälläkin pisteellä sain niskaani toisen juoksijan. Tällä kertaa säilytin kuitenkin tasapainoni. Koko 42 kilometrin ajan tuntui siltä, kuin olisin ollut jollain tapaa koko ajan tiellä.
Tempelhofin lentokenttä oli jo hyvissä ajoin torstaina valmis lasten lauantaiseen minimaratoniin.
Pään sisällä ei ollut muuria missään vaiheessa matkaa, mutta 37 kilsan kohdalla jalkani alkoivat olla lyijynraskaat. Olin päättänyt jo ennen juoksua, että saan kävellä vain juomapisteillä. Yritin pysyttäytyä radan keskellä, jotta sivuilla kävelevät eivät saisi mua pauloihinsa.
En kuitenkaan kyennyt juoksemaan pientä mäennyppylää ylös 38 kilometrin juomapisteelle. Mulla ei ollut lainkaan energiaa juoksemiseen. Näin pariskunnan, joka kaatoi juoksijaystävälleen mukillisen Coca Colaa. Heillä oli kertismukeja runsaasti, joten pyysin, josko minäkin voisin saada tilkan. Join puolikkaan mukillisen ja tunsin, kuinka elimistö heräsi taas henkiin. Käännyin katsomaan takaani juoksevaa Donna-nimistä naista. Tarjosin hänelle loput juomastani: "Here you are. Shared Coke is the best Coke." Hän näytti olevan yhtä onnellinen tuosta tummasta kuplivasta juomasta.
Siinä vaiheessa, kun tajusin etten voisi kiriä neljän tunnin ali, tähtäimenä oli lähinnä maaliin pääsy. Vaikka kävelinkin hieman maailman tylsimmällä suoralla 38-40 kilometrin kohdalla, päätin etten lisää turhia minuutteja loppuaikaan sluibailemalla. Olihan mulla sentään suht rullaavat jalat ja moitteettomasti toimivat astmaatikon keuhkot ja sydän.
Olin hehkuttanut ennen maratonia lapsiani hoitavalle anopilleni, kuinka mahtavaa yhteishenki on maratonilla juoksijoiden kesken. Tunne oli saanut matkan varrella kolauksen kaatumiseni ja poskiini pamahtelevien kyynärpäiden vuoksi. Onneksi kuitenkin kohtasin tumman, isokokoisen amerikkalaismiehen 40 kilsan kohdalla. Hän tarkasti ohittamiltaan kävelijöiltä, josko heillä on kaikki kunnossa. Veikkaan, että jos joku olisi valitellut vointiaan, tämä mies olisi pysähtynyt auttamaan. Juuri sillä hetkellä olisin ollut mieluusti kävelijänä, sillä mies heläytti kaikille tarkastamilleen maratoonareille maailman upeimman hymyn ennen kuin jatkoi seuraavan luokse.
Tunteet olivat Brandenburgin portin lähestyessä sen verran pinnassa, etten kyennyt ottamaan perinteistä loppuspurttia maaliin. En siitäkään huolimatta, että porkkanaksi ja olutpulloksi pukeutuneet juoksijat ohittivat mut loppusuoralla. Edes se porkkana ei ottanut ylpeydelle - ainakaan kovin paljoa.
Hain vaatesäilytyksestä pussukkani ja liityin nurmikolle muiden vaatteita vaihtavien seuraan. Kaipa maalialueella olisi virallisia vaihtotelttojakin, mutta kansalaisuudesta huolimatta kaikille juoksijoille tuntui olevan luonnollista vaihtaa vaatteet kuiviin puiden katveessa. Vaikuttaa siltä, että tahaton vilauttelu on juoksijoille yhtä luonnollinen asia, kuin vatsan toiminnasta puhuminen. Suomalaista ei kireäpipoista juoksijaa tämä asenne miellyttää. Ainakin se tekee elämästä helpompaa ja vaatteiden vaihdosta julkisella paikalla hyväksytympää.
Löysin mieheni oluttelttojen kupeesta. Olin odottanut ensimmäistä, raikasta oluthuikallista jo ainakin 35 kilometrin ajan. Olin ansainnut sen ja paljon enemmänkin!
Loppuaikani oli 04:08:10. Kykenin melko tasavauhtiseen juoksuun. Olo tuntui juostessa hyvältä ja koneisto toimi moitteettomasti suurimman osan matkasta. Vielä kun saisin viimeisellä 18 kilometrin pätkällä 28 sekuntia kilometrivauhdista pois, niin neljän tunnin alitus olisi siinä. Ja olihan tämä henkilökohtainen enkkani, eli ihan syytä olla iloinen.
