Pikkujuoksija pääsee sittenkin Kids Runille

Helsinki Half Marathonin kisainfoon on ilmestynyt tietoa Kids Runista. Perheemme pettynyt pikkujuoksija pääsee sittenkin juoksemaan minimaratonin yleisön hurratessa. Lenkkarithan on jo ajettu valmiiksi sisään. Kisastressiä aiheuttaa enää kisa-asu. Sääennustettakin pitää alkaa pikku hiljaa tarkkailla.

Poikkea HHM Expoon Narinkkatorille torstaina 9.6. kuuden aikoihin, niin saamme lapsille reippaat kannustukset. Pääset samalla todistamaan todellista juoksun iloa.

Kuvakaappaus HHM:n kotisivuilta: 

Pikkujuoksijan megapettymys

Lapsia kiinnostaa meidän vanhempien lappujuoksuissa lähinnä kaksi asiaa: 

Saammeko juoksusta mitalit, jotka sitten kiikutamme heidän kokoelmiinsa?

Onko oheen järjestetty heille minimaratonia?

Viime kesänä kiersimme tyttäreni kanssa keväiset minimaratonit, joita oli kotikulmilla peräti kaksi kappaletta. Meillä on jälkikäteen hypistelty HCR:n ja HHM:n lasten oheistapahtumien numerolappuja kerran jos toisenkin. Pikkusisko hehkutti juoksuja isoveljelleen niin vuolaasti, että lupailin, että tänä vuonna molemmat pääsevät mukaan HHM:n Kids Runille. 

Tyttäreni sai uudet lenkkarit pari viikkoa sitten ja hän puhkui intoa: 

"Nämä mä kerkeän ajaa sisään ennen minimaratonia!" 

Näköjään puheistani ennen Berliinin maratonia on jäänyt jotain mieleen, sillä tuskin 7-vuotiaalle on eskarissa opetettu oikeanlaisesta varustautumisesta maratonille. 

Mutta voi sitä surun määrää, kun tyttäreni halusi varmistaa ennakkoon, minä päivänä Kids Run on ja meneekö se futiksen kanssa ristiin. Emme löytäneet lapsien juoksutapahtumaa kisainfosta. Emme, vaikka kuinka kelasimme sivuja ylös ja alas. Tytärtäni ei lohduttanut, ettei Helsinki City Runinkaan yhteydessä järjestetty lapsille juoksua tänä vuonna. 

Eikä häntä myöskään lohduttanut se, että vaunuikäiset pääsevät uudessa juoksuratassarjassa vanhempiensa kanssa mukaan puolimaratonille, sillä hän haluaa itse...

... päästä ohjattuun veryttelyyn.

... jännittää yhdessä muiden juoksijoiden kanssa.

... juosta numerolappu rinnassa samaan tapaan kuin viime vuonna yleisön hurratessa. 

... nauttia kisan jälkeisistä virvokkeista kilpakumppaneidensa kanssa.

... kertoa kaikille juosseensa maratonin.

Aivan kuten me numerolappu rinnassa juoksevat aikuisetkin.

Ja mikä tärkeintä, hän haluaa oman mitalinsa. Ei äidin tai isän, vaan sellaisen, joka on ripustettu maalissa hänen omaan, juoksusta hikiseen kaulaansa. 

Lähtöjännitystä viime vuodelta. 

Tukena kainalossa Aarne Alligaattori ja toisella kädellä tyttö ottaa tuntumaa ratanauhaan. 

17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

Olen nähnyt jos jonkinlaisia painajaisia maratonista. Jossain juoksen varvastossuilla, toisessa olen myöhässä startista. Joskus olen järjestänyt maratonmatkan väärälle kuukaudelle ja useassa unessa olen unohtanut piilarit kotiin. Koskaan en ole kuitenkaan osannut kuvitellakaan, että piilari hajoaisi silmään pari tuntia ennen starttia. Näin pääsi kuitenkin käymään sunnuntaiaamuna. Painajainen oli valmis.

Venyttelin ja törkin silmäni herkäksi etsiessäni puolikasta piilaria silmästäni. Sitä ei löytynyt mistään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin lähteä puolisokeana maratonpaikalle aiottua aiemmin, jotta ehtisin näyttää silmäni ensiavussa. Heitin ylimääräiset kertakäyttöpiilarit ja juoksurillit maratonpussiini ja ei kun matkaan.

