Pitkät piuhat

Helsingin rautatieaseman julkisivua komistavat kivimiehet ovat päässeet puhdistavalle lomalle. Pitkä loma päättyy marraskuussa, kun miehet nostetaan taas paikoilleen vartioimaan Helsingin sydäntä.

Odotin jotakuinkin viisitoistakesäisenä patsaiden väliaikaista purkamista malttamattomana. Luin silloin paikallisesta ilmaisjakelulehdestä, että rautatieaseman patsaiden päät vaihdetaan presidenttiemme päihin, Kekkoseen, Ståhlbergiin jne. Kuljin vuoden verran 18:lla aseman ohi ja odotin hetkeä, jolloin lyhtyjen kannattajien päät vaihdetaan uusiin. Yhtenä päivänä tajusin, että kyseessä olikin lehden aprillipila.

Tästä pääset Metro-lehden artikkeliin, jossa kerrotaan faktoja kivimiesten matkasta puhdistettavaksi.

Tihkusateessa on ihana juosta! Pinnistelin vastatuulessa ensimmäiset kolme kilometriä matkalla Kaivariin. Ti 30.7.20 astetta ja tuulta 9 m/s | 5,9 km | 31:00 min | 5:15 min/km


Lintsi-versio kivimiehestä

PK-lenkki Seurasaaressa

Juoksimme kesäaikaan miltei joka viikko pitkän, rauhallisen lenkin Seurasaaressa mieheni kanssa. Se oli silloin ennen lapsukaisia. Palasin samoille poluille sunnuntaina N&N-kombon kanssa. Kiersimme Olli Oravan oikopolku -reitin, joka oli juuri passeli tapa pikkuisille tutustua museotalojen maailmaan. Tuoksujen ja tavaroiden tunnistaminen sekä kuva-arvoitukset rasteilla olivat lapsille sopivantasoisia tehtäviä. Ei haitannut, vaikkeivät kaikki menneetkään ihan kohdalleen. Näin sitä taas oppi (äitikin) uusia asioita.

Pitkän, keskivauhtisen Seurasaaren kierroksen kruunasi uimarantavisiitti. Olen hölkötellyt rantsun ohitse varmaan ainakin kolminumeroisen luvun verran, enkä ole koskaan tajunnut, että hiekkaläntti on oikeasti ranta. Sellainen, joka on merkitty karttoihin ja jolla voi kölliä, tehdä hiekkakakkuja ja ottaa lungisti. No, sinne sitten päädyimme. Heitin talviturkin, mutta kiirehdin takaisin tukikohtaamme. Ei vietävä soikoon, liian kalsaa tälle mammalle. Pitihän mun pitää vahtia, etteivät hapankorppueväämme päätyneet sorsien suihin. Selitys ei ihan mennyt läpi. Liian fiksuja lapsukaisia. 

Sama Seurasaaren reitti sukupolvesta toiseen. Juosten, tietty:


Lasten juhannustanko jaksoi kiinnostaa vain hetken, sillä kalliot oli tutkittava ja linnut säikytettävä:


Olli Oravan oikopolku kartalla:


Päätepysäkki:



Triosta tuli Duo

Annan harvoin kirjallista palautetta yrityksille. Eilen tuli kuitenkin asiaa Fazerille. Näin se meni:

"Ostin tänään duunin naapurista Lidlistä Xylimax-täysksylitolipurukumipussin (valmistuspäivä 140513). Tarkoituksenani oli viedä se kotiin: Poikani nappaa pussista valkoisen ruoan ja hampaidenpesun jälkeen ja tyttäreni keltaisen. Vihreät jäävät sitten loppuperheelle :)

Onneksi avasin pussin jo työpöytäni ääressä. Otin vihreän ja tarjosin samanväriset kollegoilleni. Sitten katsahdin pussiin. Ei, siellä ei ollut yhtään keltaista. Ravistelin ja levitin pöydälle. Ei niitä ilmestynyt, vaikka kuinka pyörittelin... Voi mikä itku ja hampaiden kiristys olisi tullut kotona, jos olisin avannut pussin vasta nukkumaanmenoaikaan.

Ymmärrän hyvin, että makujen sekoitussuhde saattaa vaihdella, aivan kuten pussin kyljessäkin mainitaan. Triosta oli vaan tullut tällä kertaa täydellinen Duo."

