pik(k)uliten: Berlin Marathon

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Berlin Marathon. Näytä kaikki tekstit

6.11.2018

Arpa vetämään Berliinin maratonille

Eipä olisi voinut flunssa iskeä parempaan ajankohtaan. En olisi juurikaan ehtinyt juosta viime viikkojen aikana, eikä vielä yksikään kisa höngi niskaan. Jos piti saada flunssa riesakseen, nyt oli paras hetki potemiseen. En ole kuitenkaan unohtanut juoksua, vaan olen miettinyt uutta juoksukalenteria niin kisojen kuin treenienkin osalta.

jatka lukemista

19.10.2015

Arvonta: Kuinka kauan aiot juosta?

Vaihtaessani vaatteita Berliinin maratonin jälkeen aloin tavalliseen tapaan rupatella viereisellä alustalla vilauttelevan italialaisen naisen kanssa. Small talk on helpointa virittää juostujen maratonien määrästä. Olisin lentänyt vastauksesta pyrstölleni, jollen olisi ollut jo istumassa.

Nainen oli juossut 120 maratonia. Tarkistin laskimesta, että se tekee ilman mutkitteluja 5063,4 kilometriä. Ensimmäisen maratoninsa hän juoksi tasan 20 vuotta aiemmin Berliinissä. Seuraavan kerran hän oli aikeissa juosta maratonin viikon kuluttua omassa kotikaupungissaan.

Uusi tuttavuuteni aloitti maratonien tahkomisen lasten ollessa täsmälleen saman ikäiset, kuin omat lapseni ovat nyt. Koskapa lapsille ei ollut mahdollista saada hoitajaa sormia näpäyttämällä (ai kun kuulostaa tutulta!), he joutuivat alussa sopimaan miehensä kanssa kumman vuoro on tällä kertaa osallistua maratonille. Kun minä olen yöjuoksija, uusi tuttavuuteni oli vannoutunut aamulenkkeilijä. Hän starttasi aamuviideltä muun perheen vielä nukkuessa.

Utelin häneltä 120 juostun maratonin salaisuutta. Kuulemma hän juoksee maratonit maltillista vauhtia eikä juokse henkilökohtaisten ennätysten perässä. Hän myös kehui asuinseutunsa lenkkeilykelejä, eli hän voi juosta läpi vuoden täydellisessä juoksusäässä.

Tapaaminen pisti mietityttämään kuinka monta maratonia vielä juoksen. Tuleeko jossain vaiheessa Forrest Gumpmainen stoppi juoksuun? Vai lopettaako jokin ruumiinosa yhteistyön?

Eräs tuttuni kertoi äidistään, joka päätti lasten muutettua kotoa juosta 10 maratonia. Nyt ne on juostu, mutta silti häntä houkuttelisi juosta New Yorkin maraton vielä uudemman kerran. "Jos nyt vielä yksi..."

***
Sitten päästäänkin arvontaan. Vastaa alla oleviin kysymyksiin joko Pikkulitenin Facebook-sivulla tai blogissa. Kommenttinsa jättäneiden kesken arvon kirjahyllystäni kirjan Juoksijan harjoitusopas - Askeleet Cooperista maratoniin.

Arvon kirjan nimipäivänäni 26.10. Onnea arvontaan ja iloa juoksupolulle!

* Kuinka monta maratonia tai puolimaratonia aiot vielä juosta? Miksi?

* Jos et ole juossut pidempiä matkoja numerolappu rinnassasi, onko sinulla ajatuksissasi juosta joskus maraton tai puolikas? Miksi? Mikä on tähänastisin pisin lenkkisi?

1.10.2015

17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

Olen nähnyt jos jonkinlaisia painajaisia maratonista. Jossain juoksen varvastossuilla, toisessa olen myöhässä startista. Joskus olen järjestänyt maratonmatkan väärälle kuukaudelle ja useassa unessa olen unohtanut piilarit kotiin. Koskaan en ole kuitenkaan osannut kuvitellakaan, että piilari hajoaisi silmään pari tuntia ennen starttia. Näin pääsi kuitenkin käymään sunnuntaiaamuna. Painajainen oli valmis.

