Painon vaikutus maratontulokseen

Tavoitteenani on juosta APK-hallimaraton Porissa sellaista vauhtia, että ehdin linja-auton kyytiin ajoissa. Mulla on startista tasan viisi tuntia aikaa paluubussin lähtöön. Aika tiukoille menee, sillä juoksun lisäksi siihen viisituntiseen pitää ahtaa maratonin kangistamilla koivilla vaateshow ja suihku. Ja varmasti haluan myös vaihtaa muutaman sanan järjestäjien ja kanssajuoksijoiden kanssa juoksun jälkeen. Nyt jo tulee paniikkihiki otsalle tiukkaa aikataulua ajatellessani.

Tammikuun treenaus on rajoittunut satunnaisiin lumikasakiipeilyihin.

En yleensä analysoi juoksemiani maratoneja perusteellisesti, vaikka ehkä se olisikin hyödyllistä jos ja kun tavoitteenani on kehittyä juoksijana. Joulukuinen maraton on jäänyt poikkeuksellisesti mietityttämään. Syyskuussa aika oli 10 minsaa parempi kuin joulukuussa, mutta jälkimmäiseen aikaan ei tarvinnut kiroiluja eikä irvistelyjä. Miten on mahdollista, että Lucian päivän juoksu sujui kuin itsestään? Miksi juokseminen oli niin helppoa ja kevyttä pari kuukautta aiemmin olleeseen Berliinin maratoniin verrattuna?

Toki yksi iso syy on se, ettei mulla ollut juurikaan odotuksia juoksun suhteen. Kunhan kerkeisin tiettyyn paluujunaan, se riitti tällä kertaa. Toinen syy saattaa olla niinkin yksinkertainen, kuin paino. Jätin lokakuun lopulla karkit, suklaan, jätskin ja keksit pois. Kun yhdistin siihen vielä eheän juoksukuukauden, paino lähti laskemaan itsestään. Painoero syyskuun lopun Berliinin maratonin ja joulukuun puolivälin Mikon kirkkolaaksomaratonin välillä oli peräti viisi kiloa.

Ainoat kunnon spurtit on tullut otettua luistimilla. Niitäkin kertoja on tammikuulle kertynyt yhtä monta kuin juoksumatolla. Kokonaiset kaksi. 


Kaikkitietävästä netistä löytyy ties millaisia laskureita siihen, miten paino vaikuttaa maratonin lopputulokseen. Erään netistä nappaamani laskurin mukaan painon putoaminen yhdellä kilolla vaikuttaa (viiteen kiloon saakka) 3 sekuntia / km. Laskurissa ei tietenkään oteta huomioon muutoksia lihasmassassa, ei treenimäärää eikä -laatua, eikä varsinkaan terveydentilaa, maratonpäivän olosuhteista puhumattakaan. Malli on kiinnostava vaikka reunaehdot jätetäänkin huomiotta.

Yhden kilon pudotus merkitsisi 2:06 parempaa maratonaikaa. Viiden kilon pudotuksessa puhuttaisiin jo kymmenen ja puolen minuutin aikaparannuksesta. Yhtään sen syvempiä analysoimatta, elopainoni saattoi olla juuri se tärkeä ero näiden kahden maratonin välillä. Ja kyllähän sen maalaisjärkikin sanoo, että kropan ollessa kevyempi, myös juoksu sujuu (tai ainakin pitäisi sujua) kevyemmin.

Pitäisiköhän mun tässä vaiheessa siirtyä taas täysin sokerittomalle? Jos se olisi kaivattu salainen ase, joka auttaisi mut maaliin kahden viikon päästä Porissa? Kunnolle kun ei enää voi mitään, varsinkin kun flunssa painaa keuhkoja ja päällä on kortisonikuuri.

Tämänhetkisellä kunnolla ja keuhkoilla näitäkään portaita ei nousta ilman keuhkojen pihinää. Ei vaikka portaat olisikin kolattu ja sateen jäljiltä kivipinta kiiltelisi. 


Matrix-käsittelyssä

Selailin viime vuoden kuva-arkistoja ja muistelin kokemiani huippuhetkiä. Yksi syyskuisista valopilkuista oli Facebook-kirppiksen kautta lahjaksi saamani puolentoista tunnin hoito kruununhakalaisessa Matrix Roomissa. Hierontakortin lahjoittaja halusi laittaa hyvän kiertoon. Ainoa ehto oli, että lahjakortti tuli käyttää ennen syyskuun puoliväliä. Berliinin maratonia ajatellen ajoitus osui nappiin.

