Sulla on kyllä tyhjä elämä

Kotona on ollut jo viikon verran aikamoista vilinää. Viimeinenkin perheenjäsenistä palasi retkiltään, jotta ehti aloittaa muiden lailla sovitut duuninsa ajallaan. 

Kuvittelin, että seikkailisimme yhdessä pitkin Helsinkiä kolmen viikon mittaisen lomani ajan, mutta todellisuus olikin sitten toista. Kun yksi saapui takaisin matkoiltaan, toinen hyppäsikin frendien kelkkaan ja olimme jälleen kolmistaan. Välillä sain vallata himan ihan vain itselleni ja ehdimmepä mieheni kanssa jopa harjoitella millaista se olikaan olla ihan vaan kaksistaan. 

Viikonloppu kuvina

Viikonloput menevät omalla yleensä omalla painollaan. Ne pitävät sisällään löysäilyä ja liikuntaa sopivassa suhteessa, leffoja ja hyvän mielen safkaa. Vaikka akkuja ei tulekaan aina ladattua, viikonlopun jäljiltä on silti hyvä aloittaa uusi viikko.

Pakkopullapitkiksestä viikon paras lenkki

Tässä vaiheessa treenikautta pitkiksen mitta on venytetty 28 kilometriin. Ajallisesti se tarkoittaa kolmen tunnin hölkkäilyä omia ajatuksia, äänikirjaa tai lintujen laulua ja autojen pärinää kuunnellen. 

Päättymätön 80-luvun pääsiäinen

Helsinki muistuttaa nyt elävästi kasaripääsiäistä – aikaa, jolloin huvilupia ei uskonnolliselle pyhälle jaeltu. Elokuvateatterit olivat suljettuna, samoin ravintolat. Ihmisten ilmoilla oli vain harvoja, tosin auringon paistaessa rantateillä oli tungosta. Tunnelma oli jollain tapaa uninen ja odottava.

Vuoden ensimmäinen päivä

Kaverit ovat julkaiseet somessa erilaisia listauksia viime vuosikymmenen aikana tapahtuneista kohokohdistaan. Itselleni ei tullut mitään järisyttävää mieleen muistellessani viimeisintä kymmentä vuotta elämässäni. Blogiini tekemäni pistetarkastus vahvisti aavisteluni todeksi. Elämä on ollut lapsiperhearkea. Ei muuttoja, ei avioero(j)a, ei lukuisia ulkomaanmatkoja, ei... vaikka mitä. Tosin on se ollut myös tulvillaan vaikka mitä, kuten futista, juoksua, uintia ja ystäviä, lapset ovat kasvaneet mittaa niin fyysisesti kuin osaamiseltaankin ja me aikuiset olemme yrittäneet pysyä kaiken muutoksen rinnalla. Kotimme on ränsistynyt kymmenen vuoden verran ja kroppani ja kasvoni samassa ajassa... No, ei mennä siihen. 

Väsymys

En muista koskaan olleeni näin väsynyt maratonin jälkeen. Olen ollut myös poikkeuksellisen nälkäinen, mutta se kesti vain viitisen päivää. Väsymys taas tuntuu tulleen jäädäkseen.

Avioliiton 5 juoksuvaihetta

Avioliitto ei ole suorittamista, mutta kyllä pronssihäät tuntuvat siltikin aikamoiselta saavutukselta. Usein eron hetkellä kerrotaan, kuinka puolisot ovat "kasvaneet eri suuntiin". Kummallekin on tullut matkan varrella omia juttuja. Sellaisia, joiden merkitystä toinen ei välttämättä ymmärrä, tai jotka vievät liian ison siivun yhteisestä ajasta. Lapset, eikä yhteinen arki ole riittänyt suhdetta koossapitäväksi laastariksi.

Olen useasti miettinyt, olisimmeko päässet mieheni kanssa yhdessä näin pitkälle, jos vain toinen meistä olisi intohimoinen juoksija, tai juoksija ylipäänsä. Varsinkin, kun juoksu on ylittänyt toisella meistä jo aikaa sitten harrastusmääritelmän, ja on pikemminkin verrattavissa pakkomielteeseen.