Venyttelin ja törkin silmäni herkäksi etsiessäni puolikasta piilaria silmästäni. Sitä ei löytynyt mistään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin lähteä puolisokeana maratonpaikalle aiottua aiemmin, jotta ehtisin näyttää silmäni ensiavussa. Heitin ylimääräiset kertakäyttöpiilarit ja juoksurillit maratonpussiini ja ei kun matkaan.

Marathon Expo oli vielä tyhjillään torstaina neljän aikaan. Noudimme numerolaput ja samalla reissulla lasten ilmoittaminen minimaratonille (Bambini Lauf) kävi kätevästi.

Ensiavussa mut kirjattiin potilaaksi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sain kunnian olla päivän ensimmäinen potilas. Tosin kaikki hoitajat enemmän tai vähemmän kauhistuivat kuullessaan, mikä mulla oli vikana. He olivat kaikki erikoistuneet hoitamaan jalkoja, eivät silmiä.

Mut laitettiin makaamaan laverille kyljelleni. Posken alle kiilattiin pahvinen oksennuskaukalo. Sain kuusi hoitajaa, joista yksi venytti silmää yhteen suuntaan, toinen toiseen, kolmas antoi ohjeita, neljäs valutti suolaliuosta tippapullosta silmääni ja kaksi katseli kiinnostuneena. Lopulta meitä oli seitsemän silmäparia tiirailemassa kaukalossa lilluvaa suolavettä. Siellä ei näkynyt piilarijämiä, mutta silmä tuntui hyvältä. Arvelin, että jos voisin pitää uutta piilaria silmässäni kivutta, palanen olisi saatu sieltä pois.

Tarvitsen peiliä, jotta saan laitettua piilarin silmääni. En sitä peiliä oikeastaan käytä mihinkään, mutta sen nyt vaan täytyy olla siinä. Ensiavun ainoa peili löytyi heidän bajamajastaan. Silmä tuntui hyvältä ja uskaltauduin juoksemaan piilareissa. Samalla bajamajareissulla sain hoidettua kätevästi jännitysvatsani tyhjennyksen jonottamatta. Aikamoista luksusta maratonruuhkassa! Mieheni taas joutui säästelemään vessareissuaan lähtökarsinoille saakka, sillä ensiaputelttavisiittini jälkeen olimme toisiltamme kadoksissa, eikä hän uskaltanut käyttää etsintäaikaa vessajonossa seisoskeluun. Onneksemme saimme pakolliset visiitit pois päiväjärjestyksestä ennen ensimmäisen ryhmän lähtölaukausta.

Kännykkäni kamera lopetti toimintansa ensiapupisteessä käyntini jälkeen. Siksi en ole saanut kiteytettyä maratonpäivän tunnelmia kuviin.

Alussa juoksu oli ihanan väljää, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen reitti kapeni yllättäen. Vastaavaa tapahtui pitkin reittiä ja jokaisessa tiivistyskohdassa kuului kiroilua ja sakkaavia askelia. En muista, että edellisvuosina olisi ollut aivan vastaavaa. Tai ehkä vain satuin juoksemaan nyt aikaisempaa isommissa sumpuissa. Alun jännitystä lisäsi outo kihelmöinti ja puutumisen tunne vasemman käden sormenpäissä. Hieroin sormiani viiden kilometrin verran ennen kuin sain normalisoitua ne.

Sain pidettyä neljän tunnin jänikset näkösällä aina 23 kilometrin kohdalle. Neljän tunnin alitus tuntui siinä vaiheessa mahdolliselta. Rytmi sekosi kuitenkin täysin juomapisteellä, jossa isokokoinen mies painoi mut selästä maahan. Herralla taisi olla aikamoinen kiire ja olin ilmeisesti hänen tiellään. Menetin tasapainoni, heitin kädet maahan ja peppuni kiepsahti vesipisteen pöydän alle. Kunhan olin huutanut kuuluville kaikki osaamani kirosanat, mua alkoi naurattaa, kun vedenjakajat kurkistelivat pöydän alle ja kyselivät vointiani eri kielillä. Mut kaatanut mies porhalsi jo siinä vaiheessa jossain kaukana. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään auttaa mua jaloilleni. Onneksi juoksurytmin menetyksen lisäksi rytäkässä ei käynyt mitenkään. Keljutuksesta pääsee helpommin yli kuin vääntyneestä polvesta.