Nostan hattua Fazerin asiakaspalvelulle. Vastaus tuli ripeästi, multa pyydettiin lisätietoja ja jonkin ajan kuluttua sain tiedon, että asia menee eteenpäin tehtaalle ja minulle on tulossa pieni tuotepaketti. Se on mukava ylläri, vaikka sen kiilto silmissäni en palautetta antanutkaan. Onhan se hyvä heidänkin tietää, jos laitteet sylkevät vain vihreitä ja valkoisia pusseihin ja rouskuttelevat itse keltaiset.

Kannattaisikohan huomenna lotota? Todennäköisyys siihen, että päälle 80 palan trio-pussista puuttuu yksi väri, on aikamoinen.

Viikon juoksut ovat vähissä. Juoksin keskiviikkoiltana hammaslääkäristä kotiin. Vatsataudin jäljiltä olo oli hieman ontelo.  Ke 24.7. Tilkka -koti | 5 km | 27:20



Kaupunkisuunnistusta

Hyppäsin IKEA-bussiin ja karautin Vantaan myymälään syömään. Kiersin tavaratalon, vaihdoin juoksukamat päälle ja etsin reitin lähtöpisteen. Tästä juoksu alkoi: 



Oikean reitin löytämisessä oli haasteensa. Kävin muun muassa tekemässä kunniakierroksen Tattarisuolla vain huomatakseni, että sieltä on paras päästä pois ja äkkiä.

Nähdessäni tämän kyltin, tiesin tarkalleen,missä kohtaa kartalla olen. Tästä olisi ollut vain kivenheiton verran matkaa rakkaiden ystävien kotiovelle:


Malmin hautausmaalta mäki lasketteli Pihlajamäkeen.


Viikin tiedepuistoon on vuosien mittaan ilmestynyt taloja kuin sieniä sateella.
Sieltä luontopolku vei Vanhankaupunginkoskelle.


Reitti Vantaalta kotiin kulki välillä ties missä pöpelikössä. Varsinkin keskeneräisillä asuinalueilla törmäsi aikamoisiin vastakohtiin. 


Tukkutorin "etu- ja takapiha". Trendiravintola Teurastamo ja lörpsähtelevä, värinsä menettänyt Helsingin vaakuna:



Merihaan kohdalla takana oli 15 kilsaa ja edessä yksi vaivainen.

Pilvenpiirtäjä 70/80-luvulta:



Päätepysäkki häämötti vastarannalla. Kuvaa ottaessani Kultturisaunasta tulvi houkutteleva, tervainen saunan tuoksu. Sinne täytyy tosiaan mennä hyvässä seurassa.


Vantaa-Helsinki 16 km | 1:37:00

Sunnuntaijuoksija avautuu

Heikki Aittokosken kirjoitus vaatimattomuuden kultista pisti ajattelemaan omaa reaktiotani siihen, kun kerron maratonharrastuksestani ja keskustelukumppanini alkaa kumarrella ja hokea: "vau, vau". Olen hämilläni ja vähättelen juoksemistani, sillä juossuthan olen enemmän tai vähemmän aina. Ensimmäinen maratonini vuonna 2000 oli ihan vaan testi, johon sitten jäin koukkuun. Mulla oli kytenyt lukiovuosilta lähtien kiinnostus maratonin juoksemiseen luokkakaverini kerrottua vanhempiensa maratonmatkailusta.

En tietenkään halua vähätellä maratonjuoksua. Musta sunnuntailenkkeilijöiden (joihin itse kuulun) maratonien ympärillä vaan lilluu liikaa gloriaa. Itsensä ylittäminen voi olla joillekin viiden kilsan pituinen tai 10.000 metrin maaliviivan ylittäminen. On tylsää, kun keskustelukumppani ei viitsi ottaa omaa Naisten Kympin juoksuaan/kävelyään esiin tai vähättelee saavutuksiaan, jos kuulee toisen pinkovan neljä kertaa pidempiä matkoja. Sellaisissa tilanteissa keljuttaa, että tulin sanoneeksi omasta harrastuksestani. Olin itse asiassa tosi pitkään hiljaa siitä, että juoksen pitkiä matkoja. Blogia aloittaessanikin mietin lukuisia muita kirjoitusaiheita. En halunnut suomalaiseen tapaan tehdä itsestäni numeroa. Nostan kyllä hattua niille maratonareille, jotka kipittävät matkan hurjaakin hurjempaa vauhtia ja niille, jotka määrätietoisesti pyrkivät voittamaan itsensä ja ruoskivat itseään parempiin suorituksiin. Minä vaan en kuulu niihin.

