Juhlahetki arjen pyörityksessä

Pyrimme juhlimaan isoja ja pieniä onnistumisia koko perheen voimin. Tapasimme eilen virtuaalijuoksuni jälkeen Social Burger Jointissa ja nautimme maittavat hampurilaiset kaupungin vilinää katsellen ja erityisesti onnistuneesta juoksustani jutellen. He toivat samalla mulle kuivaa ja lämmintä päällepantavaa, joten jälkihikikään ei päässyt häiritsemään yhteistä juhlahetkeämme.

Maratonille treenaaminen pilaa loman

Mulle on jäänyt elävästi mieleen, kuinka entinen esimieheni joskus vuosituhannen alussa manaili, kuinka elokuiselle HCM:lle osallistuminen pilaa hänen koko kesänsä. Tai toinen työkaveri, jonka oli mahdoton valita kosteiden kesäiltojen ja juoksemisen väliltä.

Juoksulenkin skippaamisesta

Kukapa meistä ei olisi kuullut ohjeita siihen, miten työn ja juoksun saa yhdistettyä. Näkemissäni listauksissa ykkösenä on miltei aina ennakkosuunnittelu.

Entäpä jos vaikeuskerrointa lisätään ja pistetään kaupan päälle vielä lapset, sairastelevat vanhemmat, rakennusurakka tai yksinhuoltajuus ja mitä näitä nyt muita oikein onkaan? Silloinkin ennakkosuunnittelu on paikoillaan, mutta mitä enemmän arkeen kasataan palikoita, sitä enemmän siihen ilmestyy myös sattuman mukanaan tuomaa epätoivoa jännitystä.

Avioliiton 5 juoksuvaihetta

Avioliitto ei ole suorittamista, mutta kyllä pronssihäät tuntuvat siltikin aikamoiselta saavutukselta. Usein eron hetkellä kerrotaan, kuinka puolisot ovat "kasvaneet eri suuntiin". Kummallekin on tullut matkan varrella omia juttuja. Sellaisia, joiden merkitystä toinen ei välttämättä ymmärrä, tai jotka vievät liian ison siivun yhteisestä ajasta. Lapset, eikä yhteinen arki ole riittänyt suhdetta koossapitäväksi laastariksi.

Olen useasti miettinyt, olisimmeko päässet mieheni kanssa yhdessä näin pitkälle, jos vain toinen meistä olisi intohimoinen juoksija, tai juoksija ylipäänsä. Varsinkin, kun juoksu on ylittänyt toisella meistä jo aikaa sitten harrastusmääritelmän, ja on pikemminkin verrattavissa pakkomielteeseen.

Juoksisin vähemmän ilman lapsia

Emme ole olleet yhteydessä erään rakkaan ystäväni kanssa muutamaan vuoteen. Edellisen kerran jutellessamme valitin, kuinka lapsiarki estää säännöllisen juoksemisen. Viime viikolla jutellessamme hän kysyi mitä kotiin nyt kuuluu. Vastaus yllätti iloisesti itsenikin:

Arki rullaa. Itse asiassa alkaa olla jo aika helppoa. 

Nyt aika alkaa olla joustavampi käsite, kuin kurahaalariarjessa. On myös muutama muu seikka, jotka lisäävät viikkokilsoja. Ne ovat tulleet elämääni lasten myötä.

Olisin linnoittautunut sohvalle, jos...

... mulla ei olisi lapsia. Ulkona oli tarpeeksi tuulta heittelemään oksia puista. Jäätävä tihku ja pimeys saivat jopa tiskivuoren näyttämään houkuttelevammalta kuin lenkille lähtemisen. Lapsi kuitenkin toivoi että veisin hänet treeneihin.

Voisinhan mä karata takaisin kodin lämpöön tyttären futistreenien ajaksi. Saisin olla kerrankin yksikseni kotona. 

Tampere, täältä tullaan!

Kroppa kaipaisi pienoista lepoa, mutta mieli vie jo kovasti maratonille. Junaliput ovat taskussa ja juoksukamat miltei pakattu. Joko saa startata?

Juoksuharrastuksen ja lapsiperhearjen yhdistämisestä

Kun äitini kuuli 11 vuotta sitten raskaudestani, hän sanoi

Nyt kaikki muuttuu.