Brooksin piste oli Marathon Expossa lasten suosikki. Radan juoksijat sai etenemään juoksemalla eräänlaisilla steppereillä.

Mulla oli jälleen kerran hurja jano läpi maratonin. Kuumottavasta auringosta huolimatta hikeä ei pursunnut mistään suunnasta ulos, eikä matkan aikana ollut pienintäkään tarvetta käydä tyhjentämässä virtsarakkoa. Niinpä juoksin maratonin 17 kilsan kohdalta 2,5 kilometrin pätkissä juomapisteeltä toiselle. Pureskelin lisäksi PowerBarin colan makuisia energiakarkkeja ennen vesipisteitä.

Muistelin, että 25 kilsan kohdalla olisi geelijakelu. Pistin muutaman karkin suuhuni sulamaan, sillä arvelin geelipisteellä olevan myös vettä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Sen sijaan lenkkarit tarttuivat tahmaiseen katuun. Keljutti. Pienen matkan päässä oli onneksi paikallisten asukkaiden itse byggaama juomapiste, josta sai virkistävää vettä. Ylt´ympäri olevista tyhjistä mukeista päätellen ylimääräinen juomapiste oli ollut muillekin tarpeellinen. Vesimukien kanssa hääräävät pikkulapset tekivät hurjan duunin päivän mittaan! Tälläkin pisteellä sain niskaani toisen juoksijan. Tällä kertaa säilytin kuitenkin tasapainoni. Koko 42 kilometrin ajan tuntui siltä, kuin olisin ollut jollain tapaa koko ajan tiellä.

Tempelhofin lentokenttä oli jo hyvissä ajoin torstaina valmis lasten lauantaiseen minimaratoniin.

Pään sisällä ei ollut muuria missään vaiheessa matkaa, mutta 37 kilsan kohdalla jalkani alkoivat olla lyijynraskaat. Olin päättänyt jo ennen juoksua, että saan kävellä vain juomapisteillä. Yritin pysyttäytyä radan keskellä, jotta sivuilla kävelevät eivät saisi mua pauloihinsa.

En kuitenkaan kyennyt juoksemaan pientä mäennyppylää ylös 38 kilometrin juomapisteelle. Mulla ei ollut lainkaan energiaa juoksemiseen. Näin pariskunnan, joka kaatoi juoksijaystävälleen mukillisen Coca Colaa. Heillä oli kertismukeja runsaasti, joten pyysin, josko minäkin voisin saada tilkan. Join puolikkaan mukillisen ja tunsin, kuinka elimistö heräsi taas henkiin. Käännyin katsomaan takaani juoksevaa Donna-nimistä naista. Tarjosin hänelle loput juomastani: "Here you are. Shared Coke is the best Coke." Hän näytti olevan yhtä onnellinen tuosta tummasta kuplivasta juomasta.

Siinä vaiheessa, kun tajusin etten voisi kiriä neljän tunnin ali, tähtäimenä oli lähinnä maaliin pääsy. Vaikka kävelinkin hieman maailman tylsimmällä suoralla 38-40 kilometrin kohdalla, päätin etten lisää turhia minuutteja loppuaikaan sluibailemalla. Olihan mulla sentään suht rullaavat jalat ja moitteettomasti toimivat astmaatikon keuhkot ja sydän.

Olin hehkuttanut ennen maratonia lapsiani hoitavalle anopilleni, kuinka mahtavaa yhteishenki on maratonilla juoksijoiden kesken. Tunne oli saanut matkan varrella kolauksen kaatumiseni ja poskiini pamahtelevien kyynärpäiden vuoksi. Onneksi kuitenkin kohtasin tumman, isokokoisen amerikkalaismiehen 40 kilsan kohdalla. Hän tarkasti ohittamiltaan kävelijöiltä, josko heillä on kaikki kunnossa. Veikkaan, että jos joku olisi valitellut vointiaan, tämä mies olisi pysähtynyt auttamaan. Juuri sillä hetkellä olisin ollut mieluusti kävelijänä, sillä mies heläytti kaikille tarkastamilleen maratoonareille maailman upeimman hymyn ennen kuin jatkoi seuraavan luokse.

