Yökuvausten kulisseissa

Jopa Helsingin keskusta uinuu yön pimeimpinä hetkinä. Missään ei ole ketään, tai jos onkin, heidän tiensä eivät juurikaan kohtaa. Vai onko sittenkään näin? Ainakin marraskuun viimeisenä yönä Aleksanterinkadulla kohtasi yksi jos toinen. Ja öisessä kaupungissa kaikui iso pamaus. 

Missä olit, kun Suomi voitti kultaa?

Vuonna 1995 meillä oli silloisen poikaystäväni kanssa kahdenkeskinen kisastudio. Tilasimme pizzaa ennen matsia ja saimme sen joskus loppuvihellyksen jälkeen. Olut upposi kyllä ilman kyytipoikaakin.

Lähdimme kultahuumassa keskustaan ja kuinka ollakaan, kun kävelimme baarin ohi, josta vietin vapaailtaa, mut kiskottiin tiskin taakse hommiin. Asiakkaita oli neljä yhtä neliötä kohden, eikä ketään haitannut, vaikka olin itsekin hieman hiprakassa. Kunhan osasin täyttää tuoppeja, avata pulloja ja laskea vaihtorahat oikein, kaikki olivat tyytyväisiä. Sinä iltana ei väsätty cocktaileja, eikä muutenkaan hienosteltu.

Helteinen yöjuoksu

En tarvitse aurinkovoidetta, enkä lippistä. Jalat ovat niin turvoksissa, etten meinaa saada lenkkareita jalkaan. Ulkona on hämärää, miltei pimeää. Laitan päälleni neonvärisen paidan. Haluan, että mut huomataan. Juoksuhame liiskautuu reisiin jo ennen kuin olen ehtinyt ottaa ensimmäistäkään juoksuaskelta.

Ilmalentoja asfaltille

Tiedäthän miltä Aku Ankka näyttää liukastuessaan? Kädet vatkaavat ilmaa ja jalat harovat mutta eivät löydä mitään kiinteää mille laskeutua. Mä olin just sen näköinen yrittäessäni juosta ruskoja *) mustalla jäällä. Ohikulkeva auto pysähtyi viereen ja kyseli onko mulla kaikki kunnossa kun laskeuduin jotakuinkin pystyasennossa kämmenilleni. Onneksi mulla oli juoksuhanskat estämässä sen kummempia haavereita.

Helsinki city midnight run

Keskiviikko syrjäytti sunnuntain viikon pitkispäivänä. Vaikka eilen oli päivän mittaan useampiakin hyviä hetkiä lähteä testaamaan katujen jäätilannetta, starttasin silti tavalliseen tapaani siinä vaiheessa, kun lapset olivat nukahtamaisillaan.

Halusin pysyä pilkkopimeällä ihmisten ilmoilla. Jos liukastuisin, apu olisi lähellä, toisin kuin yksinäisillä rantaosuuksilla. Pelkoni liukastumisesta oli kuitenkin aiheeton. Jäät ovat sulaneet keskusta-alueen kaduilta. Lenkkareiden ja kuivan asfaltin välissä rahisi sepeli. 

Oli kiva koluta pitkästä aikaa tuttuja katuja, joilla on tullut liikuttua viime vuosina vähemmän. Nyt osaan sijoittaa kivijalkakauppoja, ravintoloita ja kahviloita oikeille paikoilelleen kartalla. Tiedän jopa miltä ne näyttävät. 

Kuntosalilla yöpuvussa

Juoksussa on parasta, kun pääsee vaivatta lenkkipolulle omalta kotiovelta. Silloin saa hyödynnettyä jokaisen käytössä olevan minuutin täysimääräisenä. Mutta entäpä talvijuoksu juoksumatolla? Koskapa viereisestä korttelista ei salia löydy, sinne päästäkseen täytyy nähdä hieman vaivaa. Pyrin silloin maksimoimaan ajankäytön niiltä osin, kuin se vain on mahdollista.

Yöjuoksu kuntosalilla

Ensin oli aamu ja sitten huomasin, että ollaan jo illassa. Päivä katosi jonnekin. Kalenteriin oli kuitenkin merkitty tuollekin päivälle lenkki. Olisikohan se kannattanut tunkea johonkin väliin, sillä kotisohva houkutteli turhan vahvasti syleilyynsä?

Olisin voinut huijata itseäni ja jättää yhden treenin välistä: "Jos mä vaikka huomenna juoksisin tämän ja sitten ylihuomenna huomisen treenin?..." En voinut kuitenkaan antaa houkutukselle (=laiskotukselle) periksi, sillä valmentajani on nähnyt vaivaa maratonohjelman laatimisen kanssa. Kai mä voisin liikuttaa ahteriani juoksumaton suuntaan jo ihan vain senkin takia. Vaikka itseni takia olisin ollut valmis tekemään myönnytyksiä. 

Tallustelin räntäsateessa Espan EVO-kuntosalille*. Eteisessä ei ollut muita kenkiä. No kuka hullu nyt lähempänä yhtätoista lauantai-iltana tulisikaan salille? 

Valitsin juoksumatoista mieluisimman ja aloitin treenin. Alkuun ja loppuun löysää juoksua ja niiden välissä kuusi kilometriä reipasta. Kiirehän siinä tuli, mutta ehdin kuin ehdinkin alta pois ennen salin sulkeutumista. En halunnut testata pärähtävätkö hälytykset päälle tasan kahdeltatoista vai minuuttia yli. 

23:58 lähetin miehelleni viestin: "Kotimatkalla."

La 4.2. yöjuoksu kuntosalilla

verkat alkuun ja loppuun 4 km | 25:59 | 6:29 min/km

reipas 6 km | 34:01 | 5:40 min/km

* Teen yhteistyötä EVO Fitness -kuntosaliketjun kanssa, jotta pääsen juoksemaan läpi talven liukkaudesta ja pakkasesta huolimatta.