Hän oli oikeassa ja väärässä. Vaikka lapsi muuttikin elämääni enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan, moni asia pysyi elämässäni edelleenkin. Yksi näistä oli juoksu. Toki harrastukseni muutti muotoaan ja jalostui nykyversioonsa perheen pääluvun sekä lasten kasvaessa.

Voin jakaa juoksuharrastukseni neljän osaan ensimmäiselle maratonille treenaamisesta tähän päivään:

Juoksu ennen lapsia | 6 maratonia, ikä 28-35 v.
Juoksuharrastus yhden lapsen kanssa | 0 maratonia (1xDNF ja 1xDNS) ikä 35-37 v.
Juoksu kahden pikkulapsen äitinä | 14 maratonia 37-44 v.
Uusi vaihe juoksuharrastuksessa koululaisten äitinä | 2 maratonia 44-45 v.

Nukutko hyvin ennen maratonia?

Vastausta kysymykseen ei tarvitse funtsia sen kummemmin. Olen miltei aina maratonaamuna rättipoikki. Itse maraton ei vie unenlahjojani, vaan juoksua tärkeämmät arjen härdellit, lähinnä työ ja lapset.

Sunday = runday?

Rakastan juoksuviikon päätöstä, pitkää, laiskanraukeaa hidasta lenkkiä. Juoksu on mulle kaipaamaani omaa aikaa. Saan usein sumplittua juoksut osumaan yhteen lasten harrastusten kanssa, mutta viime aikoina sunnuntaipitkiksestä on tullut mulle iso mörkö. Olin helpottunut tajutessani, ettei mun tarvitse enää juosta sunnuntaina viikon pitkistä. Ei nyt eikä jatkossakaan.

Sunnuntai on mulla oikeastaan ainoa viikonpäivä, jolloin voin sluibailla lasten kanssa koko päivän. Toki voisin jatkossakin juosta sunnuntaipitkiksen aamuvarhaisella muiden nukkuessa, aivan kuten viime kesänä. Mutta kun mä haluan myös nukkua pitkään. Parhaassa tapauksessa lapset tulevat kylkeen kyhnäämään. Ne sessiot toki päättyvät aina tavalla tai toisella nahisteluun, mutta yhdessäolosta jää kuitenkin hyvä mieli.

Niinpä ravistelin kalenteriani oikein kunnolla. Lenkit loksahtivat uusille paikoilleen itsestään. Oloni keveni ainakin tonnin verran. Miten en ole tajunnut tehdä tätä aikaisemmin?

Jatkossa juoksuviikkoni alkaa torstain lepopäivällä. Reipas lenkki osuu lauantaiaamuun, vauhtivedot juoksen tyttären futistreenien aikaan tiistai-iltana ja keskiviikon partioilta on pyhitetty pitkikselle. Kevyet lenkit solahtavat näiden väleihin ja megahitaan palauttavan lenkin voin juosta sunnuntaina vaikka edes osin lasten kanssa.

Juoksuinto alkoi taas muistuttaa olemassaolostaan tämän pienen aikatauluvirityksen myötä. Miten sitä voikaan olla niin pahasti kaavoihinsa kangistunut?

Elämäni ykköset. Parhaat kaverukset, rakkaat riitapukarit. 

Su 22.1. sunnuntain pitkis | 0 km 

Juoksun sijaan nautiskelin poikani synttärikakkua hyvässä seurassa skumppalasi toisessa kädessä.

Juoksutauko

Olen levännyt alkuvuoden. Tai siis kiirettä on pitänyt tavalliseen tapaan, mutta olen tietoisesti jättänyt juoksukilometrien kahmimisen. Vuodenvaihteessa sairastettu flunssa hidasti sekin hieman menoa. 

Viimeksi juoksin keskiviikon kimppalenkin*) viikko sitten. Vaikka juoksu tuntuikin hyvältä, en ole sen jälkeen edes haikaillut lenkkipolulle. Aika yllättävää tällaiselle juoksuholistille. 