Tunteet olivat Brandenburgin portin lähestyessä sen verran pinnassa, etten kyennyt ottamaan perinteistä loppuspurttia maaliin. En siitäkään huolimatta, että porkkanaksi ja olutpulloksi pukeutuneet juoksijat ohittivat mut loppusuoralla. Edes se porkkana ei ottanut ylpeydelle - ainakaan kovin paljoa.

Hain vaatesäilytyksestä pussukkani ja liityin nurmikolle muiden vaatteita vaihtavien seuraan. Kaipa maalialueella olisi virallisia vaihtotelttojakin, mutta kansalaisuudesta huolimatta kaikille juoksijoille tuntui olevan luonnollista vaihtaa vaatteet kuiviin puiden katveessa. Vaikuttaa siltä, että tahaton vilauttelu on juoksijoille yhtä luonnollinen asia, kuin vatsan toiminnasta puhuminen. Suomalaista ei kireäpipoista juoksijaa tämä asenne miellyttää. Ainakin se tekee elämästä helpompaa ja vaatteiden vaihdosta julkisella paikalla hyväksytympää.

Löysin mieheni oluttelttojen kupeesta. Olin odottanut ensimmäistä, raikasta oluthuikallista jo ainakin 35 kilometrin ajan. Olin ansainnut sen ja paljon enemmänkin!

Loppuaikani oli 04:08:10. Kykenin melko tasavauhtiseen juoksuun. Olo tuntui juostessa hyvältä ja koneisto toimi moitteettomasti suurimman osan matkasta. Vielä kun saisin viimeisellä 18 kilometrin pätkällä 28 sekuntia kilometrivauhdista pois, niin neljän tunnin alitus olisi siinä. Ja olihan tämä henkilökohtainen enkkani, eli ihan syytä olla iloinen.

Entä mitä piilolinssin puolikkaalle lopulta kävi?
Silmääni alkoi painaa illalla nukkumaanmennessä. En kuitenkaan löytänyt piilaripalaa vaikka kuinka pyörittelin luomiani. Tunnehan voisi olla myös lähtöisin silmän sörkkimisestä. Heräsin yöllä pariin kertaan tiputtamaan silmääni silmätippoja. Siitä huolimatta silmäni oli muurautunut aamulla rähmästä umpeen. Arvasin, että piilari oli valunut oksennuskipon sijasta hyvään piiloon silmässäni. Lopullisen helpotuksen sain maanantaina lounasaikaan Potsdamissa optikolla. Yläluomen alla piilotteleva piilaripala saatiin silmästä ja optikko sai palkaksi maailman lämpimimmän halauksen. Ja pääsin viimein käyttämään saksankielisen bravuurini: "Du bist mein Schicksal." Se tuntui tähän kohtaan varsin sopivalta.

16.4.2015

Jokainen lahjoitettu euro vastaa yhtä juoksukilometriä

Juoksen hyvän asian puolesta, eli kerään lahjoituksia Lääkärit ilman rajoja -järjestölle. Hyväntekeväisyyteen osallistuminen on suurissa kansainvälisissä maratontapahtumissa oljenkorsi niille, joita ei ole onnistanut maratonin lähtölupien arvonnassa.

Perustin keräystilini Alvarumin sivuilla jo viime vuoden puolella, mutta aloitin toden teolla keräämisen vasta eilen. Perustin Facebookiin tapahtumasivun pikkuliten Berliinin maratonille ja aloin päivittää Instagramiin kuvavirtaa tästä pitkästä mutta antoisasta matkasta tunnisteella #pikkulitenberliiniin.