Tiesin, että kyseessä olisi hierontaa, osteopatiaa tai mitä todennäköisimmin näiden yhdistelmä. Luettuani Matrix Roomin kotisivut en ollut aivan varma mitä tuleman pitää. Sen kuitenkin tiesin, että olen hoidon tarpeessa, sekä henkisesti että fyysisesti. Sain nämä molemmat samalla käynnillä!

Essi aloitti hieromalla selkäni ja jalkani. Myös kämmenet ja jalkapohjat saivat oman käsittelynsä. Sormet ja varpaat käytiin myös läpi erikseen. Ennen niskaan siirtymistä Essi laittoi kätensä selkäni alle ja antoi niiden olla siellä pitkään. Tunsin ensin kuumaa kihelmöintiä eri puolilla kroppaani. Tämän jälkeen tunsin, kuinka lantion alue ikään kuin aukesi. Mua alkoi yskittää ja pian naurattaa. Tunne oli outo, hyvä ja helpottunut samanaikaisesti. Puolitoistatuntinen hurahti hetkessä.

Tarkoituksenani oli juosta hoidon jälkeen, poikani peli-illan päätteksi futiskentältä kotiin. Jätin kuitenkin 12 kilsan lenkin väliin, jotta herkistynyt kroppani löytäisi käsittelyn jälkeen pikkuhiljaa oikean, uuden tasapainon. Olo oli kevyt ja tunsin leijuvani. Puolitoista vuotta kärsimäni reisijumi katosi seuraavien päivien mittaan ja pystyin taas juoksemaan kevyesti. Löysin juoksun kokonaisvaltaisen riemun juuri sopivasti ennen Berliinin maratonia.

Sain käynnistä myös paljon ajateltavaa, sillä Essi tuntui lukevan mua kuin kirjaa. Vartaloni jännitystilat ja rasvakerääntymät paljastivat musta enemmän kuin olen ajatellutkaan. Se oli hurja kokemus! Ajatustyöni asian tiimoilta on jatkunut myös Matrix-käynnin jälkeen. Haluni oppia syy-seuraussuhteet on jo auttanut sekä vartaloni että pääkoppani raikastamisessa.

Käy lukemassa The Matrix Roomin blogista postaus Mitä peppusi kertoo sinusta? Ehkä sinäkin saat siitä ajateltavaa. Ja jos Human Decoding ei uppoa, teksti on sellaisenaankin vallan viihdyttävää luettavaa.

Kiitokset lahjakortin antaneelle hyvälle haltijattarelle. Joskus asiat loksahtavat paikoilleen. Tällä kertaa siinä auttoi oikea ajoitus, uskallus ja hitunen onnea.


Lämmin suositukseni vaikka rakkaalle ystävänpäivälahjaksi:
The Matrix Room | matrixroom.com | Liisankatu 18 D, Helsinki | 050 523 1904



Täydelliset juoksusilmälasit hakusessa

En ole juossut kertaakaan lappu rinnassa ja silmälasit päässä. Olen aina juostessani vannonut piilolinssien nimeen mutta nyt näyttää valitettavasti siltä, etteivät silmäni enää katso hyvällä piilareita. Silmissä on hankausta ja tuntuu jatkuvasti siltä, kuin linssin alle olisi piiloutunut silmäripsi.

Berliinin maratonin piilaripainajainen on vielä tuoreessa muistissa. Uskallankohan luottaa piilareihin PKP-hallimaratonilla helmikuussa, varsinkin kun uskon nuokkuvani bussissa sekä meno- että tulomatkalla? Piilareiden kanssa hötkyily kisapaikalla ja tiukka paluuaikataulu kuulostaa jo nyt tuhoon tuomitulta suunnitelmalta.

Olen totutellut viime aikoina juoksulasien arkikäyttöön pakon sanelemana, sillä normaalisti käyttämäni silmälasit ovat hajonneet. Tai oikeastaan ne ovat vain varsin epäluotettavat. Niitä voi käyttää huoletta pidemmänkin aikaa mutta yllättäen linssi saattaa tipahtaa. Tähän asti olen saanut noukittua ne olohuoneen lattialta turvaan, mutta kauhukuvissani linssit tömähtävät katuun bussiin juostessani.

Nykyisissä juoksulaseissani on yksi iso miinus. Ne eivät ole näköiseni. Hätkähdän joka kerta nähdessäni peilikuvani. Niinpä taitaa olla aika tehdä pikkuhiljaa sijoitus omiin silmiini, ulkonäköstä puhumattakaan ja hankkia uudet silmälasit.