Ihan oikeasti olen sitä mieltä omalla kohdallani, ettei maraton nyt ole mikään iso juttu. 42 kilometriä on toki pitkä matka juosta yhteen menoon. Mulle se vaan on lähinnä eräänlainen kuntotesti, harjoittelun määränpää. Juoksen maratonini unettavan rauhalliseen vauhtiin. Yhtä hyvin voisin kauhoa kilometritolkulla uima-altaassa. En vaan osaa uida tarpeeksi hyvin, uimaan meneminen vie liikaa aikaa ja olisin siinä harrastuksessa liikaa kiinni uimahallien aikatauluissa.

Mielestäni maratonia järisyttävämpi on se, kun ystäväni väänsi lisurin kahta lasta hoitaen. En ikinä pystyisi samaan! Tai se, kun tuttavani rakensivat oman talon työpäiviensä päätteeksi. Siinä vasta tarvittiinkin monen vuoden suunnitelmallisuutta ja pitkää pinnaa. Tai sitten se, kun reilusti ylipainoinen kaverini päätti laittaa elämänsä remonttiin ja kolmessa vuodessa sai takaisin oman, tutun, kauan aikaa sitten kadonneen peilikuvansa. Tai kun joogaretriitiltä juuri palannut ystäväni saa väännettyä ja käännettyä kroppansa sellaisiin solmuihin, että selkääni alkaa kivistää jo pelkkä moisen ajattelukin.

Allekirjoitan Heikki Aittokosken ajatukset. Siitä huolimatta tulen jatkossakin vääntelehtimään vaivautuneesti, jos maratonharrastuksestani tehdään liian iso numero. Tämä nyt vaan on osa arkeani. Näin vaatimattomasti sanottuna.

Sivustolta i <3 to run löytyy tämän lisäksi lukuisia nappiin osuvia heittoja juoksusta ja juoksijoista:

Pane hyvä kiertämään

Pankkiverkosto. Siinä yhdyssana, jota oikeasti ei ole enää edes olemassa. Niitä rahansäilytyspaikkoja on siellä täällä ja lähinnä vain siellä. Kiirehdin tänään yhteen sellaiseen. Piti ihan metrolla mennä. Siellä sitten oli porukkaa liikaakin. Kolme kassaa ja kolmekymmentä ihmistä. Kolmonen on onnenlukuni, mutta ei se onnenhetkeltä tuntunut.

Olin odottanut tovin, kun kassalla asioinut mies tutkaili ympäristöään ja tuli luokseni. Hän oli sellainen vanhanajan herrasmiehen näköinen. Harmaahapsi, kuten minäkin, mutta omalla tavallaan, charmantisti. Hän työnsi kouraani jonotuslapun: "Näytät ystävälliseltä. Panen hyvän kiertämään. Minäkin sain pienemmän jonotusnumeron." 

Edessäni oli enää kuusi jonottajaa. Säästin herran ansiosta puolisen tuntia. Annoin oman lappuni sisään tulleelle nuorelle äidille lapsensa kanssa. He molemmat näyttivät ystävällisiltä.

Tänään Suomen kesä näytti todelliset kasvonsa. Kahteen tuntiin mahtui raekuuro, rankkasade, aurinko, sadekuuro, pilviverhot, aurinko, sadesuihku...  Tässä hieman talvista tunnelmaa. Kuuntelimme tämän kaverini kanssa äänet kaakossa ennen kotiinlähtöä: 


Malli nro 13

Senaatintori oli aamuauringossa parhaimillaan. Turistibusseille ei ollut torin laidalla tarpeeksi tilaa, vaan näppärät kuskit joutuivat pysäköimään kahteen vierekkäiseen jonoon. Kuten arvata saattaa, tori oli mustanaan kameroidensa kanssa häärääviä eri maiden edustajia.

Japanilainen mies pysäytti mut ja kysyi:
- You, Helsinki people?
- Yes I am from Helsinki.
- You? Born Helsinki?
- Yes, I am.

Siitä vasta riemu syntyi. Mies vatkasi käsiään innostuneena ja kiljui: Foto, you, foto!

Kieltäydyin kunniasta ja jatkoin matkaa. Pian sinnikäs mies oli taas perässäni. Tällä kertaa mukanaan tulkki, joka selitti, että mies haluaa kuvata käymissään eurooppalaisissa pääkaupungeissa paikallisen asukin merkittävimmän nähtävyyden edessä. Heillä oli vain kymmenisen minuuttia aikaa Tuomiokirkossa käyntiin ja kuvaamiseen, joten olin ainoa vaihtoehto. Hellyin ja annoin ottaa kuvan. Tiukkasin tosin sitä ennen, ettei kuva livahda jukiseen levitykseen.