Hyvänteväisyyskassaan kilahti saman tien 20 euroa. Mahtavaa! Innostuksissani lupasin juosta eilisen ja tämän päivän aikana yhteensä 20 kilometriä. Illalla jalkapallon pelaaminen lasten kanssa vei kuitenkin mehut koivista. Pääsin toteuttamaan itseäni näin ollen lenkkipolulla aamusta koko ihanaisen 20 kilsan edestä!

Otin pk-lenkin löysääkin löysempänä. Pysähtelin välillä ottamaan kuvia ja lataamaan ne Instagramiin. Oli hauska saada juoksun aikana Instan kautta kannustuksia ja tykkäämisiä tutuilta ja tuntemattomilta.

Pienikin lahjoitus tuo Berliinin maratonin lähtökarsinaa lähemmäksi. Lupaan juosta yhtä monta kilometriä ennen Berliinin maratonia, kuin mitä Lääkärit ilman rajoja -järjestö saa keräystilini kautta. Nyt on elämäsi tilaisuus juoksuttaa mua ympäri Helsinkiä hyvän asian puolesta!

FB:n tapahtumasivu on kaikille avoin, eli tervetuloa seuraamaan sinne matkaa Berliinin maratonille. Tapahtumaan saa mieluusti liittyä, vaikkei aikoisikaan lahjoittaa hyvään tarkoitukseen.

Lahjoituslinkkiin pääset blogini etusivulta ja tästä.
Jos haluat seurata keräyksen etenemistä, klikkaa itsesi keräyssivulleni tästä.

5.1.2015

Vuodesta toiseen

Vuosi 2014 oli ja meni. Tässä kuitenkin pieni katsaus menneeseen:

Tammikuussa juokseminen oli pepusta. Ainakin juoksumatolla. Helmikuussa pääsin kuitenkin jo ulkoilmassa tallustelun makuun Tukholmassa.

Maaliskuun kohokohta oli Barcelonan maraton.

Marathon Expossa koko perhe pääsi maratonin makuun.

Juoksun jälkeen venyttelimme koko perheen voimin jalkojamme vuoristovaelluksella.

Huhtikuussa mietin, kuinka monennäköisiä, -kokoisia ja -oloisia juoksijoita meitä onkaan.

Toukokuussa paljastin hieman pinnan alla pulppuavasta kilpailuvietistäni ja juoksin taas kerran Tukholman maratonin. Samalla maratonmatkalla lapset pääsivät viilettämään Tukholman Mini Maratonilla.

Kesäkuussa oli arkisia kohtaamisia yksi jos toinenkin.

Kesäkuu oli kylmä mutta heinäkuussa oltiin jo toisissa tunnelmissa. Pääsimme myös mieheni kanssa juoksemaan pitkästä aikaa kaksistaan ja pulahtamaan juoksun jälkeen lasten seuraksi järveen.

Elokuussa muu perhe lähti reissuun ja sillä välin löysin uuden rakkauden.

Muita elokuun kohokohtia olivat Adidasheimon avoimet treenit Kaivarissa ja hölköttely Joutsenossa.

Myös hyötyliikunnasta kertyi mukavasti juostuja kilometrejä.

Syyskuussa aloin hehkuttaa Berliinin maratonia. Tuttuja lenkkimaastoja tuli tahkottua ja varsinkin yölliseen aikaan.

Lokakuun kohokohdat olivat Berliinin maraton ja Suomenlinnan puolimaraton. Toinen oli raskas, toinen taas yllättävänkin helppo.

Samaan syssyyn ajoittui elämänmuutos ja sen myötä kirjoista tuli entistä tiiviimmin osa arkeani.

Berliinin maratonin arvonnassa onni ei ollut myötä. Niinpä nyt alkuvuodesta täytyy kerätä ahkerasti muutakin, kuin juostuja kilometrejä.

Joulua kohden koko perhe oli hurjan väsynyt ja lunta nähtiin ainakin hetkellisesti.

Joulukuussakin lapsille luettiin. Kävimme myös leffassa, luistelemassa ja pulkkailemassa.

Sellaista juoksevainen lapsiperhe-elo on ollut tänäkin vuonna, tässä hetkessä elämistä.