Marathon Expo oli vielä tyhjillään torstaina neljän aikaan. Noudimme numerolaput ja samalla reissulla lasten ilmoittaminen minimaratonille (Bambini Lauf) kävi kätevästi. 

Ensiavussa mut kirjattiin potilaaksi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sain kunnian olla päivän ensimmäinen potilas. Tosin kaikki hoitajat enemmän tai vähemmän kauhistuivat kuullessaan, mikä mulla oli vikana. He olivat kaikki erikoistuneet hoitamaan jalkoja, eivät silmiä.

Mut laitettiin makaamaan laverille kyljelleni. Posken alle kiilattiin pahvinen oksennuskaukalo. Sain kuusi hoitajaa, joista yksi venytti silmää yhteen suuntaan, toinen toiseen, kolmas antoi ohjeita, neljäs valutti suolaliuosta tippapullosta silmääni ja kaksi katseli kiinnostuneena. Lopulta meitä oli seitsemän silmäparia tiirailemassa kaukalossa lilluvaa suolavettä. Siellä ei näkynyt piilarijämiä, mutta silmä tuntui hyvältä. Arvelin, että jos voisin pitää uutta piilaria silmässäni kivutta, palanen olisi saatu sieltä pois.

Tarvitsen peiliä, jotta saan laitettua piilarin silmääni. En sitä peiliä oikeastaan käytä mihinkään, mutta sen nyt vaan täytyy olla siinä. Ensiavun ainoa peili löytyi heidän bajamajastaan. Silmä tuntui hyvältä ja uskaltauduin juoksemaan piilareissa. Samalla bajamajareissulla sain hoidettua kätevästi jännitysvatsani tyhjennyksen jonottamatta. Aikamoista luksusta maratonruuhkassa! Mieheni taas joutui säästelemään vessareissuaan lähtökarsinoille saakka, sillä ensiaputelttavisiittini jälkeen olimme toisiltamme kadoksissa, eikä hän uskaltanut käyttää etsintäaikaa vessajonossa seisoskeluun. Onneksemme saimme pakolliset visiitit pois päiväjärjestyksestä ennen ensimmäisen ryhmän lähtölaukausta.

Kännykkäni kamera lopetti toimintansa ensiapupisteessä käyntini jälkeen. Siksi en ole saanut kiteytettyä maratonpäivän tunnelmia kuviin. 

Alussa juoksu oli ihanan väljää, mutta jo parin kilometrin juoksun jälkeen reitti kapeni yllättäen. Vastaavaa tapahtui pitkin reittiä ja jokaisessa tiivistyskohdassa kuului kiroilua ja sakkaavia askelia. En muista, että edellisvuosina olisi ollut aivan vastaavaa. Tai ehkä vain satuin juoksemaan nyt aikaisempaa isommissa sumpuissa. Alun jännitystä lisäsi outo kihelmöinti ja puutumisen tunne vasemman käden sormenpäissä. Hieroin sormiani viiden kilometrin verran ennen kuin sain normalisoitua ne.

Sain pidettyä neljän tunnin jänikset näkösällä aina 23 kilometrin kohdalle. Neljän tunnin alitus tuntui siinä vaiheessa mahdolliselta. Rytmi sekosi kuitenkin täysin juomapisteellä, jossa isokokoinen mies painoi mut selästä maahan. Herralla taisi olla aikamoinen kiire ja olin ilmeisesti hänen tiellään. Menetin tasapainoni, heitin kädet maahan ja peppuni kiepsahti vesipisteen pöydän alle. Kunhan olin huutanut kuuluville kaikki osaamani kirosanat, mua alkoi naurattaa, kun vedenjakajat kurkistelivat pöydän alle ja kyselivät vointiani eri kielillä. Mut kaatanut mies porhalsi jo siinä vaiheessa jossain kaukana. Hänelle ei tietenkään tullut mieleenkään auttaa mua jaloilleni. Onneksi juoksurytmin menetyksen lisäksi rytäkässä ei käynyt mitenkään. Keljutuksesta pääsee helpommin yli kuin vääntyneestä polvesta.

Brooksin piste oli Marathon Expossa lasten suosikki. Radan juoksijat sai etenemään juoksemalla eräänlaisilla steppereillä. 