Rento yöjuoksu hyvässä seurassa – Midnight Run 2016

Oikeastaan Midnight Run -koitos alkoi jo ennen kuutta Haapaniemen kentältä. Vettä satoi kaatamalla, kun poikani viimeinen futismatsi oli alkamaisillaan. Itse pääsin paikalle vasta tässä vaiheessa, mutta mieheni oli värjötellyt kentällä turnauksen yhtenä järjestäjänä jo aamuysistä. Kukkiskin tuli kentälle seuraksi mukaan kastumaan ja jäätymään. Me Pasin tallin tytöt *) juoksisimme kympin yhdessä.

Olimme uitettuja koiria saapuessamme kotiin huilaamaan hetkeksi ja vaihtamaan vaatteita. Täytyy myöntää, että kunnon lämmin suihku ja Kukkiksen pöydälle taikoma punaviinipullo houkuttelivat siinä vaiheessa enemmän, kuin Midnight Runille lähtö. Välillä sade hiipui, välillä yltyi, mutta missään vaiheessa se ei lakannut.

Vielä viime tipassa ennen kotoa lähtöä aloin kaivaa meille lasten pipoja lämmikkeeksi. Kiitin Kukkiksen loistoidistä matkan mittaan itsekseni useita kertoja. Sateesta viis kunhan vain pää on lämmin eikä tukkavaha valu sateessa silmille. Ilman myssyä olisin varmaan eksynyt Kukkiksesta jo alkumetreillä. 


Onneksi sade ei ollut pahimmillaan lähtiessämme hitaasti hölkkäämään ysin jälkeen kohti Senaatintoria kertissadetakit päällä. Mulle olisi voinut tulla paniikki, jos olisimme olleet ensimmäistä kertaa etsiskelemässä lähtökarsinaamme näin mitättömällä aikamarginaalilla. Onneksi tiesimme mistä 2A löytyisi ja pian Pukinmäen kevätmaralta tuttu Katjakin hyppäsi sinne seuraksemme. Jätimme sadetakkimme aidan reunalle ja herättelimme kisafiilistä hyppelemällä ja pulisemalla. Missään vaiheessa kylmyys ei päässyt yllättämään, sillä olimme kuin sardiinit tölkissä.

Jo heti startista tuli pelin homma selväksi: mukulakivet ovat petollisia, lätäköitä on kaikkialla, tiukkoja käännöksiä on mahdoton ennakoida ja tungos on valtava. Vaikka olin vaihtanut Suunnon näytön "yömoodiin", siitä ei ollut mitään iloa. Kellotaulua ei nähnyt pimeillä katupätkillä lainkaan ja yrittäessäni tiirailla lukemia, vauhti laski sen verran, että joku oli takuuvarmasti iholla alta aikayksikön. En siis voinut pitää valmentajalleni annettua lupausta sykkeiden osalta. Päätin, että kunhan juoksu on rentoa, enkä ota koneistostani kaikkea irti, Midnight Runin kymppi täyttää reippaan lenkin kriteerit eikä pilaa seuraavan viikonlopun Tallinnan maratonia.

Sykepiikki ei saanut mennä yli 161:n. No jaa... Varmasti rataprofiilikin vaikutti sykkeiden nousuun. 


Päälimmäinen tunne Midnight Runilla oli, että on ihana juosta sateessa kaverin kanssa. Juoksu sujui kepeästi ja Kukkiksen kanssa askeleet osuivat loistavasti yksiin. Pälätimme välillä enemmän, välillä vähemmän. Nautimme reitin varrelle ripotelluista valoista ja musiikista sekä yritimme bongata tuttuja heijaajia.

Siltavuorenrannassa Kukkiksen jalka alkoi vaivata. Mulla oli vähän jengipetturiolo, kun huikkasin, että nähdään sitten maalissa. Ei mun kylläkään tarvinnut edes kilsaa taittaa yksinäni, kun juoksukamu otti mut kiinni Merihaassa sillalle johtavalla jyrkällä liuskalla. Kukkis oli ajatellut, että kun nyt tänne asti olemme juosseet yhdessä, niin jatketaan sitten se vika kilometrikin rinta rinnan <3

Olin ennakkoon tosi kriittinen sen suhteen, että reitti siksakkasi edestakaisin pitkin rantaa Kruununhaassa ja Hakaniemessä. Näky juostessa Hakaniemen sillalta alas muutti käsitykseni täysin. Jalkojemme alta kuului hurja teknojumputus ja sade näkyi vain voimakkaiden valojen loisteessa. Kukkiksen sanoja lainatakseni: "Näyttää ihan siltä, kun alhaalla kahdessa jonossa juoksevien juoksijoiden päälle olisi suunnattu jättikokoiset suihkut." Kun olisinkin saanut taltioitua sen hetken muuallekin kuin vain muistojeni kätköön.


Kengät hörppäsivät sadeveden uumeniinsa jo ensimmäisen satametrisen aikana kotiovelta lähtiessämme. Jossain neljän kilsan kohdalla lopetin lätäköiden yli hyppelyn ja tyydyin kohtalooni. Vesi ei kuitenkaan jäänyt pyörimään näihin Adidaksen Boston Boosteihin, vaan kevyt tuntuma pysyi koko matkan kosteista olosuhteista huolimatta. Ei ole vaikea tehdä päätöstä sunnuntain kisakengistä. 


Moni on arvostellut somessa reitin korkeuseroja. Täytyy myöntää, etten itse kiinnittänyt niihin huomiota, sillä näillä kulmilla on tullut sahattua edestakaisin elämäni mittaan miltei päivittäin yhteensä 15 vuoden ajan. Sen sijaan tutuilla kaduilla vauhti tuntui vain kiihtyvän. Senaaatintori veti mua magneetin lailla puoleensa.

Mieheni odotti meitä maalissa. Hän oli tullut kolmisen minuuttia ennen meitä maaliin. Kolmikollamme olisi ollut paukkuja paljon pidemmällekin pitkikselle. Tämä tietää varmaankin hyvää ensi viikonlopun koitosta ajatellen.