Silmien nykyarvot täytynee päivittää silmälasien hankinnan yhteydessä. Veikkaan, että muutosta parin vuoden takaiseen on varmasti, vaikken vielä ottaisikaan kaksitehoja käyttöön. Silmät tottuvat nopeasti uusilla arvoilla säädettyihin laseihin, joten arkilasien vaihdon myötä vanhoilla juoksulaseilla juoksusta saattaa tulla päätä pyörryttävä kokemus. Arkilasieni lisäksi myös juoksulasini kaipaavat näin ollen päivitystä. Olisihan se mukava jos voisin juosta pystypäin myös auringonpaisteessa, enkä ainoastaan öisin kuin kukaan ei näe. Ja vielä parempi, jos urheiluun tarkoitetuista silmälaseista tulisi varteenotettavat kakkoslasit arkipukeutumisen viimeistelijänä.

Saa nähdä millä aikataululla silmälasit on mahdollista uusia. Onneksi näyttää siltä, että optikolla jos toisella on tällä hetkellä varteenotettavia tarjouksia.

Mua kiinnostaisi kuulla millaisilla laseilla sinä juokset. Onko sinulla silmälaseja tuplana tai peräti triplana?

Ihan näin virtaviivaisia ja sporttisia juoksulaseja en ole etsimässä. 
Listani hyvien juoksulasien ominaisuuksista on kuitenkin melko lyhyt: kevyet, pysyvät hyvin paikoillaan pompuissakin, hiki ei pakkaudu silmälasien ja poskipäiden väliin, ne eivät huurru hetkessä sekä näytän niissä hyvältä tai vähintäänkin mukiinmenevältä. 


Kuva napattu Nike Vision -sivuilta

Onko sun nimesi äiti?

Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun musta tuli äiti. Ensimmäisen vuoden verran kuljin vielä omalla nimelläni. Sitten sain nimeeni lisämääreen "sen ja sen mamma / äiti". Pian oma nimeni putosi kokonaan litanniasta ja olin yksinkertaisesti lapseni äiti kaikille uusille tuttavuuksille. Tällä tavalla muiden vanhemmat osasivat yhdistää mut oikeaan pikkuihmiseen, eikä lasten tarvinnut miettiä kuka kolmesta samannimisestä olikaan kyseessä. Sukunimet kun olivat pitkään ufoja asioita lapsukaisille.

Syksyllä kuulin Berliinin maratonilla itselleni tarkoitetun kannustuksen: "Titta! Det är Nxxs mamma! Heja, heja!" En valitettavasti erottanut heijaajia isosta väkijoukosta mutta äänestä päätellen kannustaja oli jonkun tuntemani lapsen isoäiti. Ja kappas vaan, kuinkakohan monen isoäidin oikean nimen oikeastaan edes tiedän?

Olen ilmeisesti kuitenkin siirtymässä pikkuhiljaa, vahvasti ja varmasti olotilaan, jossa voin olla myös nimeltäni oma itseni, enkä ainoastaan rakkaiden lasteni varjo. Nimittäin kun kysyin tyttäreltäni taannoin, veikö eskarikaverin isä heidät puistoon koulun jälkeen, hän vastasi: "Mamma, hänellä on myös nimi. Hän on Tom." 


Syksyn huippuhetkiä oli syötellä jalkapalloa huomisen synttärisankarin kanssa samalla kun pikkusisko oli omissa treeneissään. Sain siitä kipeät nauru- ja pakaralihakset. Mikä onkaan parempaa hyvänolon treeniä?

Neljässä viikossa maratonkuntoon

Jestas sentään, kun olen helppo nakki. Mua ei tarvitse kuin vähän yllyttää, niin enköhän ole taas ilmoittautunut maratonille. Tällä kertaa pitäisi taikoa kroppa maratonkuntoon neljässä viikossa.


"Olen kerran juossut puolimaratonin sisähallissa 400 metrin radalla. Onneksi oli jäniksiä ja kun pysyin niiden peesissä niin ei tarvinnut miettiä kierrosten laskemista. Olen menossa samaan tapahtumaan helmikuussa kokonaiselle maralle. Ehdin nähdä jo painajaisia 105 kierroksen laskemisesta vetämällä tukkimiehen kirjanpitoa käsivarteen teipattuun ruutupaperiin. Järjestäjä kuitenkin yllätti iloisesti osallistujat kertomalla että tällä kertaa paikalle saataisiin chipit!