Mulla oli jälleen kerran hurja jano läpi maratonin. Kuumottavasta auringosta huolimatta hikeä ei pursunnut mistään suunnasta ulos, eikä matkan aikana ollut pienintäkään tarvetta käydä tyhjentämässä virtsarakkoa. Niinpä juoksin maratonin 17 kilsan kohdalta 2,5 kilometrin pätkissä juomapisteeltä toiselle. Pureskelin lisäksi PowerBarin colan makuisia energiakarkkeja ennen vesipisteitä.

Muistelin, että 25 kilsan kohdalla olisi geelijakelu. Pistin muutaman karkin suuhuni sulamaan, sillä arvelin geelipisteellä olevan myös vettä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Sen sijaan lenkkarit tarttuivat tahmaiseen katuun. Keljutti. Pienen matkan päässä oli onneksi paikallisten asukkaiden itse byggaama juomapiste, josta sai virkistävää vettä. Ylt´ympäri olevista tyhjistä mukeista päätellen ylimääräinen juomapiste oli ollut muillekin tarpeellinen. Vesimukien kanssa hääräävät pikkulapset tekivät hurjan duunin päivän mittaan! Tälläkin pisteellä sain niskaani toisen juoksijan. Tällä kertaa säilytin kuitenkin tasapainoni. Koko 42 kilometrin ajan tuntui siltä, kuin olisin ollut jollain tapaa koko ajan tiellä.

Tempelhofin lentokenttä oli jo hyvissä ajoin torstaina valmis lasten lauantaiseen minimaratoniin. 

Pään sisällä ei ollut muuria missään vaiheessa matkaa, mutta 37 kilsan kohdalla jalkani alkoivat olla lyijynraskaat. Olin päättänyt jo ennen juoksua, että saan kävellä vain juomapisteillä. Yritin pysyttäytyä radan keskellä, jotta sivuilla kävelevät eivät saisi mua pauloihinsa.

En kuitenkaan kyennyt juoksemaan pientä mäennyppylää ylös 38 kilometrin juomapisteelle. Mulla ei ollut lainkaan energiaa juoksemiseen. Näin pariskunnan, joka kaatoi juoksijaystävälleen mukillisen Coca Colaa. Heillä oli kertismukeja runsaasti, joten pyysin, josko minäkin voisin saada tilkan. Join puolikkaan mukillisen ja tunsin, kuinka elimistö heräsi taas henkiin. Käännyin katsomaan takaani juoksevaa Donna-nimistä naista. Tarjosin hänelle loput juomastani: "Here you are. Shared Coke is the best Coke." Hän näytti olevan yhtä onnellinen tuosta tummasta kuplivasta juomasta.

Siinä vaiheessa, kun tajusin etten voisi kiriä neljän tunnin ali, tähtäimenä oli lähinnä maaliin pääsy. Vaikka kävelinkin hieman maailman tylsimmällä suoralla 38-40 kilometrin kohdalla, päätin etten lisää turhia minuutteja loppuaikaan sluibailemalla. Olihan mulla sentään suht rullaavat jalat ja moitteettomasti toimivat astmaatikon keuhkot ja sydän.

Olin hehkuttanut ennen maratonia lapsiani hoitavalle anopilleni, kuinka mahtavaa yhteishenki on maratonilla juoksijoiden kesken. Tunne oli saanut matkan varrella kolauksen kaatumiseni ja poskiini pamahtelevien kyynärpäiden vuoksi. Onneksi kuitenkin kohtasin tumman, isokokoisen amerikkalaismiehen 40 kilsan kohdalla. Hän tarkasti ohittamiltaan kävelijöiltä, josko heillä on kaikki kunnossa. Veikkaan, että jos joku olisi valitellut vointiaan, tämä mies olisi pysähtynyt auttamaan. Juuri sillä hetkellä olisin ollut mieluusti kävelijänä, sillä mies heläytti kaikille tarkastamilleen maratoonareille maailman upeimman hymyn ennen kuin jatkoi seuraavan luokse.

Tunteet olivat Brandenburgin portin lähestyessä sen verran pinnassa, etten kyennyt ottamaan perinteistä loppuspurttia maaliin. En siitäkään huolimatta, että porkkanaksi ja olutpulloksi pukeutuneet juoksijat ohittivat mut loppusuoralla. Edes se porkkana ei ottanut ylpeydelle - ainakaan kovin paljoa.