Entä mitä piilolinssin puolikkaalle lopulta kävi?
Silmääni alkoi painaa illalla nukkumaanmennessä. En kuitenkaan löytänyt piilaripalaa vaikka kuinka pyörittelin luomiani. Tunnehan voisi olla myös lähtöisin silmän sörkkimisestä. Heräsin yöllä pariin kertaan tiputtamaan silmääni silmätippoja. Siitä huolimatta silmäni oli muurautunut aamulla rähmästä umpeen. Arvasin, että piilari oli valunut oksennuskipon sijasta hyvään piiloon silmässäni. Lopullisen helpotuksen sain maanantaina lounasaikaan Potsdamissa optikolla. Yläluomen alla piilotteleva piilaripala saatiin silmästä ja optikko sai palkaksi maailman lämpimimmän halauksen. Ja pääsin viimein käyttämään saksankielisen bravuurini: "Du bist mein Schicksal." Se tuntui tähän kohtaan varsin sopivalta.
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000
30.4.2015
Juoksulasit
Ennen maratonmatkoja mulla on aina yksi ja sama painajainen. Niissä vaihtuu ainoastaan ympäristö ja ihmiset, mutta perusjuoni on sama. Piilarit ovat jääneet kotiin.
Olen kokeillut arkirilleissäni juoksua lyhyemmillä peruskiekoilla. En voi kuvitellakaan kokonaista maratonia ne nenänpäällä heiluen. Tiedän kuitenkin, että joku kaunis kevätpäivä silmäni eivät suostu ottamaan piilareita vastaan siitepölyn tai muun allergisen reaktion takia. Silloin on pakko turvautua silmälaseihin.
Ostin vuosi sitten netistä itselleni lasit, joiden ajattelin sopivan urheiluun. Hyödynsin Lenswayn tarjouksen ja sain ne 29 eurolla sisältäen linssit ja toimituksen kotiovelle. Ajattelin, että sen verran tästä kokeilusta voi kyllä maksaa.
Aluksi käytin uusia juoksulasejani vain pimeän tultua yöjuoksuillani, sillä peilikuvani ei näyttänyt tutulta. Aloin käyttää uusia silmälasejani myös päivänvalossa kunhan pääsin eroon turhamaisuudestani ja tajusin, etten juuri tuijottele itseäni lenkkipolulla. Kerrankin mulla on urheiluun sopivat silmälasit, jotka pysyvät spurteissakin paikoillaan, eikä hiki kasaannu niiden ja poskipäiden väliin.
Maratonmatkoilla kannan lenkkareitani, juoksualusvaatteitani ja juoksusukkiani käsilaukussa. Sellaisessa, johon mahtuisi varmaan Ruotsin kuningashuoneen pöytähopeatkin. Piilareiden lisäksi siellä on jatkossa myös nämä nenänpään komistuttajat.
Eilinen 22 kilometrin lenkki sujui rattoisasti piilolinssit päässä. Mun pitää vielä opetella yhdistelmään vesisade + räntä + silmälasit, sillä sateessa juokseminen on yksi parhaista asioista maailmassa.
19.9.2014
Paperitöitä ennen maratonia
Berliinin maratonin järjestäjillä on nyt kirjoissa ja kansissa yhteyshenkilöni tiedot siltä varalta, jos minulle käy juoksun aikana jotain ja joudun sairaalahoitoon tai lääkärin pakeille. Raapustan vastaavat tiedot vielä juoksunumeroni takapuolelle kroonisten sairauksien ja lääkityslistauksen seuraksi.
Maratonmatkalla lasten kanssa ollessamme kyhään viime minuuteilla ennen majapaikasta lähtöä vapaamuotoisen sepustuksen siitä, kenellä on oikeus viedä lapset takaisin kotimaahan ja keille lapset voi luovuttaa, jos emme voikaan tulla maratonmatkalta yhtä matkaa lapsiemme ja hoitajien kanssa.
Liittyi paperi terveyteen tai lastenhoitoon, näitä täyttäessä nousee pala kurkkuun. Maraton ei ole läpihuutojuttu. Se on pitkä matka, jonka aikana hyväkuntoisellekin voi sattua yllätyksiä.
Tähän asti lupalapun kirjoittaminen on osoittautunut turhaksi. Onneksi näin. Tulevalla maratonilla voin käyttää viimeiset hetket ennen majapaikasta poistumista vaikka kengännauhojen solmimiseen. Lapset ovat saaneet halit jo Helsingissä. He odottavat maratoonarivanhempiaan kotona hyvässä hoidossa.