Keräsimme kisa-antimet, kävimme hörppäämässä herkulliset smoothiet alpron ständillä ja aloimme pähkäillä reittiä takaisin kotosalle. Kotikadut oli aika hyvin blokattu, joten jouduimme tallustelemaan armottomassa kaatosateessa hieman pidempää reittiä. Paperikassit muuttuivat sateesta haperoiksi, joten puristimme pussukoitamme tiukasti syleissämme. Välillä poimimme kuormistamme tippuneita banskuja tai mantelimaitoja. Me emme todellakaan huokuneet juoksun ihanuutta juuri sillä hetkellä. Meillä oli kylmä. Onneksi emme kuitenkaan unohtaneet tilannehuumorin lämmittävää voimaa.

Olin tosi varovainen liukkailla mukulakivillä koko matkan ajan, mutta nähdessäni maalin unohdin asian kokonaan. Halusin ottaa kunnon spurtin, sillä jaloissa ja kropassa oli vielä hurjat määrät poweria jäljellä. 


Heitimme enimmät vaatteet päältämme jo käytävässä ja kääriydyimme kylpytakkeihin. Jätimme jälkeemme ison lätäkön mutta kannoimme paljon vettä sisällekin saakka. Kukkiksen miesten XL-kokoinen paita (Kukkishan on itse näpsäkkää XS-kokoa) tuntui painavan ainakin tonnin, kun heitin sen saman tien pesukoneeseen.

Viimein pääsimme jo alkuillasta kaipaamaani kuumaan suihkuun ja sain korkata punkkupullon. Sillä hetkellä ei ollut enää mihinkään kiire.


La 3.9. Midnight Run | 10 km | 52:35 | 5:15 min/km

*) Pasin talli = Kukkis on myös Pasi Päällysahon valmennettava, siitä Pasin talli. 
Kukkis + Poppis = Kis-Pis. 

Juoksuhaastetta Midnight Runille

Vaikka treenikausi olisi ollut kuinka rikonainen tahansa tai sitä ei olisi saanut ennen kisaa edes alkuun, siitä huolimatta lähden aina numerolappu rinnassa kuin soitellen sotaan. Silmissä vilkkuu ties mitkä tavoiteloppuajat. Lähtölaukaus on merkki siitä, että nyt kuuluu kipittää hurjaa vauhtia.

Valmentajani kysyi, josko pystyn himmaamaan Midnight Runilla, sillä kovaksi treeniksi se on aivan liian lähellä Tallinnan maratonia. Mun oli ihan pakko jäädä funtsimaan ajan kanssa, josko pystyn juoksemaan maltilla, kun muut ohittelevat mua oikealta ja vasemmalta. Ja varsinkin kun olen tällä hetkellä paremmassa juoksukunnossa kuin ikinä. Kympin loppuaika alkaisi ennemminkin nelosella kuin viitosella.

Reittiä on muutettu, sillä Midnight Runin juoksijat ja Silja Linen matkustajat (tai siis lähinnä heitä kuljettavat autot) eivät mahdu samanaikaisesti Etelärantaan / Kaivopuistoon. Harmi! Sen sijaan 7-9 kilsan kohdalla pitää olla uudella reitillä varuillaan, ettei joku rämähdä niskaan tiukoissa kaarteissa. (Kuvakaappaus Midnight Runin sivuilta)  


Mietittyäni asiaa lupasin Pasille, että tyydyn höntsäjuoksuun. Ensimmäiset kolme kilsaa juoksen peruskestävyysvauhtia (~5:20 min/km?) ja sen jälkeen saan kiristää vauhtia. Sykepiikki ei saa kuitenkaan nousta yli 161:n. Hupsista heijaa, sehän pomppaa jo lähtökarsinassa jännityksestä pilviin?!

No, näillä rajoilla ja ohjeistuksilla mennään. En halua riskeerata Tallinnan tulosta ja terveyttäni revittelemällä liikaa, kun siihen ei ole tarvetta. Ja sitä paitsi, valkku tietää nämä asiat parhaiten.

Mullehan lupailtiin maratonprojektin alussa, että epämukavuusalueelle mennään. Lupaus on pidetty kautta projektin, joten Midnight Run on siihen luonteva jatkumo. Tiedän jo nyt varmasti, että juoksun pidätteleminen tulee olemaan vaikeampaa, kuin aikaa vastaan juokseminen. Siinä haastetta lauantai-iltaan kerrassaan!

Räätälöin Movescountissa lainaamaani Suunto Ambit3 Run -kelloon valmiiksi näytön, josta näen yhdellä kertaa juostun matkan, sykkeen ja juoksuajan (alhaalla oikealla). Muutahan en illan aikana tarvitse. Lupaan olla räpläämättä muita näyttöjä esiin kesken juoksun, vaikka kuinka tekisi mieli. 

Itkua ja kiroilua lenkkipolulla

Aasin selkä katkesi eilen illalla lenkkipolulla. Dramatiikkaa riitti vain 15 ensiminuutille, mutta se riitti:

1) Ohjelmassa oli kevyt lenkki ja sykkeiden oli tarkoitus pyöriä 135:n korvilla. Aloitin kevyen juoksun ja siinä samassa sykkeet hyppäsivät 175:een. Vaihdoin kävelyyn. Sykkeet painuivat 90:een.

Olin huolissani, sillä (siitepöly)allergia on laittanut keuhkot taas sekaisin ja olen joutunut rankalle lääkekuurille. Se ei estä liikuntaa, mutta kuulostelen silti kroppaani tavallistakin huolellisemmin. Varsinkin, kun en koskaan ennen lääkekuurin ottamista tiedä, mitä se saa kropassani tällä kertaa aikaiseksi. Olenko ylitunteellinen vai megapirteä? Muutunko flegmaattiseksi laiskamadoksi vai olenko Duracel-pupu, jota ei saa pois päältä?