Hain vaatesäilytyksestä pussukkani ja liityin nurmikolle muiden vaatteita vaihtavien seuraan. Kaipa maalialueella olisi virallisia vaihtotelttojakin, mutta kansalaisuudesta huolimatta kaikille juoksijoille tuntui olevan luonnollista vaihtaa vaatteet kuiviin puiden katveessa. Vaikuttaa siltä, että tahaton vilauttelu on juoksijoille yhtä luonnollinen asia, kuin vatsan toiminnasta puhuminen. Suomalaista ei kireäpipoista juoksijaa tämä asenne miellyttää. Ainakin se tekee elämästä helpompaa ja vaatteiden vaihdosta julkisella paikalla hyväksytympää.

Löysin mieheni oluttelttojen kupeesta. Olin odottanut ensimmäistä, raikasta oluthuikallista jo ainakin 35 kilometrin ajan. Olin ansainnut sen ja paljon enemmänkin!

Loppuaikani oli 04:08:10. Kykenin melko tasavauhtiseen juoksuun. Olo tuntui juostessa hyvältä ja koneisto toimi moitteettomasti suurimman osan matkasta. Vielä kun saisin viimeisellä 18 kilometrin pätkällä 28 sekuntia kilometrivauhdista pois, niin neljän tunnin alitus olisi siinä. Ja olihan tämä henkilökohtainen enkkani, eli ihan syytä olla iloinen.

Entä mitä piilolinssin puolikkaalle lopulta kävi? 
Silmääni alkoi painaa illalla nukkumaanmennessä. En kuitenkaan löytänyt piilaripalaa vaikka kuinka pyörittelin luomiani. Tunnehan voisi olla myös lähtöisin silmän sörkkimisestä. Heräsin yöllä pariin kertaan tiputtamaan silmääni silmätippoja. Siitä huolimatta silmäni oli muurautunut aamulla rähmästä umpeen. Arvasin, että piilari oli valunut oksennuskipon sijasta hyvään piiloon silmässäni. Lopullisen helpotuksen sain maanantaina lounasaikaan Potsdamissa optikolla. Yläluomen alla piilotteleva piilaripala saatiin silmästä ja optikko sai palkaksi maailman lämpimimmän halauksen. Ja pääsin viimein käyttämään saksankielisen bravuurini: "Du bist mein Schicksal." Se tuntui tähän kohtaan varsin sopivalta.

Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Aarne Alligaattorin juoksutusta Helsinki Kids Runilla

Olemme testanneet kuusivuotiaan tyttäreni kanssa alkukesän minimaratonit. HCR Kids Run katsastettiin parisen viikkoa sitten ja tyttäreni pääsi juoksemaan Helsinki Half Marathonin järjestämän Helsinki Kids Runin perjantaina.

Lapsillemme on iso juttu saada juoksunumero rintaan. Miss N oli ylpeä saadessaan "mamman onnennumeron (3) ja melkein kympin". Odotteluaika kului rattoisasti bongatessa muiden juoksijoiden numeroita. Vaikka aukio ei ollutkaan ääriään myöten täynnä, Lidlin kullekin juoksijalle lahjoittama huomioliivi tuli tarpeeseen. Pienet juoksijat oli näin helpompi kerätä oikeaan paikkaan.

Pikkuinen oli kauhuissaan tajuttuaan ettei saa juosta kanssani. Niinpä mukana ollut pehmoeläin pääsi myös juoksulle mukaan henkiseksi tueksi. Se oli ehkä hieman iso maskotiksi, mutta roikkui urheasti mukana koko matkan.

Juoksussa oli mukava kaaos, sillä aukion keskelle rakennetun radan sai juosta kaksi tai kolme kertaa juoksijan fiiliksestä ja juoksuinnosta riippuen. Yleisö oli innoissaan mukana ja hurrauksia sai muidenkin lapset, kuin vain oma juoksijasankari. Juoksijoiden ikähaitari näytti olevan kolmevuotiaista ekaluokkalaisiin. Ehkäpä ensi vuonna kannattaisi jakaa lapset ikänsä puolesta useampaan lähtöön Berliinin minimaratonin tapaan. Silloin äidit/isät pääsisivät juoksemaan pienimpien rinnalla ja isommat saisivat kirittää toisiaan.