Tähän asti lupalapun kirjoittaminen on osoittautunut turhaksi. Onneksi näin. Tulevalla maratonilla voin käyttää viimeiset hetket ennen majapaikasta poistumista vaikka kengännauhojen solmimiseen. Lapset ovat saaneet halit jo Helsingissä. He odottavat maratoonarivanhempiaan kotona hyvässä hoidossa.
30.5.2014
Viime hetken mielikuvaharjoitukset
Maratonmatkailu lasten kanssa on mukava tapa päästä kotikaupunginosaa hieman kauemmaksi.
Mutta, mutta... 42 kilometriä on pitkä matka. Maratoniin on näin ollen valmistauduttava myös henkisesti. Se osa treeniä tulee tehtyä pikakelauksella edellisenä päivänä ja kisa-aamuna. Pienten lasten kanssa päivä ja seuraava aamu sujuu tutun kaavan kautta nahisteluineen ja kinasteluineen. Silloin ei ehdi pistää omia ajatuksiaan etusijalle.
Saimme tänään Ruotsin serkut seuraksemme, jotta lapsukaisten vanhemmat pääsivät STHLM Fields -tapahtumaan. Lapset tuntuivat nauttivan toistensa seurasta sekä Junibackenin valtavasta härdellistä täysin siemauksin. En vain pystynyt itse eläytymään hetkeen siinä kakofoniassa. Varsinkin, kun huomisen valmistelut painoivat jatkuvasti takaraivossa.
Saimme lapset työn ja tuskan päätteeksi nukkumaan. Yhdessä nukkuminen tuntui olevan pikkuisille liiankin hauskaa. Uni kun ei meinannut millään selättää hihittelyä ja hölpötystä. Nyt on onneksi jo rauha maassa, mutta vielä pitäisi päättää, mitä laitan huomenna päälleni ja mitä pistän juoksuvyöni kätköihin.
Arvon vielä kenkienkin välillä. Taidan juoksuttaa tällä kertaa Asics Cumuluksia hitaasti mutta varmasti. Tiukkoja aikatavoitteita on juuri nyt turha asettaa. Toivon kuitenkin, että pääsisin edes maaliin ja vieläpä alle neljän ja puolen tunnin.
Saas nähdä, mitä huominen tuo tullessaan. Se on vissi ja varma, että lapsilla tulee olemaan jälleen mukava päivä, tällä kertaa systerini perheen kanssa. Heidän heijaamisensa reitin varrella antaa onneksi buustausta muutaman edellisenä päivänä menetetyn mielikuvaharjoituksen edestä!
.jpg)
Mutta, mutta... 42 kilometriä on pitkä matka. Maratoniin on näin ollen valmistauduttava myös henkisesti. Se osa treeniä tulee tehtyä pikakelauksella edellisenä päivänä ja kisa-aamuna. Pienten lasten kanssa päivä ja seuraava aamu sujuu tutun kaavan kautta nahisteluineen ja kinasteluineen. Silloin ei ehdi pistää omia ajatuksiaan etusijalle.
Saimme tänään Ruotsin serkut seuraksemme, jotta lapsukaisten vanhemmat pääsivät STHLM Fields -tapahtumaan. Lapset tuntuivat nauttivan toistensa seurasta sekä Junibackenin valtavasta härdellistä täysin siemauksin. En vain pystynyt itse eläytymään hetkeen siinä kakofoniassa. Varsinkin, kun huomisen valmistelut painoivat jatkuvasti takaraivossa.
Saimme lapset työn ja tuskan päätteeksi nukkumaan. Yhdessä nukkuminen tuntui olevan pikkuisille liiankin hauskaa. Uni kun ei meinannut millään selättää hihittelyä ja hölpötystä. Nyt on onneksi jo rauha maassa, mutta vielä pitäisi päättää, mitä laitan huomenna päälleni ja mitä pistän juoksuvyöni kätköihin.
Arvon vielä kenkienkin välillä. Taidan juoksuttaa tällä kertaa Asics Cumuluksia hitaasti mutta varmasti. Tiukkoja aikatavoitteita on juuri nyt turha asettaa. Toivon kuitenkin, että pääsisin edes maaliin ja vieläpä alle neljän ja puolen tunnin.
Saas nähdä, mitä huominen tuo tullessaan. Se on vissi ja varma, että lapsilla tulee olemaan jälleen mukava päivä, tällä kertaa systerini perheen kanssa. Heidän heijaamisensa reitin varrella antaa onneksi buustausta muutaman edellisenä päivänä menetetyn mielikuvaharjoituksen edestä!
Juliste Asics Stockholm Marathon Expon edessä:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