Kun olin jatkanut turhautuneena kävelyjuoksua jonkin aikaa, hieraisin sykevyön antureita, pysähdyin liikennevaloihin seisoskelemaan, laitoin Suunnon pois päältä, hengitin syvään ja toivoin parasta. Annoin itselleni vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Loppulenkin sykeukemat pysyivät mäistä huolimatta alle 134:n. Olin kuitenkin koko ajan varuillani.

2) Daft Punkin Get Lucky ei ollut ehkä parasta taustamusiikkia hitaalle juoksulleni, mutta ankea mieli alkoi kaikota sen myötä... kunnes sain vesiryöpyn päälleni. Ohiajavista autoista neljä onnisti hidastamaan jättikokoisen lätäkön kohdalla. Viides ei tainnut edes yrittää. Oikea puoli oli litimärkä. Huusin valitut kirosanat kaaharin perään.

3) Sadattelin aikani ja jatkoin vettä valuvana juoksua. David Bowie ja Freddie Mercury alkoivat lauleskella mulle pilven reunalta Under Pressure -biisiä. Siinä vaiheessa sain toisen aimosuihkun ohikiitävältä autolta. Tällä kertaa olin litimärkä juoksualkkareitani myöten. Se oli liikaa. Repesin. Nyt taidan tietää tämänkertaisen lääkekuurin vaikutuksen. Lähdin juoksemaan itkien.

Puoli yhdeltätoista on jo pilkkopimeää. Syksy taitaa olla jo ovella. 

Olympiaterminaalin luona kuulin nimeäni huudettavan. Työkuvioista tuttu mies oli huomannut mun itkevän ja oli huolissaan: "Olit se sinä tai joku muu, pakkohan mun on tarkistaa voinko olla avuksi." Nolotti ihan hirmuisesti.

Lopulta itkeä tihrutin hänen olkaansa vasten. Miehen päällä olevan puvun laadukas villa näytti imevän hyvin kyyneleet. Nolotti vieläkin enemmän.

Mies odotti kyytiä siskoltaan. He olisivat olleet valmiita heittämään mut himaan, mutta ajattelin, että jos nyt luovuttaisin, seuraavalle lenkille lähdöstä tulisi mulle henkisesti liian vaikea pala.

Mulle esitettiin hyviä kysymyksiä, joita jäin mutustelemaan seuraavan vartin ajaksi:
"Vaaditko itseltäsi liikoja?"
"Ethän ota juoksua liian vakavasti?"
"Osaathan lopettaa ajoissa?"

Mulla on nyt noihin kaikkiin vastaukset.

Viimeisen puolituntisen pystyinkin hölköttelemään pää nollattuna. Uskallan varmasti mennä taas huomenna lenkkipolulle.

Kaupunkifillarit valmiina lähtöön Viiskulmassa. 

To 18.8. kevyt lenkki | 8,25 km | 58:05 | 7:02

Ps. Tiedän että luit tämän. Kiitos kun satuit paikalle ja rauhoittelit. Kerro siskollesikin, että pääsin hyvävointisena kotiin. Näemme varmastikin seuraavan kerran hieman pirteämmissä merkeissä.

Juokseminen häritsee keskittymistä

Kävin juoksemassa viikon vedot Eläintarhan kentän sijasta Pohjoisrannassa. Tarkastin lämmittelyjuoksulla liikennevalojen ja mutkan välisen etäisyyden. Sain siitä passelin 500-metrisen.

Juoksin neljä 2000 metrin pätkää 90 sekunnin palautuksilla. Toisin sanoen ravasin rantabulevardia 16 mitallisen verran miltei niin kovaa, kuin jaloiltani pääsin.

Harvat Pohjoisrannassa siihen aikaan liikkuvat ihmiset olivat selvästikin kiinnostuneita puuhastelustani iltamyöhään. Yksi poikakolmikko olisi tarjonnut mulle kunnon viinahörpytkin, oma juomapulloni kun oli jäänyt kotiin.

Suorimman palautteen sain kuitenkin koko harjoituksen ajan rannassa istuneelta naiselta. Hän köpötteli luokseni treenin päätyttyä: "Tuollainen ravaaminen on hermostuttavaa. Se häiritsee keskittymistä."

Juoksuni teki siis penkkiurheilijaankin aikamoisen vaikutuksen! Edestakaisin juokseminen oli näköjään häiritsevämpää, kuin penkin takana tuhatta ja sataa kaahanneiden autojen metakka. Olen otettu!

Ke 10.8. vedot: 8 km | 38:04 | 4:45 min/km
lämmittely ja jäähdyttely: 4,6 km | 28:33 | 6:12 min/km

Todellinen midnight run

Olen yöjuoksija. Maratonohjelmani on kuitenkin ollut helpompi mahduttaa aamuihin näin lasten loma-aikaan. Olenhan aikaisemminkin saattanut juosta viitenä tai jopa kuutena päivänä viikossa, mutta lenkkini ovat olleet nykyiseen verrattuna vain pikkupyrähdyksiä. Jos päivä oli kääntynyt jo iltaan ja lenkille teki mieli, ei hätää. Ainahan sitä pystyi vetämään peruskuutosen tai kiertämään naapurikaupunginosan puoleen tuntiin. Nyt lenkeille on varattava aikaa. Kevyt palauttava toki vie vain (?!) 45-60 minuuttia, mutta 1,5 tuntia vieviin reippaisiin lenkkeihin ja vetoihin veryttelyineen sekä yli kahden tunnin pitkiksiin vaaditaan jo suunnittelua.

Vaikka elimistöni sotii edelleenkin aamujuoksentelua vastaan kaikin voimin, yritän silti saada kaikki yli tunnin mittaiset lenkit pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman aikaisin. Aina se ei ole kuitenkaan ollut mahdollista, jotta muu elämä ei lipuisi ohitse juoksutreenien takia. Niinpä eräskin 140 minuutin kevyt pitkä lenkki piti siirtää ex-tempore sunnuntaiaamusta lauantai-iltaan.