29.11.2014

Hyväntekeväisyydellä Berliiniin?!

Tämänvuotiselle Berliinin maratonille pääsyä ei ratkaissut nopeus ilmoittautumisen avauduttua, vaan maratonille pääsy oli kiinni arpaonnesta. Mulla oli onni myötä, miehelläni ei. Hän pääsi onneksi lähtölistalle toisessa, lunastattomien paikkojen arvonnassa.

Maratonilmoittautumisen uusin muutos vaikeutti entisestään kaverimaratonmatkailua. Ilmoittautuminen on sitova jos arpaonni osuu kohdalle. Peruutuspaikkoja ei ole jaossa. Tällä kertaa mieheni sai paikan, minä en.

Haluan palavasti Berliiniin juoksemaan. Onneksi mukaan on mahdollista päästä osallistumalla hyväntekeväisyyskampanjaan. Olen maksanut osallistumismaksun, mutta vielä on kerättävänä 800 euroa Lääkärit ilman rajoja -järjestölle. Aikaa on heinäkuun puoleenväliin saakka. Jos en saa summaa täyteen, siihen asti keräämäni summa menee joka tapauksessa hyväntekeväisyyteen toivomukseni mukaan. Itse asettamani rahatavoite on 1033 euroa. Toivon, että sama lukema löytyy Berliinin maratonin aattona juostuina kilometreinä juoksukalenteristani.

Jos Lääkärit ilman rajoja -järjestön arvokas työ on lähellä sydäntäsi, tässä on helppo tapa antaa ropo jos toinenkin hyvään tarkoitukseen. Lahjoituksen voi antaa omalla nimellään tai nimimerkillä. Hyväntekeväisyyssivuni ja keräyslinkin löydät tästä: pikkuliten Berliiniin.

Kilometrien metsästys alkoi. Vein poikani hänen kaverinsa luokse Kaivopuistoon leikkimään. Ratikat menivät nenän edestä, joten kävelimme koko matkan puolijuoksua Krunasta. 18 minuutin reipas kävelyhölkkä kävi alkulämmittelystä. Paluumatka hurahti hetkessä: la 29.11. | 2,1 km | 10:05.
Projekti pikkuliten Berliiniin: 2,1 km /1.033 km koossa

2.10.2014

16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla

Viimesunnuntainen Berliinin maraton oli kaikista juoksemistani maratoneista henkisesti helpoin. Tai ainakin niistä, jotka muistan. Pakotin itseni olemaan ajattelematta arkea, kaaosta, lapsia, töitä, epävarmuutta ja kaikkea sitä, mikä kotosalla odottaa. Sen sijaan laskin Döner Kebab -paikkoja (ei, niitä ei ole jokaisella kadulla!) ja etsin punapaitaisia kirittäjikseni.

Ensimmäisen henkilökohtaisen pupuni löysin jo alkumetreillä. Punaisessa Addun paidassa juokseva mies raivasi mulle tietä juoksevien massojen läpi. Hänellä oli täydellinen alle neljän tunnin vauhti päällä. Erkanimme välillä, mutta tunnistin hänet helposti sinisestä myssystä.

Kympin kohdalla jänikseni katosi käydessäni vessassa. Muutaman kilsan päästä olimmekin taas samassa vauhdissa. Avasin siloin sanaisen arkkuni. Olin iloinen, kun tiemme taas kohtasivat. Pupu taas oli kaikkea muuta riemastunut, kun kuuli olevansa oma salainen vauhdittajani. Pupu pisti isomman vaihteen päälle ja katosi. Lopun matkaa mulla oli muitakin punapaitaisia kirittäjiä, mutta kukaan ei hoitanut (tietämättään) hommaansa yhtä tasaisella sykkeellä.

Maaliin tullessa mua haastateltiin Berliinin Maratonin järjestäjien puolesta. Maalialueelta poistuessani sain kertoa juoksukokemuksistani valtakunnalliseen TV-lähetykseen ja vaatteet vaihdettuani paikallistelevisioon. Toivottavasti kukaan tuttu ei nähnyt tai tule näkemään 15 minuuttiani julkisuudessa, onnellista mutta hölmöä hymyäni. En todellakaan ole fiksuimmillani 42 kilsaa hölkyteltyäni.