Tervetuloa vaan mukaan kun olet nyt jo kerran päässyt hullujen maratonien makuun :)"

APK-hallimaraton Porissa jäi pyörimään päähäni korvamadon tapaan. 

Olen juossut viimeksi jouluaaton aattona. Ensin pesukoneen puuttuminen piti mut poissa lenkkipoluilta, sen jälkeen pakkanen ja liukkaus. Mieli on kyllä tehnyt. Joka päivä. 

Yllätin itseni keskustelemassa itseni kanssa (joo, selviä skitso-oireita) useammankin kerran:

Mitä jos?
No miksipä ei?

Enhän mä ole edes maratonkunnossa.
Ihan rehellisesti sanottuna, oletko koskaan ollutkaan?

Mulla on pötsi kasvanut ja lihakset surkastuneet, emmä voi mennä maralle. 
Ja mutustelu ja juoksemattomuushan siihen auttaa, vai?

Mutta eihän tällä pakkasella voi juosta.
Salikortti käyttöön!

Ei mulla ole aikaa.
Herranen aika, eihän se treenaaminen vie matkoineen kuin 1,5 tuntia neljä kertaa viikossa. 

Mutta kun sinne Poriin on niin pitkä matka eikä mulla ole varaa kalliisiin bussilippuihin. 
Matkan pituudelle ei mahda mitään, mutta sen ajan voi käyttää vaikka nukkumiseen tai lukemiseen. Itsekseen bussissa - sehän on luksusta! Ja sitten siihen lipun hintaan. Onnibussilla 3 € edestakaisin. Sama summa uppoaa helposti ruokakaupassa heräteostoksiin. Eikö vaan?

Mulla tulee törkeä kiire paluubussille. 
Kipitä maraton nopeammin. 

Sinne tulee varmaan vaikka mitä pro-juoksijoita. Ne kaikki ovat mua paljon nopeampia.
Onko se ollut ennenkään esteenä?

Voitin lopulta itseni juupas-jaapas -kilpailussa. Mikan ystävällisellä avustuksella nimeni on 13.2. juostavan maratonin lähtölistalla. 

105 kierrosta mietityttää. Pettääköhän polla vai kroppa ensin? Treenaan molempia tulevat viikot tylsääkin tylsemmällä juoksumatolla. Hallissa maisemat ovat sentään monipuolisemmat. Jos pystyn juoksemaan juoksumatolla parin viikon kuluttua puolimaratonin verran, olen aika vahvoilla yksitoikkoisissa maisemissa juoksemisessa. 

Kunnon tila selviää vasta neljän viikon kuluttua maratonilla. Vaikka kuinka tekisin vetoja ja pitkiksiä juoksumatolla, omin avuin jalkojen siirtely eteenpäin tasavauhtia juosten on kuitenkin ihan eri juttu. 

Mutta haasteista huolimatta hallimaraton on niin hullu juttu, että pakkohan sitä on päästä testaamaan!


Juoksumatto on lämmittelylaite. Joo, joo, tiedetään. Ja kyllähän mulla sillä lämmin tulikin. 


Jo on aikoihin eletty. Minä joogaan.

Eräs joulukuinen aamu alkoi yhteistyökumppanini tekstarilla: "Haluaisitko tulla tänään Shaktajoogan introtunnille?" Luin viestin ääneen ja mieheni totesi että mene vaan, hän kyllä hoitaa lasten noudon. Päätin lähettää myönteisen vastauksen kutsuun ennen kuin ehtisin ajatella asiaa sen enempää. Mulla oli sellainen kutina, että tulisin tekemään työpäivän päätteeksi matkan epämukavuusalueelle.

En ole joogaaja. Yläasteen liikunnan opettajan mukaan olin luokan taipuisin lauta. Taipuisuuden suhteen on toki tapahtunut kehitystä, mutta ei mua kuitenkaan saa lähellekään sellaisia mutkia, kuin joogassa (tietääkseni) tehdään. Pelkään myös selkävammani puolesta, sillä pienikin väärä liike saattaa vaarantaa seuraavan puolen vuoden liikkumiset. Ja onhan mulla kokemuksiakin yhdestä joogajohdannaistunnista Motivuksessa. Ohjaaja hoki koko ajan "nikamat, nikamat" eikä mulla ollut pienintäkään hajua siitä, mitä mun odotetaan tekevän. Sali oli niin täynä, ettei ohjaajalla ollut mahdollisuutta opastaa ketään henkilökohtaisesti. Aluksi nauratti mutta sitten pisti vihaksi. Ei, ei se ollut mua varten.