Juoksutaukoon on neljä syytä:

1) Viimesyksyinen jalkajumi muistuttaa edelleen olemassaolostaan. Vasen reisi ja pakara kaipaavat lisää voimaa, jotta selviän tulevasta juoksukaudesta kunnialla. Niinpä olen EVOlla käydessäni keskittynyt juoksumaton sijasta lihaskunnon kehittämiseen. 

2) En ole löytänyt arkihärdellin alettua aikaa juoksulle, sillä en ole halunnut tinkiä yhteisistä kotihetkistä lasten kanssa. Aktiivisen juoksukauden aikana tulee tingittyä aivan tarpeeksi. 

3) Kuopusta ei voi päästää vielä yksin harrastuksiinsa. Talvella harrastushetket on hankala pyhittää juoksulle liukkaiden katujen vuoksi. Niinpä olen keskittynyt lukemiseen lasta odotellessani. Lepoa sekin. 

4) Keskitalven pimeys väsyttää tavallistakin enemmän, enkä ole kyennyt yöjuoksuihin. Niinpä olen satsannut nukkumiseen sekä pääni ja kroppani nollaamiseen. Totaalilepo on ollut kaikin puolin hyvä ratkaisu. 

Palailen hiljakseltaan lenkkipolulle. Pistän tänään lenkkikamat päälleni ja juoksen kauppareissun kävelyn asemesta. Lisään kilometrejä maltilla, mutta onneksi juoksua ei tarvitse aloittaa nollilta. Peruskunto on kohdillaan levosta huolimatta tai kenties ehkäpä juuri sen ja arkiliikunnan ansiosta. 

Movescountin mukaan olen juossut neljä lenkkiä ajalla 1.-18.1. Jos juoksen tänään kuutisen kilometriä, kasassa on kolme kertaa enemmän kilometrejä kuin viime vuoden tammikuussa yhteensä. Juoksutauko on näköjään aika suhteellinen käsite.

*) Kaikille avoimien kimppalenkkien lähtö Musiikkitalon haukipatsaalta keskiviikkoisin klo 18. 

Juoksun ja perheen yhteensovittaminen

Lapseni ovat vielä sen ikäisiä, ettei heitä voi lähettää omatoimisesti harrastuksiin. Tokaluokkalainen kulkee jo itsenäisesti kouluun ja iltapäiväkerhosta takaisin, mutta nuorimmainen pitää muistaa hakea eskarista ajoissa. Muutenkin arki menee enemmän tai vähemmän heidän ehdoillaan.

Lasten ja juoksun yhteensovittaminen ei ole aina yksinkertainen juttu. Juoksu on hyvin joustava harrastus, hyvässä ja pahassa. Läksyissä avittaminen, pyykinpesu, ruoanlaitto, siivoaminen, iltasadun lukeminen, lautapeliturnaukset ja kotoisat leffaillat kiilaavat juoksun ohi, sillä juostahan voin muulloinkin. Vaikka yöjuoksija olenkin, kun "muulloin" vihdoin koittaa, vireystaso saattaa olla sitä tasoa, ettei lenkille yksinkertaisesti huvita mennä. Ja kuulemma nukkuakin pitäisi. 

Olen kehittänyt muiden juoksevien äitien ja isien tapaan omat keinoni lisätä vuorokauteen tunteja. Kerään oman elämäni esimerkkejä Instagramiin (@pikkuliten) otsikolla "How to combine marathon training and family":

1: Porrastreenit klo 23 perjantai-iltana      

pe 4.3. | 4,5 km | 28:00 | 6:13 -> Ei muuten ollut portailla ruuhkaa. Pusuttelijoitakaan ei näkynyt. 

 

2. Lenkille lapsen futistreenien ajaksi.     

su 6.3. | 5 km | 28:12 | 5:38 -> Aikaa jäi myös muiden futisvanhempien kanssa jutusteluun.

3. Kuuntelen äänikirjaa juostessani. Eipähän tarvitse valita lukemisen ja juoksun välillä. 

ma 7.3. | 9 km | 56:50 | 5:18 -> Taas tuli hyödynnettyä lapsen futistreenit.

Näillä eväillä olen saanut pysyttyä ainakin tämän viikon puolimaratonohjelman kyydissä. Vielä kun oppisin valmistamaan päivällisen lenkkipolulta käsin. Pitäisiköhän pyytää joulupukilta slow cooker -haudutuspata?