Aivojen tyhjennys juostessa auttoi mut kuitenkin maaliin: Berlin Marathon | su 28.9. | 4:17 ja risat

27.9.2014

Maratonille valmistautumista (tai sitten ei)

Maratoniin on pari päivää jäljellä. Mitä siinä vaiheessa ei kannata tehdä, jos haluaa sunnuntaisesta juoksusta jotakuinkin siedettävän?

Ei kannata olla 12 tuntia jaloillaan, kierrellä kaupunkia ja kauppoja.
Missään nimessä lounasta ei kannata jättää kello neljään.
Vesipulloa ja juomista yleensäkään ei saa unohtaa.

Ja mitä tulikaan tänään tehtyä? Nämä kaikki. Tuskaisaa ylihuomista odotellessa...

"Boost your run" - Siihen ei varmaan pinkit pöksyt ja tossutkaan auttaisi.

2.9.2014

Kolmonen

Berliinin maratonin lähtönumerot on julkaistu.
Tulen juoksemaan numero F6939 rinnassani.

Jokainen yksittäisistä luvuista numerolapussani on jaollinen kolmella. Numerosarja näyttääkin taas ihan uudelta: 2313.

Näistä kolme viimeistä numeroa ovat Aku Ankan rekisterinumero ja minun syntymäpäiväni.

Lukujen summaksi tulee yhdeksän.
Kun tämä jaetaan kolmella, saadaan 3.

Se on onnenlukuni.

Tämän täytyy olla onnekas sattuma.

3.10.2013

Minit maratonilla

Juoksumatkan kohokohta oli ehdottomasti Bambini Lauf, eli 0-10-vuotiaiden oma Berliinin maraton. Kävimme hakemassa lasten numerolaput jo edellisenä iltana samalla, kun haimme omamme Marathon Exposta. Kolme euroa per lapsi oli mitä mainioin hinta loistokokemuksesta!

Tempelhofin lentokentällä oli odottava ja jännittynyt tunnelma, kun lapsukaiset odottivat omaa vuoroaan. Vaikka Miss N on jo testannut mini maratonia pariin otteeseen Tallinnassa, jännitys oli silti yhtä pinnassa, kuin debytoivalla bestiksellä Miss E:llä.

Pääsimme E:n isän kanssa mukaan juoksemaan. Tytöt pistivät parastaan ja huomatessaan maalin lähestyvän, molemmilta nähtiin hienot spurtit. 500 metriä taittui ajassa 3:15 min. Siinä voisi olla monella aikuisellakin tekemistä.

Pikku N sai juosta kiekan yksinään. Olihan se vähän jännää tulla maaliin ja etsiä isä katseellaan isosta väkijoukosta. Saksan TV olisi halunnut haastatella poikaa, mutta kielimuuri oli esteenä.

Miss N oli taas oma itsensä juostessaankin. Tallinnassa ensimmäisellä minimaratonillaan hänellä oli päällään vaaleanpunainen tylli-ihanuus. Tällä kertaa vauhdittajana oli musta vastaava. Juoksuvaatteilla on selvästikin merkitystä niin perheen 4-vuotiaalle, kuin 40 vuoden rajapyykin ylittäneellekin!

En ole aiemmin perustanut mitaleista, joita maratoneilla lykätään maalissa kouraan. Nykyään, kun lapset ovat mukana matkassa, mitaleillakin on ihan erilainen tunnearvo. Nämä kilkuttimet siirtyvät lasten naamiaislaatikkoon odottamaan mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä. Ehkä niissäkin juostaan.

2.10.2013

Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?

Berliinin maratonissa oli paljon hyvää. Yhtenäinen, 42 kilometrin pituinen reitti kiersi kaupungin ympäri niin, että tällainen ensikertalainen Berliinissä pääsi näkemään yhtä jos toista. Maratonilla oli helppo päästä omaan vauhtiin yllättävänkin nopeasti, sillä kadut olivat leveät ja juoksuryhmässämme oli selvästi samaan aikaan tähtääviä. Tukholmasta tuttuun siksakkiin ei täällä tarvinnut kuluttaa panoksia.