Joogatunti alkoi shaktajoogan esittelyllä ja lyhyellä lämmittelyhölkällä. Jo heti ensimmäisestä liikkeestä lähtien oli selvää, etteivät revittelyt kuulu tähän traditionaaliseen joogasuuntaukseen. Shakta joogakoulun Otto ohjasi meitä hyvin ja hänen äänensä oli ihanan rauhoittava. Hän kävi myös välillä korjaamassa asentoani. Meidän ei tarvinnutkaan vääntäytyä epäluonnollisiin asentoihin, vaan teimme yksinkertaisen tehokkaita liikkeitä. Jälkeenpäin huomasin niiden olleen myös tarpeellisia alakropan jumin vapauttamisessa.

Aloin pikkuhiljaa päästä oikeanlaisen hengityksen jäljille ja taisin päästä jonkinlaiseen meditaatiotilaan, sillä yht´äkkiä mulla ei enää ollut jalkoja. En tuntenut niitä lainkaan. Päänikin joutui oudon myrskyn valtaan. Ensin pääni oli tyhjä ajatuksista mutta yht´äkkiä se täyttyi ihmisistä ja tapahtumista, joita en ole aktivisesti muistellut aikoihin. Pelon ja säikähdyksen sijaan tunsin levollisuutta. Rauhallinen olotila säilyi kotiin saakka, eikä edes lapsiperhekaaos onnistunut palauttamaan mua maan pinnalle sen illan aikana.

Olen yllättynyt, kuinka paljon pidin shaktajoogasta. Uskon, että jatkossa se voisi olla hyvää vastapainoa juoksulle ja mikä tärkeintä, pystyisin pysäyttämään sen avulla arkeni ja ajatusvirran edes hetkeksi. Ehkäpä tartun jossain vaiheessa joogakoulun 25 euroa maksavaan introtarjoukseen, jossa saa introtunnin lisäksi osallistua kahden viikon ajan rajattomasti Shaktan joogatunneille. Olen viimein valmis antamaan joogalle mahdollisuuden.


Mulla on jo joogamatto, mutta näytetunnille se kulki muovipussissa. Haaveilen Shek O Dog Departmentin joogalaukusta, joka varmaan olisi mulla muissakin menoissa mukana. Värit herättävät mussa näin talven keskellä todellista kesän kaipuuta. Lempivärit lime ja turkoosi... 
Kannattaa käydä imaisemassa aurinkoenergiaa Shek O Dogin kotisivuilta www.shekodog.com. Sieltä löytyy myös koirille pantoja sekä tyynyjä. Tyynyt käyvät myös mainiosti koirattomankin kodin sisustamiseen.


Kuva Bespoke Shek O Yoga Totesta on lainattu Shek O Dogin sivulta

Pipo on passeli lisä pakkasessa

Pääsin sunnuntaiaamuna todistamaan uudenlaista autotörppöyttä. Kuski tiiraili liikennettä ison karvahuppunsa uumenista. Kun päätä piti kääntää, hän näki vain huppunsa tikkivuoren. Näin lyhyellä kävelymatkalla näitä sankareita kolme kappaletta. Onneksi tajusin antaa jokaiselle tietä risteyksessä. Toivottavasti tyhmyys ilmenee vain kolmen ryppäinä.

Kotinurkilla havaitsemallani koiran ulkoiluttajalla ei ollut edes karvahuppua takissaan. Pipon kaltainen viritelmä oli, mutta korville se ei yltänyt. Paksuutensa puolesta tuolta pipolta saisi varmasti paremmin suojaa porottavaa aurinkoa vastaan. Tullessaan ulos porttikongista nainen alkoi saman tien huutaa koiralleen: "PISSAA JO! PISSAA PISSAA! NO PISSAA NYT, TÄÄLLÄ ON KYLMÄ! TUU JO! PISSAAAA! MÄ JÄÄDYN!"

Mitäs sanotte, pissaako koira sitä nopeammin mitä enemmän sille karjuu?