Miss N antoi muille juoksijoille Arne Alligator / Aarne Alligaattori -tasoitusta 

Maalissa kaikki saivat mitalit kaulaansa ja pillimehut tulivat selvästi tarpeeseen. Lapset olivat antaneet minimaratonilla kaikkensa ilmeistä ja kostuneista hiuksista päätellen.

Kyselin lapseltani fiiliksiä juoksusta:
"Se oli ihan hirveen hyvä kun ei tarttenut juosta niin nopeasti. Se oli sopiva matka." 
"Jumpassa oli kiva kun siinä tanssittiin ja siellä oli se lohikäärme."
"Tykkäsin sen toisen minimaratonin mitalista enemmän kun se oli kultaa. Mutta tää on samanlainen kuin mamma ja pappa sai niiden minimaratonilla. Se on tosi hyvä juttu." 
"Musta on kiva kun niissä molemmissa minimaratoneissa sai ilmapallon."

Vaikuttaa siltä, ettei jatkossakaan tarvitse maanitella lapsia mukaan minimaratoneille. Isoveli nimittäin ilmoitti tulevansa ensi vuonna mukaan. Jos ja kun tämä tapahtuma on jatkossakin ilmainen, ei äidillä ole mitään sitä vastaan.

HCR-fiilistelyä Kids Runilla

Lähdimme Miss N:n kanssa ex tempore -meiningillä katsastamaan Helsinki City Runin oheistapahtumaa Kids Runia. Tyttöä ei tarvinnut sen kummemmin maanitella minimaratonille. Juoksukamat päälle ja menoksi.

Tapahtumapaikkana Mäntymäen kenttä toimi hyvin. Pieniä juoksijoita oli kuitenkin niin vähän, että aukio oli melko kolkon näköinen.

Miss N otti alkulämmöt testiradalta:

Juoksin 500 metrin pituisen radan tyttäreni kanssa. Maali oli hulppeasti Stadionilla.

Olen aina yhtä yllättynyt Miss N:n piilevästä kilpailuvietistä. Hän lähti kirimään sellaista vauhtia, että jäin armotta kakkoseksi. Yritin pidätellä tyttöä, jottei hän (ja varsinkin äiti) sippaisi kesken kaiken. Kehotukseni menivät kuuroille korville, sillä hän spurttasi kahta kauheammin, jos joku yritti ohittaa.

Viimevuotinen Tukholman Mini Maratonin maaliintulo on jäänyt sittenkin vaivaamaan tytärtäni. Yhteisjuoksun sijaan olisin voinut mennä häntä vastaan Stadionille mutta Miss N piti musta kuitenkin visusti kiinni. En saanut jättää häntä juoksemaan yksin. Enkä olisi kyllä halunnutkaan. Yhteisjuoksut ovat näissä tapahtumissa ihan parasta!

Pelko siitä, ettemme olisi tavanneet maalissa, oli kuitenkin turha. Stadion ammotti tyhjyyttään. Paikalla ei ollut edes heijaajia. Tunnelma on varmasti huomenna toinen puolimaratonin maaliintulossa.

Tytölle annettiin mitali kaulaan ja ilmapallo käteen. Voi sitä onnen hetkeä! Miss N lätkäisi numerolappunsa kotona heti seinään (ei, niin ei saa tehdä meilläkään) ja laittoi mitalin roikkumaan yölamppuunsa.

Menimme vielä hetkeksi pörräämään lähtöalueelle ja poimimaan sieltä sponsoreiden lahjukset. Vaikka Miss N saikin tapahtumassa tuutin, pari tikkaria, välipalakeksipaketin ja lasten smoothieita, 10 euron osallistumismaksu tuntui kuitenkin riistolta verrattuna esimerkiksi Berliinin Mini Maratoniin, jossa osallistumisesta tarvitsee pulittaa vain kolme euroa.

Emme varmasti olisi lähteneet Kids Runille, jos lapsia olisi ollut mukana tuplaten. 20 euroa tästä lystistä olisi ollut aivan liikaa. Siitäkin huolimatta, että lapselle minimaraton on aina suuri tapaus. Viitonen olisi ollut Kids Runille passelimpi hinta. Silloin ehkä osallistujiakin olisi ollut enemmän ja Stadionille olisi saatu aikaiseksi edes jonkinlaista juoksutapahtumatunnelmaa.