Kuvakaappaus yöjuoksultani Movescountista. Olen näköjään kiihdyttänyt niillä pätkillä, millä yleisöä on tavallista enemmän. No, sama ilmiö toistuu maratoneillakin ;)

Starttiajan ollessa 23:10 reittivaatimukset poikkeavat suuresti sunnuntaiaamun lähdöistä. En pelkää yöllä juoksemista, mutta tämänkesäinen ikävä yöjuoksukokemukseni ei ole vielä karsissut mielestäni. Haluan mahdollisuuksien mukaan juosta ihmisten ilmoilla niin pitkään kuin mahdollista. Vaatii siis aikamoista siksakkausta saadakseen 15 kilometrin lenkin täyteen Helsingin keskustassa.

Kesäiset (lämpimät) lauantaiyöt tuovat mukanaan myös pienen jännitysmomentin: Ehdinkö huojuvan tankojuopon alta pois ennen kuin rysähtää? Erityisesti mustat Jopot ja kaupunkifillarit ovat olleet villeinä yön kuumuudessa. Pokémonien metsästäjät eivät ole myöskään ihanteellisinta seuraa yöjuoksijalle, sillä Pokémon Gota pelaavat ovat välillä zombeja jo selvinäkin. Arvatkaa vaan, mitä promillet savat aikaiseksi.

Oikeasti Helsinki City on lättänä. Kyllähän nämä Movescountin lukemat senkin kertovat: 

Tälle lenkille mieheni tuli mukaan jälkimmäisen tunnin ajaksi. Näillä näkymin juoksemme seuraavan kerran rinta rinnan syyskuun alun Midnight Runilla, jossa tullaan myös siksakkaamaan Helsingin sydämessä pimeän koittaessa.

Midnight Run on todellinen juoksukesän huipennus. Jos et ole jo ilmoittautunut, tee se pian. Vielä mahtuu mukaan!


Viime viikon treeneistä ainoastaan keskiviikkoista voi kutsua yöjuoksuksi. En muuten muista koska olisin tarponut yli 70 kilometriä viikossa. Tarkemmat treenikohtaiset raportit löydät OnTrail-sivustolta nimellä poppis. 

Yöjuoksun kääntöpuoli

Muistan, kuinka juostessani autiolla Töölönlahdella 16-kesäisenä puoli yhdentoista aikaan illalla poliisi tuli tarkastamaan, josko mulla oli kaikki kunnossa. He olisivat mieluusti ajaneet mut himaan, jottei tarvitse yksikseen juoksennella.

Vaikka en ole sen pelokkaampi nyt kuin 28 vuotta sitten, olen silti olen jättänyt  tuon tutun kasin muotoisen lenkin kiertämisen Töölön- ja Eläintarhanlahdella pimeän koittaessa, sillä aika on nyt toinen. Reitillä on yksinäisiä pusikkosuoria, sellaisia, joilla kukaan ei kuule, vaikka huutaisit keuhkosi tyhjiksi.

En ole koskaan kulkenut mielelläni Kaisaniemen puiston läpi yö- ja ilta-aikaan, lenkkeilystä puhumattakaan. Päätin silti torstaina poikkeuksellisesti lähteä sinne ja Töölönlahdelle yöjuoksulle, olihan tienoo täynnä poliiseja Monsters of Rock -tapahtuman vuoksi. 

Meininki puistossa oli rauhallista. Aidatulta alueelta kuului Ozzyn huudatukset ja 20.000-päisen yleisön pauhu. Festarialueen ulkopuolella oli myös tunnelmaa, sillä sadat fiilistelijät pääsivät nauttimaan Black Sabbathin musasta, vaikka eivät itse lavalle nähneetkään. Muutama pikkupoika veivasi vimmatusti ilmakitaraa Sabbathin tahdissa. 

Jatkoin matkaa asemalaitureille. Näin siellä Ozzy Osbournen ikätoverin Paavo Väyrysen matkalaukkunsa kanssa (tai sitten oli täydellinen kaksoisolento). Tilanne oli absurdi Black Sabbathin soittaessa taustalla. 

Lämmittelyvaihe päättyi sopivasti Kansalaistorille. Lähdin juoksemaan reipasta vauhtia kohti Linnunlaulua, sieltä Kaupunginteatterille, Ympyrätalon ohitse Säästöpankinrantaan ja vihdoin Pitkäsillan ylitse Kaisaniemen puiston takapuolelle. Black Sabbath ja vimmatut aplodit vauhdittivat juoksuani mukavasti. 

Ravintola Kaisaniemen kohdalta lähtevällä suoralla ohitin kaksi eksoottisen näköistä miestä. He lähtivät naureskellen juoksemaan perääni. Siinä vaiheessa kun kädet hipoivat selkääni, sain käsittämättömän kiihdytysvaihteen päälle. Miehet jäivät jälkeen, mutta siitäkin huolimatta vedin Linnunlaulun mäen sillalle saakka täysillä. 

En ollut varsinaisesti peloissani, vaan lähinnä vihainen. Mikä oikeus noilla miehillä oli lähteä perääni? Ehkä se oli heistä hyvä vitsi. Mielestäni mauttomuuden raja ylitetään jo pelkillä halventavilla kommenteilla, perässäjuoksusta puhumattakaan. Olin myös vihainen itselleni, sillä olin valinnut reitin intuitioni vastaisesti.

Onneksi sain koottua itseni ja sain juostua takaisin Kaisaniemen puiston festarialueelle. Puolessa tunnissa aidan takana oleva festarikansa oli muuttunut kertaheitolla. Sain pujotella huojuvan zombielauman lomitse Kaisaniemenkadulle. En ollut peloissani mutta halusin silti kotiin ja pian. 

Vasta laitettuani kotona oven turvalukon kiinni, tajusin toden teolla mitä olisi saattanut tapahtua, jollen olisi niin rautaisessa juoksukunnossa miehiin verrattuna. 