Lux Helsinki on levittänyt jälleen valohoitopisteitä pitkin Helsingin keskustaa. Sain näpsäistyä vain yhden kuvan Esplanadin puiston läpi kävellessäni ennen kuin kännykkäni hyytyi pakkaseen. Täytynee varata mukaan tarpeeksi aikaa, kuumaa kaakaota, oikea kamera ja naparetkeilijän vaatteet kun teemme viikonloppuna perinteisen Lux Helsinki -kiekan

Lisää (teko)syitä juoksemattomuuteen

Myönnettäköön, että välillä pakkaslukemat ovat kohonneet mittarissa astmaatikkokeuhkoilleni sopimattomiin lukemiin. Se ei ole kuitenkaan todellinen syy siihen, etten ole vetänyt lenkkareitani jalkaani yli viikon takaisen keskiviikon kimppalenkin jälkeen. Katujen liukkaus ei sovi juoksualustaksi tällaiselle selkävammaiselle. Sitäkään ei voi kuitenkaan syyttää juoksutauosta. Voisin juosta aivan hyvin salilla, onhan mulla toki vielä muutama salikäynti jäljellä 10 kerran lipussani. Tekosyy juoksemattomuuteen löytyy aivan toisaalta.

Maanantaiaamuna Kaisaniemenlahtea peitti ohut jääkerros. Se repesi rikki pikkukiven heitosta. Pitihän mun tietty kokeilla. 

Todellinen syy on ollut kodinhoitohuoneessa, tai kodinhoitonurkkaukseksihan sitä pitäisi oikeastaan kutsua. Pyykkikoneemme pyöräytti viimeiset pyykit jouluaaton aattona eikä ole sen jälkeen kuin päästellyt vesiä lattialle luukun kautta. Ajoitus oli kaikkea muuta kuin loistava. Onneksi saimme pestyä tapanina välttämättömimmät pyykit rakkaiden ystäviemme kotitalon pesutuvassa. Olisihan se ollut noloa lähettää lapset vuodenvaihteeksi mummolaan likavaatepussi olallaan.

Pesukoneesta ja kuivurista on ollut aikamoista harmia yhdessä vietettyjen vuosien aikana. Kuivuri sanoi sopimuksensa lopullisesti irti puolitoista vuotta sitten, kun olimme oksennustaudin ja täipainajaisen saartamina. Laskin, että kuivatimme pitkin kotiamme kuuden viikon aikana ainakin kahdeksaan kertaan perheen lakanat ja siihen vielä päälle pehmoeläimet, pipot, huivit ja kaikki mahdollinen. Niiden viikkojen mittaan juoksin vain kymmenisen kilometriä Tukholman maratonin lisäksi. En halunnut ehdoin tahdoin kasvattaa pyykkikasaamme urheiluvaatteilla.

Joulun pyhinä ja välipäivinä juoksemattomuuden syy on ollut aikalailla sama. Tällä kertaa en vain halunnut pilata urheiluvaatteitani liian pitkällä seisottamisella likaisina. En voinut olla varma milloin pääsemme taas pyörittämään pyykishowta. Tokihan vaatteita voisi pestä myös käsin, mutta perheessämme ei ole tällä hetkellä terveitä käsiä pesusoikoissa läträämiseen.

Pesukoneen vaihdosta seurasi isompi muutosurakka kodinhoitohuoneessa. Eilen olisi ollut täydellinen sää juhlistaa vuoden viimeistä iltaa juoksemalla, mutta tavaroiden ja kaappien roudaus ja epäergonominen nostelu vei musta kuitenkin viimeisetkin mehut pois. 

Saimme vuoden viimeisen päivän kunniaksi uuden pesukoneen ja kuivurin. Miten kaukana sitä voikaan olla nuoruusvuosista? Uudenvuoden biletyksen sijaan olin yltiöonnellinen päästessäni pesemään pyykkiä kotiolosuhteissa. Kävin välillä ihailemassa koneessa ja kuivurissa pyöriviä lakanoita, pyyhkeitä ja pöytäliinoja.

Tänään pesukoneen puuttuminen ei estä lenkkipolulle lähtöä. Sen sijaan lähituntien sääennuste pitää mut visusti sisällä. Ilmatieteen laitoksen mukaan pakkasta on viitisen astetta ja se tuntuu -12:lta. Säästän keuhkoni suosiolla huomiselle punttisalikäynnille.

Näitä valoja olen tuijotellut onnellisena vuoden vaihduttua uuteen. Vuosi 2015 oli päättyä meillä kaaoksen vallassa. Onneksi saimme kuitenkin järjesteltyä pahimmat kulkuesteet ja kasat tieltä, jotta vuosi 2016 alkoi selkeämmissä olosuhteissa. Tai jos ei ihan yltiöselkeissä, niin ainakin meillä on puhdasta päällepantavaa.