Harmittaa, etten ole huomenna lähtöviivalla Helsinki City Runilla. Onneksi Helsinki Half Marathon on kuitenkin pian käsillä ja pääsen testaamaan siellä puolimaratonkuntoni. Ja juoksua edeltävänä päivänä lapset pääsevät iloitsemaan maksuttomaan Kids Run Helsinki -tapahtumaan Narinkkatorille.

Viikonlopun Mini Runit

Viikonloppuisin aamut on pyhitetty hitaille lähdöille. Täytyy myöntää, että välillä hitaus vaihtuu peräti löysäilyn puolelle. Mukaan mahtuu onneksi sukkelampiakin aamuja.

Lauantai kuului näihin jälkimmäisiin. Meillä oli jo heti aamusta asioita hoidettavana kaupungilla. Niinpä lapsukaiset olivat ensimmäisten joukossa spurttailemassa Stadiumin ja Midnight Runin järjestämällä Mini Runilla Mannerheimintiellä. Pieni pyrähdys sai karistettua viimeisetkin unihiekat silmistä.

Pikkusisko tulee isoveljen peesissä. Voi tätä juoksun iloa!

En jaksanut lähteä lenkkipolulle lauantai-iltana mieheni jälkeen. Mulla oli useita tekosyitä, miksen voi päättää lauantaita juoksemalla. Jotkut niistä olivat sen verran vakuuttavia, että keskityin juoksun sijaan Keplerin Vainoojan viimeisiin sivuihin. Sunnuntai-iltana samat verukkeet eivät enää toimineet, vaan lähdin pohdiskelemaan vaalitulosta Helsingin yöhön.

En ole koskaan katunut lenkille lähtöä. Tälläkin kertaa koneisto alkoi hyrrätä neljän kilsan kohdalla siihen malliin, että tuntui, kuin olisin voinut oikeastaan samalla vaivalla kuluttaa Nimbuksiani muutaman lisäkilometrin verran. Järki kuitenkin voitti tunteen. Viikottaisia juoksukilometrejä pitää lisätä tässä vaiheessa juoksukautta maltillisesti, jotta paikat eivät hajoa. Siitäkin mulla on pitkän juoksuhistoriikkini ajalta kokemuksia. Valitettavasti.

Lapset saivat juosta hienoissa Addun juoksupaidoissa. Miss N halusi olla voimistelutreeneissäkin se päällä. Tästä taitaa tulla neidin vaatekaappiin uusi aarre.  

Su 19.4. yöjuoksu | 8 km | 45:14

Vuodesta toiseen

Vuosi 2014 oli ja meni. Tässä kuitenkin pieni katsaus menneeseen:

Tammikuussa juokseminen oli pepusta. Ainakin juoksumatolla. Helmikuussa pääsin kuitenkin jo ulkoilmassa tallustelun makuun Tukholmassa. 

Maaliskuun kohokohta oli Barcelonan maraton. 

Marathon Expossa koko perhe pääsi maratonin makuun. 

Juoksun jälkeen venyttelimme koko perheen voimin jalkojamme vuoristovaelluksella.

Huhtikuussa mietin, kuinka monennäköisiä, -kokoisia ja -oloisia juoksijoita meitä onkaan. 

Toukokuussa paljastin hieman pinnan alla pulppuavasta kilpailuvietistäni ja juoksin taas kerran Tukholman maratonin. Samalla maratonmatkalla lapset pääsivät viilettämään Tukholman Mini Maratonilla.

Kesäkuussa oli arkisia kohtaamisia yksi jos toinenkin. 

Kesäkuu oli kylmä mutta heinäkuussa oltiin jo toisissa tunnelmissa. Pääsimme myös mieheni kanssa juoksemaan pitkästä aikaa kaksistaan ja pulahtamaan juoksun jälkeen lasten seuraksi järveen. 

Elokuussa muu perhe lähti reissuun ja sillä välin löysin uuden rakkauden. 

Muita elokuun kohokohtia olivat Adidasheimon avoimet treenit Kaivarissa ja hölköttely Joutsenossa. 

Myös hyötyliikunnasta kertyi mukavasti juostuja kilometrejä. 

Syyskuussa aloin hehkuttaa Berliinin maratonia. Tuttuja lenkkimaastoja tuli tahkottua ja varsinkin yölliseen aikaan.