Ehkä noin minuutin verran "konosten" aikana mieleeni juolahti, että keskeyttäisin maratonin kesken. Mulla ei kuitenkaan ollut pienintäkään hajua siitä, miten pääsisin takaisin lähtö-/maalialueelle. Tukholmassa keskeyttäneille tarjotaan taksikyyti, Berliinissä pääsee kulkemaan yleisillä maksutta. En kuitenkaan nähnyt metron sisäänkäyntiä juuri silloin, kun sitä kaipasin. Virkailijoitakaan ei matkan varrella ollut samaan tapaan kuin Tukholmassa. Niinpä oli helpompi jatkaa, kuin alkaa kysellä katsojilta tietä ja etsiä vaihtoehtoista reittiä takaisin. Ehkä tuon tajuttuani varsinaista seinää ei tullut missään vaiheessa vastaan. Tiesin, ettei keskeyttäminen ole vaihtoehto, jos vain pumppu, jalat ja keuhkot jaksavat tehdä yhteistyötä. Energiaa ei siinä vaiheessa ollut tipan tippaa, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun juoksin Kouvolan lakupussin kuva silmissäni.

Vaikka kumpikaan kesän maratoneista ei jää mieleen täysosumana, olen tyytyväinen siitä, että kunto on kohdallaan. Siitepölytuskasta huolimatta taistelin itseni maaliin Tukholmassa. Berliinissä pääsin näkemään reitin kokonaisuudessaan alusta loppuun kammottavasta olosta huolimatta. Psyykkaustreeneistä oli siis hyötyä. Näiden kokemusten ansiosta tunnen itseäni juoksijana taas himpun verran paremmin.

Kuva on napattu Berliinin Maratonin sivuilta

29.9.2013

13. maraton: Maisemareitti Berliinissä

Olo oli tänään kuin pikkulapsella. Tiedättehän, kun lapsen röyhtäisylle intoillaan ja hänen puklunsa siivotaan.

Berliinin maratonilla vatsa oikutteli jo 22 kilsan kohdalla. Päästin mieheni juoksemaan itsekseen, sillä huomaisin, etten tällä vatsalla ja energiatasolla pysyisi hänen vauhdissaan.

Ihanan omakotialueen jälkeen se sitten tapahtui. Tein "konoset" suoraan valokuvaajan viereen. Hän vakuutteli deletoivansa kuvan. Tuota pikaa paikalle ilmestyi äiti lapsukaisensa kanssa. Hän taikoi hoitolaukustaan kosteuspyyhkeitä, pyyhki naamani, paijasi selkääni ja kertoi olevansa valmis kutsumaan lääkärin paikalle, jos en voi enää jatkaa. Pikkutyttö tuijotti lakoonisena jalkojensa juuressa komeilevaa länttiä.

Ryhdistäydyin ja aloin juosta. 150 metrin matkan verran kummallakin puolella rataa katsojat alkoivat huutaa ryrmikkäästi nimeäni. Kylmät väreet nousivat pintaan ja päätin, että vaikka kuinka heikottaisi, tätä en kyllä keskeytä. Tämä oli parasta Berliinin maratonia. Yleisö on mukana niin myötä- kuin vastamäessä!

Yrjöilyt ja kaiken kaikkiaan 11 minuutin hassaus vessareissuihin sinetöivät juoksun kulun. Haaveeni neljän tunnin alituksesta katosivat sen siliän tien. Päätin, että otan juoksun pitkän lenkin kannalta. Kävelin välillä mielenkiintoisten talojen kohdalla ja nautin maisemista ja kannustuksista. Näillä eväillä pääsin maaliin saakka. Takki tyhjänä mutta onnellisena.

Su 29.9. klo 8:45 | + 13 astetta, 42,195 km | 4:25 ja risat

Kuva Marthon Exposta Berlin Tempelhof -lentokentältä

pik(k)uliten