Yleensä nukahdan helposti yöjuoksun jälkeen. Nyt oli pakko laittaa Good Wife -sarjan tallenne pyörimään, jotta sain ajatukseni pois lenkkipolulta. Onneksi tyttäreni nukkui yön vieressäni. Hän taisi suojella mua painajaisilta. 

Bajamajoista ei ainakaan ollut festareilla pulaa:

En aio lopettaa tapahtuneen takia yöjuoksujani. Tulen kuitenkin jatkossa noudattamaan pilkuntarkasti omia periaatteitani ilta-aikaan ja yön koittaessa Helsingissä juoksemiseen:

- Kerro minne olet menossa ja kauan aiot juosta. Jos olet kotona yksin, laita vaikka kaverille tekstari ja kuittaa kun olet palannut kotiin.

- Älä kuuntele musiikkia. Äänikirja toimii, sillä sitä voi kuunella myös hiljaisella.

- Katso ympärillesi. Jos tuntuu siltä, ettei jonnekin kannata juosta, älä juokse. 

- Asuinkaduilla juokseminen on turvallista. Liikenne ja liikennevalot eivät häiritse yölliseen aikaan.  

- Pilli tai muu vastaava kovaääninen hälytin kannattaa pitää mukana. Välttämättä kukaan ei sen kuullessaan tule ikkunaan, mutta sillä voi pelottaa epämääräisen tyypin kannoiltaan. 

- Ota bussilippu tai muutama kolikko mukaan siltä varalta, jos voimat ehtyvät.

Tuleeko sinulle mieleesi jotain lisättävää listaan?

To 7.7. reipas: 5,84 km | 30 min | 5:08 min/km

lämmittely ja jäähdyttely: 3 km | 18 min | 6:00 min/km

Juoksua aamuin illoin

Eilinen aamulenkki oli hikinen ja hieman tahmea. Silti nautinnollinen. Kilometrit eivät kertyneet itsestään, mutta jalat tekivät silti hedelmällistä yhteistyötä siitepölykeuhkojen ja sydämen kanssa. Koneisto tosin hyytyi totaalisesti 1,5 kilometriä ennen määränpäätä. Onneksi matkan varrella olleen kahvilan työntekijä suostui antamaan mulle pitkän pohdinnan jälkeen lasillisen vettä maksutta. Sen voimalla kipitin huomattavasti pirteämpänä loppumatkan.

Koiran omistaja oli aamu-uinnilla ja koira odotteli malttamattomana. 

Kun omistaja nousi vedestä, koirakin rauhoittui. 

Iltapäivän kaatosateiden jälkeen ilma oli edelleen lämmin mutta nihkeän kostea. Lähdimme mieheni kanssa yhteiselle yöjuoksulle juhlistamaan pääsyäni uuden (kehitteillä olevan) maratonohjelman testiryhmään. 

Tuntui siltä, kuin jalat olisivat lentäneet. Pitkästä aikaa näytti siltä, että juoksuasentonikin on kohdillaan. Neljäs kilometri oli illan nopein, 4:45 min/km. Yksin juostessa pääsen harvoin noihin lukemiin. Itse asiassa tämän vuoden puolella en kai kertaakaan. Oli ihana saada juoksukaveri mukaan!  

To 2.6. Miltei identtisistä lenkeistä toinen tuntui suht helpolta, mutta toisessa oli välillä tahkomista.  

aamulenkki: 7 km | 36:00 | 5:08

yöjuoksu:  7,1 km | 35:47 | 5:02

Helsinki on nyt kauneimmillaan. Rakastan aikaisia aamuja mutta yössä on jotain maagista.

Juokseva joulukuusi

Juoksu on vaarallista. Tai korjattakoon... Juoksu pimeällä on tosi vaarallista.

Huomasin eilisellä yöjuoksullani uuden ilmiön. Ilman valoa kaahaavat pyöräilijät olivat siirtäneet ralliratansa varmaankin turvallisuussyistä pimeälle kävelytielle. Ilmeisesti törmätessä tulee vähemmän sotkua, kun vastaantuleva jyrättävä kulkee vain 11 kilometrin tuntinopeutta. Noiden huristelijoiden kanssa on yhdentekevää onko lenkkareissa heijastava pinta ja kuinka monta heijastinraitaa löytyy pöksyistä, juoksutakista, -hatusta ja -käsineistä. Kun ei ole mitään mihin heijastimet heijastuisivat, juoksija on haluamattaan näkymätön.

Pilkkopimeällä ainoa havaintoni lähestyvästä fillarista oli vieno renkaiden suihke kostealla asfaltilla. En pystynyt äänen perusteella arvioimaan millä kaistalla vastaantulija tarkalleen on. Onneksi olin laittanut jalkaani valonauhan ja käsivarteeni toisen. Pyöräilijä havahtui juuri ja juuri ajoissa.

Koirien ulkoiluttajat saattavat myös olla aikamoinen ansa nivelsiteistään ja nilkoistan välittäville juoksijoille. Huomasin pienen mustan vilkkuvan mytyn jo kaukaa. Pienelle mopsille oli laitettu pienen pieni tuikku roikkumaan kaulapannasta. Hienoa! Sen sijaan mulle jäi arvoitukseksi missä omistaja mahtaa olla. Pensaiden varjossa? Kahvilla kaverinsa kanssa? Onneksi olin varuillani, sillä mustiin pukeutunut ulkoiluttaja ei ollut suinkaan koiransa luona tien pientareella, vaan toisella puolella kävelytietä. Pimeään sulautuva talutushihna oli pingottunut tielle. Jollen olisi varautunut mahdolliseen kohtaamiseen, olisin lentänyt päistikkaa pöpelikköön. Kun huomautin siitä koiran omistajalle, sain vastaukseksi katsoa tarkemmin eteeni. Mieleni teki mennä tönäisemään tyyppi pensaaseen. Ihan vaan, jotta osaisi olla itse varuillaan seuraavalla kerralla. Kaikki kun eivät ota kamppausyritystä yhtä rauhallisesti kuin minä, oli se tahaton tai ei. Purin kiukkuni kuitenkin tavallista tiukemmalla spurtilla.