Sunnuntai

Parasta isänpäivässä tänään (poisluettuna oma isäni ja lasteni isä), ovat olleet sellaiset sunnuntaipäivään kuuluvat asiat, jotka ovat jääneet valitettavasti taka-alalle usean kuukauden ajan.

Viestijuoksua perheen kanssa

Halusin aloittaa uuden juoksuvuoden hauskalla viestijuoksulla. Ilman juoksukavereita ei sellainen onnistu, joten pyysin perhettäni mukaan. Kukaan ei näyttänyt pitkää naamaa, päinvastoin. Mulle esitettiin sen sijaan normikysymys:

Mitä mä laitan päälle?

Mauri-myrsky

Mauri-myrsky kiersi tänä viikonloppuna kotiniememme kaukaa. Tuulenvire oli tavallista navakampi ja taivas oli toispuoleinen. Lännessä paistoi aurinko ja idässä taivas oli graffitinharmaa. Edellisestä Mauri-myrskystä muistan kuitenkin välähdyksiä sieltä täältä. Olin silloin 10-vuotias ja asuin Rovaniemellä.

Mitä äiti edellä, sitä lapsi perässä?

Olen halunnut antaa lapsilleni mahdollisimman realistisen kuvan maratonin juoksemisesta. Sellaisen, kuin se on ylä- ja alamäkineen tällaisen kuntomaratonarin silmin katsottuna. Toki olen kertonut kevyestä hyvän tuulen marasta Tallinnassa ja olen hehkuttanut juoksun ihanuutta, mutta olisin varmasti voinut lisätä juttuihin enemmän endorfiinimyrskyn aiheuttamaa ilotulitusta ja onnellisia liikutuksen hetkiä, sillä kyllähän niitäkin maratonille mahtuu. Onneksi.

No running day

Yleensä mua kismittää, jos kotikulmilla on juoksutapahtuma, johon en pääse osallistumaan. Olin kuitenkin viime lauantaina sinut sen ajatuksen kanssa, etten ole yksi HCM:lla tai HCR:lla kirmaava juoksija. Itse asiassa olin onnellinen, ettei mun tarvinnut juosta.

8) Sisko | 9 asiaa minusta

Halusin pienenä itselleni veljen. Mielellään isoveljen, sillä kaikki naapuruston pikkuveljet olivat tosi rasittavia. Siskoa en halunnut, sillä mulla oli jo sellainen.

Juoksisin vähemmän ilman lapsia

Emme ole olleet yhteydessä erään rakkaan ystäväni kanssa muutamaan vuoteen. Edellisen kerran jutellessamme valitin, kuinka lapsiarki estää säännöllisen juoksemisen. Viime viikolla jutellessamme hän kysyi mitä kotiin nyt kuuluu. Vastaus yllätti iloisesti itsenikin:

Arki rullaa. Itse asiassa alkaa olla jo aika helppoa. 

Nyt aika alkaa olla joustavampi käsite, kuin kurahaalariarjessa. On myös muutama muu seikka, jotka lisäävät viikkokilsoja. Ne ovat tulleet elämääni lasten myötä.

6) Kengännauhat | 9 asiaa minusta

Mummin opetuksista on moni kadonnut päästäni jo aikaa sitten, mutta todistettavasti sinne on myös tarttunut joitain kuolemattomia ja laatikkoja täyttäviä ohjeita.

Nukutko hyvin ennen maratonia?

Vastausta kysymykseen ei tarvitse funtsia sen kummemmin. Olen miltei aina maratonaamuna rättipoikki. Itse maraton ei vie unenlahjojani, vaan juoksua tärkeämmät arjen härdellit, lähinnä työ ja lapset.

Lääkäri kotikäynnillä

Blogini tunnollisin lukija sattuu olemaan sisätautien erikoislääkäri ja mikä parasta, sain hänet kotikäynnille viikko sitten.