En päässyt kuitenkaan niin helpolla. Ikuistamiseni kirkko taustalla ei riittänyt. Lisäksi jouduin listaamaan päällä olevani vaatteet:

- Dress, Nanso, Finland. Bag, Lumi, Finland. Shoes, Trippen Germany.

Tämän jälkeen käteni vatkauksesta ja kumarruksista ei ollut tulla loppua. Lopuksi kysyin, montako pääkaupunkia Euroopassa on jo koluttu.

- You are the model number 13.

Tämän onnennumeron (?!) saatuani heinäkuun 13. ei voi olla kuin hyvä, ellei ihan paras!


Eilisestä yöjuoksusta jäi hyvä mieli. Klo 10 jälkeen Kaivarissa vilisi väkeä. Vaikuttaa siltä, että vaivaisjuoksut ovat siirtyneet historiaan. Tunsin taas juoksun vapautta:
5,8 km | 30:20 min | nopein km 4:51 min



Juo!

Skidit Festarit aamulla, iltapäivä Aurinkolahden uimarannalla frendien kanssa ja varhaisyöjuoksu 27 asteen lämmössä. Mielestäni hörpin päivän mittaan tarpeeksi mehua sekä vettä kuplilla ja ilman. Suolan saanti oli myös hyvällä tasolla.

Totuus on toinen. Jouduin tasoittelemaan lenkkipolulla konehuoneen ylikuumenemista kävellen, sillä kroppani ei yksinkertaisesti toiminut tavalliseen tapaan. Juomapullo unohtui kotiin, enkä tajunnut pysähtyä kinuamaan juotavaa matkan varrella sijaitsevista anniskelupaikoista. 

Illan tankkauksesta huolimatta heräsin aamulla armottomaan migreenin kaltaiseen hedariin. Onneksi työkaverini piti huolen, että parantelin itseäni vedellä aamupäivän. Muistan taas loppukesän juoda, juoda ja juoda. Kantapään kautta piti sekin muistutus saada. 


Endomondosta napatussa kuvassa nesteytyksen tarve (hydration) on litran verran enemmän kuin se on vastaavalla reitillä normaalissa, viileässä säässä. En tiedä lukeman oikeellisuudesta, mutta se on varmasti ainakin viitteellinen.





Kuvittele maraton ilman musiikkia

Tarkoituksenani oli tehdä uusi juoksusoittolista viime vuoden Tukholman maratonille. Se jäi tekemättä, mutta eipä juoksulistalla mitään olisi tehnytkään. Kuulokkeet olivat niin litimärät, ettei niitä uskaltanut laittaa korviin. Luurit ovat urheilunkestävät mutta ne vetelevät viimeisiään. En usko, että ohjekirjassakaan niitä suositellaan säähän, joka muistuttaa pikemminkin uimatreenejä.

Tarkoituksenani oli tehdä soittolista viimeinkin Tallinnan maratonille, mutta se jäi kaikessa flunssailussa. Oli muka paljon tärkeämpääkin tekemistä ennen maratonmatkaa.

Ryhdistäydyin kesäkuiselle Tukholman juoksulle ja vietin pitkän illan soittolistaa väsäten:
* The Communardsin Don´t Leave me This Wayn erikoismiksaus kestää kahden kilsan verran.
* Markus Krunegårdin Hollywood Hills -biisiä kuunnellessa 800 metriä menee tuosta vaan.
* The Crashin Pony Ride on luotu 21 kilsan kohdalle. Hevoset tuijottavat laitumeltaan juoksijoita.
* The Beautiful Southin Perfect 10 rytmittää 23 kilsan kohdalla juoksun oikeaan uomaansa.
* Mobyn Bond -teema sopii Kuninkaanlinnalle kaartaessa.
* AC/DC:n Thunderstruck pistää jalat rullaamaan Västerbronin pitkällä suoralla.
* Gnarls Barkleyn Crazy kuvaa juoksijoita yrittäessään selvitä näkymättömästä seinästä.
* Beastie Boysin Sabotage antaa virtaa 40 kilsan kohdalla, silloin kun millään ei ole enää mitään väliä.
* Fatboy Slimin Right Here, Right Now -biisiä voi hokea toiseksi viimeisen kilsan. Sanat ovat tarpeeksi yksinkertaiset energiahukkaisen lönköttelijän laulettavaksi.