Vähän matkan päässä näin chihuahuan, joka loisti ja vilkkui kuin joulukuusi jenkkileffassa. Hihnassa oli eri värisiä valoja ja koiranulkoiluttaja oli itsekin kuin hitaasti liikkuva huutomerkki. Hymyhän siinä nousi huulilleni. Hidastin vauhtiani nauttiakseni valopläjäyksestä kunnolla. Taidanpa itsekin lisätä valovoimaani muutamalla blink-blinkillä kun seuraavan kerran menen yöjuoksulle. Jotta en varmasti olisi jatkossakaan näkymätön.

Aleksanterinkadulla juostessa valkoinen juoksupaitani näkyi tarpeeksi hyvin näyteikkunoiden kajossa. Kadulla ei tosin ollut ketään tiellä. Kaupungin keskusta on autio syksyisenä sunnuntaiyönä. 

Vuorokaudenaika vaikuttaa juoksumukavuuteen

Pääsin pikkuskidinä näkemään, kun vasikat päästettiin kesälaitumelle. Ne olivat yhtä päätä, häntää ja jalkaa. Riemulla ei ollut rajoja. Kaupunkilaistyttö oli hurmioissaan.

Mulla oli eilen samat fiilikset, kun pääsin ensimmäistä kertaa lenkkipolulle Berliinin maratonin ja sen jälkeisen flunssan jälkeen. Ensimmäinen alamäki hurahti itsestään. Olin alta aikayksikön ekoissa liikennevaloissa ja kaahaamassa kohti Kaivopuistoa. 

Rakastan yöjuoksuja pimeässä. Saan juosta rauhassa näkymättömänä. Tai en mä kyllä aivan huomaamaton ole. Addun lenkkareissa on heijastava pinta, kirkkaankeltaisessa paidassa on heijastimet, samoin juoksuhanskoissa, pipoissa ja juoksutrikoissa. Lisäksi Endomondo paistaa käsivarren kännykkäkotelosta. Tummaan juoksutakkiin siirtyessä laitan vielä lisäksi heijastinliivit. 

Kauppatori oli autio. Vain Ahvenanmaan lipulla varustetusta purjelaivasta kuului iloista juhlintaa. 

Olen harjoitellut aamujuoksuja pitkin kesää. Kyllähän maailma on kauneimmillaan aamun varhaisina hetkinä ja heräävä kaupunki on aina yhtä kiehtova. En saa kuitenkaan aamujuoksusta samanlaisia kiksejä kuin öisin, sillä jalat eivät kulje kunnolla ja elimistökin pistää vastaan. Yöjuoksuihin verrattuna aamulla juokseminen on mulle enemmän suorittamista kuin silkkaa nautintoa. 

Voin juosta öisin yksikseen mutta mieluusti seurakin kelpaa. Onneksi ystäväpiirissäni on juoksuetäisyydellä samassa elämänvaiheessa olevia, joille lasten nukkumaanmeno on lähtölaukaus lenkille. Aamujuoksuille en halua ketään mukaan. Haluan herätellä itseni rauhassa. Taidan olla vähän aamuäreäkin. 

Kaivopuistossa valmistauduttiin kesäkuisena lauantaiaamuna aamuvirkkuihin kahvittelijoihin. 

Päivänvalossa on ehdottomasti mukavinta juosta kaverin kanssa. Maisemista saa useammalla silmäparilla enemmän irti ja maailmasta tulee parempi paikka pulisemalla. Päiväsaikaan juoksemiseen on valitettavasti rajoitetusti tilaisuuksia lapsiperhearjessamme. Kahta lasta pitää vielä saattaa omiin harrastuksiinsa ja niinpä jumpat ja futikset määrittelevät milloin lenkkipolulle on mahdollista päästä. Sen sijaan, että luen kirjaa pukuhuoneessa treenien ajan tai juttelen muiden vanhempien kanssa, lähden useimmiten juoksemaan. Muuten päivänvalossa ei tule  juostua kuin ratikkaan.

Niinä iltoina, jolloin hararstuksia ei ole, haluan olla lasten kanssa yhdessä kotona. Vaikka teemmekin omia juttujamme, olemme kuitenkin tavallaan yhdessä.

Kesään parhaat juoksumuistot ovat viikolta, jolloin lapset olivat mummolassa. Tutkimme lähiympäristöämme mieheni kanssa juosten. Tässä taidetta Jätkäsaaresta. 

Nautin aikaisista, viimeistään kello 11 starttaavista maratoneista siitäkin huolimatta, etten ole aamujuoksija. Aika ristiriitaista, vai mitä? Aikaisten starttien ansiosta päivään jää aikaa muullekin kuin jännittämiselle ja juoksemiselle. 

Aamumaratonit eivät kuitenkaan ole olleet järisyttäviä painajaisjuoksuja alkamisajankohdastaan huolimatta. Voisiko tästä päätellä, että mun pitäisi keskittyä eri pituisiin lenkkeihin eri vuorokaudenaikoina? Tarvitsen näköjään aamulla pidemmän lenkin, jotta elimistöni herää kunnolla ja pääsen flow-tilaan. Iltaisin ja öiseen aikaan juoksu alkaa maittaa noin seitsemän kilsan tietämillä, aamuisin tarvitsen samaan vähintäänkin tuplamatkan. 

Ehkäpä seuraavalla juoksukaudella keskitän 20 kilsan lenkit aamuun ja katson onko teoriallani mitään todellisuuspohjaa. Siihen asti jatkan öisiä pyrähdyksiä eilisen tapaan. Ja nautin niistä jokaisella solullani. 

La 10.10. | 7,4 km | 39:04 | Kuvassa Hakaniemi tänään auringonlaskun aikaan. 