Lokakuun kohokohdat olivat Berliinin maraton ja Suomenlinnan puolimaraton. Toinen oli raskas, toinen taas yllättävänkin helppo.

Samaan syssyyn ajoittui elämänmuutos ja sen myötä kirjoista tuli entistä tiiviimmin osa arkeani.

Berliinin maratonin arvonnassa onni ei ollut myötä. Niinpä nyt alkuvuodesta täytyy kerätä ahkerasti muutakin, kuin juostuja kilometrejä.

Joulua kohden koko perhe oli hurjan väsynyt ja lunta nähtiin ainakin hetkellisesti.

Joulukuussakin lapsille luettiin. Kävimme myös leffassa, luistelemassa ja pulkkailemassa.

Sellaista juoksevainen lapsiperhe-elo on ollut tänäkin vuonna, tässä hetkessä elämistä.

Stockholm MiniMaran

Tukholman maratonviikonlopun odotetuin päivä oli ehdottomasti sunnuntai. Vanhempien edellisen päivän hikoilut maratonradalla olivat vain alkujumppaa todelliselle juoksun hurmalle Tukholman MiniMaratonilla.

Pienimpiä lapsia lähetettiin Östermalmin urheilukentältä Stadionin kupeesta 1170 metrin radalle viiden minuutin välein. Huomasimme, että samaan aikaan oli käynnissä myös haamuminimaraton. Vanhemmat nimittäin ikuistivat ensin lapsensa startin ja juoksivat sen jälkeen kamera villisti ilmassa heiluen Stadionille todistamaan lapsukaisensa maaliintuloa. Osa onnistui yrityksessään, osa varmaankin treenaa haamumaratonille koko tulevan vuoden saadakseen valokuva-albumiinsa täydellisen kisasetin.

Lapset juoksivat Stadionilla saman lenkin, minkä vanhemmat edellisenä päivänä:

Olimme liikenteessä systerini perheen kanssa. Neljä lasta ja neljä lähtöaikaa asettivat oman haasteensa. Varsinkin, kun emme halunneet kävelyttää lapsukaisia liikaa urheilukentän ja Stadionin väliä, vaan halusimme antaa heille myös mahdollisuuden leikkiä urheilukentän eri touhupisteillä.

5- ja 6-vuotiaiden nappularyhmässä äiti tai isä saa juosta mukana. Lapset saavat myös halutessaan juosta yksikseenkin. Tyttöserkukset Miss N ja E halusivat juosta yhdessä, vaikka heillä olikin eri starttiryhmät. Päätimme, että juoksen heidän kanssaan E:n aikaisemmassa lähtöryhmässä.

Jo alussa huomasin, että tyttöjen vauhteja oli mahdoton sovittaa yhteen. Miss E halusi ottaa reitin rennommin, mutta Miss N porhalsi innoissaan eteenpäin, minkä jaloistaan pääsi. Hihkaisin hänelle: "Näemme sitten maalissa. Mene, mene jos siltä tuntuu!" Ja niin tyttö meni. Jossain vaiheessa valkoinen paita Miss N:n nimi selässä katosi näkyvistä. En ollut huolissani, sillä radalta on mahdoton eksyä, ja sitä paitsi tytöllä oli numerolapussaan nimensä lisäksi äidin ja isän puhelinnumerot, sekä tapaamispaikan tunnisteväri siltä varalta, jos vanhempaa ei jostain syystä näykään maalialueella.

Leiriydyimme sinisen tolpan luokse:

Tapasimme lohduttoman Miss N:n päästyämme maaliin. Oma porukkamme katsomossa ei ollut tajunnut hänen juoksevan yksin ja vieläpä aikaisemmassa ryhmässä. Omien huoltojoukkojemme sijaan hän oli päässyt maalissa erään ruotsalaisäidin ja hänen tyttärensä turvalliseen hoivaan. Vaikka tyttö tiesi, että olen tulossa maaliin kovaa vauhtia perässä, silti nuo muutamat minuutit maalissa ennen meidän saapumistamme tuntuivat varmaan ikuisuuden pituisilta. Miss N:lle ei kuitenkaan jäänyt tapahtuneesta traumoja. Kuten hän itse sanoi: "Tiesin, että sinä ja Miss E tulette. Mamma ei jätä ikinä."