Soittimien lataaminen hotellihuoneessa oli minuuttipeliä, Saimme ne viime hetkillä puhtia täyteen ja sitten ei kun menoksi.

Mutta mitä ihmettä? Metrossa tajusin, että ladatut soittimet luureineen ja uusine soittolistoineen odottelivat meitä hotellissa matkalaukun päällä.  Sain siis tälläkin kertaa kuunnella 42 kilsan verran omia ajatuksiani - valitettavasti. Ne eivät olleet kuitenkaan läheskään yhtä vauhdikkaita kuin Rachid Tahan Rock El Casbah. Sanoista tosin ymmärsin yhtä paljon.

Kotikulmilla löytyy sillankin alta ajateltavaa

Yksin kotona

Anna lähetti kuvia uimarannalta. Lapsukaisilla on ollut kaikesta päätellen hurjan hauska päivä maalla luonnonpuiston katveessa. Voi kun olisin voinut olla mukana...

Kotiuduin vasta ysin jälkeen. Olen tehnyt pitkiä päiviä ja väsymys painaa silmäluomissa, ohimolla ja koko kropassa. Eihän tässä montaa hetkeä ole, kun nukkumatti kutsuu, mutta tekee hyvää olla sekin lyhyt väläys ihan yksin. Vaikkakin vain yhden lyhyen illan ja aamun verran. 

Hieman ristiriitainen olo, kun haluaisin olla hyvien ystävien ja perheeni seurassa ja toisaalta nautin yksinolosta. Tuo taitaa olla äitiyden mukanaan tuoma perusolotila. 

Käsipohja, sukellus, sammakko ja vesijuoksu

Sain tänään kuukauden parhaan äidin palkinnon, eikä kuuta ole kulunut kuin vasta päivän verran. Pikku N aloitti kahden viikon pituisen uimakoulusession. Hoidin kurssivarauksen hyvissä ajoin keväällä. Kerroin uimaan menijöille pahaksi onneksi väärän alkamisajan. Poika saapui paikalle, kun oma ryhmä oli jo lopettelemassa uintia. Onneksi ohjaajalla oli tilannetajua ja otti pikku N:n mukaan seuraavaan ryhmään. Ei sitä kaikkea voi muistaa, eihän?

Olen pikkuhiljaa alkanut tykätä uinnista ja jossain vaiheessa saatan jopa uskaltautua tekniikkakurssille. Enää kun mulle ei riitä, että pysyn pinnalla. Uinti ei ole koskaan ollut lempilajini ja kouluaikaan meillä olikin liikunnanmaikan kanssa loistava, sanaton sopimus. Mun ei tarvinnut valehdella, että olin luonnonihme, jolla oli menkat joka viikko liikkatunnin aikaan. Maikka antoi suosiolla mulle luvan juosta tunnin verran Keskuspuistossa sen sijaan, että olisin kauhonut 200 metriä altaassa. Silloin tällöin virkaintoisuus kuitenkin voitti ja jouduin esittelemään säälittäviä uimataitojani syksyn kylmyydestä höyryävällä Stadikalla.

Mulla on jäänyt uimattomuuteni takia väliin helsinkiläisten maauimalaparatiisit. Yritän paikata lasten kanssa aukkoja sivistyksessäni ja niinpä tein heidän kanssaan retken Kumpulaan. Vakavasti uivalle se saattaa olla painajainen sunnuntain ruuhka-aikaan, mutta lapsiperheille se on mitä viihtyisin paikka.

Haaveilen, että pääsisin taas vesijuoksemaan samalla, kun lapset pulikoivat omalla tahollaan. Ensin pitää kuitenkin hankkia N&N-parivaljakolle kunnon uimataito. Sitten onkin vuorossa luistelun ja hiihdon opetus. Ja niillä ei olekaan mitään tekemistä kesän kanssa. Onneksi.

Väsymyskaudesta huolimatta sain kerättyä viime viikolla muutaman juoksukilometrin:
ma 24.6. Kungsholmenin ympäri | 9,1 km | 53 min
ti 25.6. peruslenkki Kaivarin ympäri | 6 km | 33 min
la 26.6. hyötyliikuntaa keskustasta rantoja pitkin kotiin | 5,7 km | 32 min

Umbron mainontaa pikku N:n synnyinvuodelta 2007