Siirtyminen 45-vuotiaiden sarjaan

Olen ollut vuoden alusta N45-sarjalainen, mutta syntymäpäiviäni vietin vasta viime viikolla. Koin todellisen synttärihumun 36 vuotta ja 362 päivää nuoremman tyttäreni peesissä. Viikonloppu oli pyhitetty meille tytöille. Perheen pojat oli potkaistu futisleirille.

Ottaako ylpeydelle?

Syyskuisen maratonin jälkeen multa on kysytty:

"Miten miehesi ottaa sen, että sulla on perheen paras aika maratonilla? Ottaako vähän ylpeydelle?"

Hassua, että multa kysellään tällaisia, ei suoraan mieheltäni. Tai oikeastaan hassuinta on, että ylipäänsä joku ajattelee tällaista. Hei, mikä vuosi nyt olikaan?!

Ensimmäinen nimipäivä

Olen yhdellä tapaa uniikki perheessämme. Olen ainoa, jolla on nimipäivä virallisessa nimipäiväkalenterissa. Ruotsissa meillä jokaisella olisi omat juhlapäivämme, sillä siellä jokainen saa nimensä komeilemaan nimipäiväkalenteriin, oli samannimisiä yksi tai tuhat.

Karkauspäivänä tuli puheeksi, että voisimme juhlistaa sekä lapsia että miestäni silloin (neljän vuoden välein), kalenterissa kun ei ole kenenkään nimeä valmiina. Ehdotukseni ei saanut pienintäkään vastakaikua. Niinpä aloin pähkäillä, milloin lasten nimiä voisi juhlistaa. Heille kun nimipäivä vaikutti olevan tärkeä juttu. 

Tärkeimpiä kriteereitä oli ajankohta. Joulusta äitienpäivään elämämme on yhtä juhlaa. En halunnut noille kuukausille yhtään kakutusta tai lahjontapäivää lisää. Lisäksi päivän tulisi liittyä jollain tavoin lasten nimiin.

Vietimme poikani ensimmäistä nimipäivää viime viikolla. Etunimikaimat viettävät Ranskassa nimipäiväänsä samana päivänä kuin kolmatta nimeä juhlitaan Portugalissa. Vai olikohan se toisin päin? Oli miten oli, ensimmäinen nimipäivä oli tapaus, jota juhlistettiin jopa koululuokassa pojan tuomilla Domino-kekseillä.

Kuva pojastani vuosien takaa futiskoulussa. Hänellä oli silloin vielä lyhyt tukka ja Kaisaniemen pienellä hiekkakentällä ei ollut vielä parakkikoulua. Olen julkaissut kuvan jossain ensimmäisistä blogipostauksistani. 

Tyttäreni nimipäivä osui elokuulle salapoliisityön tuloksena. Ensimmäisestä nimestä oli vaikea löytää sopivaa päivää oikealle aikajaksolle. Tyttäreni kolmas nimi löytyi pyhimyslegendasta, jonka mukaan Roomassa satoi yllättäen lunta elokuussa vuonna 352. Lumi yllätti myös tyttäreni syntymäpäivänä. Keväinen maa peittyi uudemman kerran paksuun lumivaippaan odotellessamme hänen syntymäänsä Naistenklinikalla.

Emme antaneet lapsillemme suvussa kulkevia nimiä, vaikka se on mielestäni kaunis perinne. Ilokseni samaisen tarinan kautta toinen nimeni Maria nivoutuu myös tyttäreeni.

Maratonmatkalla Tukholmassa vuonna yksi ja kaksi. Vanhemmat istuivat penkeillä varjossa ja serkukset juoksivat ympyrää. Tyttäreni jaksoi ravata suihkulähteen ympäri jätskienergialla lukuisia kertoja. 

Perheessämme on enää yksi ilman nimipäivää. Se ei tunnu kuitenkaan häntä vaivaavan, vaikka synttäritkin osuvat jouluun. Luulen, että onnistun kehittämään hänenkin nimelleen jonkin ontuvan aasinsillan, jotta saamme tungettua nimpparitkin samaan syssyyn, synttäreiden ja jouluaaton väliin. Sitten vuoden juhlakalenteri alkaakin olla perheemme osalta täynnä.