Mieheni oli katsomassa Pikku N:n starttia ja minä taas odottelin Stadionilla. Jätimme haamuminimaratonin väliin, sillä edellispäiväinen 42-kilometrinen tuntui vielä painona reisissä.

Poika juoksi hienosti ja siitä huolimatta, että hänet kampattiin alussa, hän oli 27:s 454 ikäryhmänsä juoksijasta. Pikku N:llä on nyt sellainen polte juoksuun, että haluaisi testata yleisurheilujoukkueessa juoksemista. Jos jollakulla on antaa hyviä vinkkejä Helsingin yleisurheiluseuroista, ehdotuksia otetaan mieluusti vastaan. Sekä ruotsin-, että suomenkieliset seurat käyvät.

Maalialueen härdelliä. Tarkkasilmäinen erottaa joukosta valkotukkaisen ja -paitaisen Pikku N:n.

Vaikka Tukhoman maratonia edeltävänä iltana tuntui siltä, että lasten kanssa maratonille valmistautumisessa on haasteensa, olen iloinen, että koimme tämän kesäisen pitkän lomaviikonlopun yhdessä. Heidän heijauksensa Slussenilla 30 kilsan kohdella antoi lisäbuustia juoksuun. Lisäksi lapsien juoksun ilo sekä punaiset posket ja iloinen puheen pälpätys minimaratonin jälkeen sai hymyn itse kunkin huulille.

Tallensin tuon hetken muistojeni syövereihin. Se on jatkossa yksi tärkeimmistä mielikuvistani, jonka nostan esiin maratonin synkimmillä hetkillä, jolloin en ymmärrä lainkaan, miksi edes juoksen. Tuohon hetkeen minimaratonilla lasten kanssa kiteytyi juoksun ihanuus.

Minit maratonilla

Juoksumatkan kohokohta oli ehdottomasti Bambini Lauf, eli 0-10-vuotiaiden oma Berliinin maraton. Kävimme hakemassa lasten numerolaput jo edellisenä iltana samalla, kun haimme omamme Marathon Exposta. Kolme euroa per lapsi oli mitä mainioin hinta loistokokemuksesta!

Tempelhofin lentokentällä oli odottava ja jännittynyt tunnelma, kun lapsukaiset odottivat omaa vuoroaan. Vaikka Miss N on jo testannut mini maratonia pariin otteeseen Tallinnassa, jännitys oli silti yhtä pinnassa, kuin debytoivalla bestiksellä Miss E:llä.

Pääsimme E:n isän kanssa mukaan juoksemaan. Tytöt pistivät parastaan ja huomatessaan maalin lähestyvän, molemmilta nähtiin hienot spurtit. 500 metriä taittui ajassa 3:15 min. Siinä voisi olla monella aikuisellakin tekemistä.

Pikku N sai juosta kiekan yksinään. Olihan se vähän jännää tulla maaliin ja etsiä isä katseellaan isosta väkijoukosta. Saksan TV olisi halunnut haastatella poikaa, mutta kielimuuri oli esteenä.

Miss N oli taas oma itsensä juostessaankin. Tallinnassa ensimmäisellä minimaratonillaan hänellä oli päällään vaaleanpunainen tylli-ihanuus. Tällä kertaa vauhdittajana oli musta vastaava. Juoksuvaatteilla on selvästikin merkitystä niin perheen 4-vuotiaalle, kuin 40 vuoden rajapyykin ylittäneellekin!

En ole aiemmin perustanut mitaleista, joita maratoneilla lykätään maalissa kouraan. Nykyään, kun lapset ovat mukana matkassa, mitaleillakin on ihan erilainen tunnearvo. Nämä kilkuttimet siirtyvät lasten naamiaislaatikkoon odottamaan mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä. Ehkä niissäkin juostaan.

Juoksijoita koko sakki

Onneksi Pikku N otti puheeksi maratonin tarhamatkalla. Tänään on viimeinen ilmoittautumispäivä, jos mielii Tukholman minimaratonille.

Viime vuonna ensikertalaisena kaikki oli superjännittävää. Tällä kertaa tapahtuma sujuu varmaan jo konkarin elkein. Nappulasarjassa juoksevilla äiti tai isä saa juosta mukana. Pitääköhän meidän arpoa, kumpi pääsee veryttelemään maratonilta jäykkiä jalkojaan uudemman kerran stadionille?

Kuva kaapattu Tukholman mininaratonin sivuilta