Maratonit ykkösestä kuuteentoista

Olen ollut juoksusta telakalla parisen viikkoa. Viimeinen lenkki ennen juoksutaukoa oli kauhea. Jalat eivät meinanneet liikahtaa lainkaan. Yhtä tahmeaa juoksua mulla ei ole ollut miesmuistiin, ei edes pitkien taukojen jälkeen. Syy armottomaan väsymykseen ja nihkeään juoksuun selvisi yöjuoksun jälkeen. Vyöruusu mokoma oli puhjennut vaivihkaa. Tämä olikin mulle jotain aivan uutta.

Ensimmäistä kertaa mut valtasi todellinen huoli siitä, että joku kerta maratonille startatessani jalat saattavatkin sanoa sopimuksensa irti samaan tapaan kuin tuolla yöllisellä juoksulla. Aloin kelata mielessäni juoksemiani maratoneja. Olen startannut hyvin treenanneena, kuolemanväsyneenä, raskaana, organisaatiomuutoksen kautta ovea nähneenä, treenaamatta ja armottoman siitepölyallergian kourissa, mutta kertaakaan en ole joutunut jättämään starttia väliin oman terveydentilani takia.

Muistankohan juoksemistani maratoneista muuta kuin olotilan lähtöviivalla? Voisi olla aika kirjata muistiin fiiliksiä maratoneilta vuodesta 2000 tähän päivään. Kuvamateriaalia ei valitettavasti ole olemassa enkä ole liiemmin kirjannut tuloksiakaan ahkerasti muistiin. Mutta onneksi voin luntata edes loppuajan vanhoista tilastoista muutamaa lukuunottamatta.

Tulen seuraavien viikkojen aikana kaivamaan pääkopastani tunnelmia juoksemistani maratoneista. Tervetuloa juoksuille mukaan!

2000 Helsinki (1.)
2001 Helsinki (2.)
2003 Tukholma (3.)
2004 Tukholma (4.)
2005 Tukholma (5.)
2006 Tukholma (6.)
2010 Tukholma (7.)
2011 Tukholma (8.), Tallinna (9.)
2012 Tukholma (10.), Tallinna (11.)
2013 Tukholma (12.), Berliini (13.)
2014 Barcelona (14.), Tukholma (15.), Berliini (16.)

Parasta yöjuoksulla oli maisemat. Hitaasti lyllertäen sain nauttia auringonlaskusta pidempään. 

Juhannuksen paras lenkki

Pystytimme vesirokkosairastuvan lahden toiselle puolelle. Kauan odotettu juhannusmatka sai hieman erilaisen vivahteen, mutta antoisaa meillä oli näinkin.

Juhannuspäivänä kökkiminen ja matelukävely alkoi ottaa polviin ja selkäkin uikutti. Vaikka laiskamatoilu olikin ehtinyt saada musta tukevan niskaotteen, lähdin silti tutkailemaan ympäristöämme juosten.

Sollentuna on tulvillaan vastakohtaisuuksia. Kävimme aamulla juoksuttamassa ylienergisiä lapsukaisiamme läheisessä leikkipuistossa 70-luvun betonilähiössä. Yleisin kieli siellä kuulosti olevan aivan jokin muu kuin ruotsi. Tuntui, kuin olisimme olleet hurjan paljon etelämmässä kuin olimmekaan. Radan toisella puolella parin sadan metrin päässä on taas aivan toisenlainen ruotsalainen idylli huviloineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen.

Miksi ihmeessä kännykästäni löytyi tällainen kuva? Koristellaankohan kuusi joulun tultua? 

Reittisuunnitelmani romuttui jo heti ensimmäisessä risteyksessä. Juoksin harhaan, kuten tapanani taitaa olla. Mutta mikä mulla oli juostessa upealla omakotitaloalueella, jonka erikoisuuteena oli pihoiltaan tervehtivät asukkaat. Ja varmaan arvaatkin, että jokainen vastaantulija kadulla hymyili tai toivotti hyvää juoksua.

Kameran muisti pitäisi aina muistaa tsekata ennen lenkille lähtöä. Tällä kertaa se oli taas täynnä. Niinpä nappasin tämän kuvan mieheni kännykästä. Teimme vahdinvaihdon ja hän lähti juoksemaan samalle alueelle auringon laskiessa. 

Reitille siunautui mukavasti nousuja ja laskuja. Huomasin, että mäkijuoksussa on vielä tekemistä. Jo ensimmäinen tiukka nousu sai keuhkoni pihisemään ja liman liikkumaan. Mutta hauskaa se oli silti! Viimeistelin pakaratreenin kipittämällä kämpillemme kuudenteen kerrokseen portaita ylös. Mikä ihana tunne!

Kiersin reittiä mielessäni yhä uudelleen yöllä yrittäessäni rauhoitella vesirokkopotilasta. Mielikuvaharjoittelu sai mut yhä hyvälle mielelle, mutta pakaralihakset saivat jatkaa hyvin ansaittua lepoaan.

Viikonlopun Mini Runit

Viikonloppuisin aamut on pyhitetty hitaille lähdöille. Täytyy myöntää, että välillä hitaus vaihtuu peräti löysäilyn puolelle. Mukaan mahtuu onneksi sukkelampiakin aamuja.

Lauantai kuului näihin jälkimmäisiin. Meillä oli jo heti aamusta asioita hoidettavana kaupungilla. Niinpä lapsukaiset olivat ensimmäisten joukossa spurttailemassa Stadiumin ja Midnight Runin järjestämällä Mini Runilla Mannerheimintiellä. Pieni pyrähdys sai karistettua viimeisetkin unihiekat silmistä.

Pikkusisko tulee isoveljen peesissä. Voi tätä juoksun iloa!

En jaksanut lähteä lenkkipolulle lauantai-iltana mieheni jälkeen. Mulla oli useita tekosyitä, miksen voi päättää lauantaita juoksemalla. Jotkut niistä olivat sen verran vakuuttavia, että keskityin juoksun sijaan Keplerin Vainoojan viimeisiin sivuihin. Sunnuntai-iltana samat verukkeet eivät enää toimineet, vaan lähdin pohdiskelemaan vaalitulosta Helsingin yöhön.

En ole koskaan katunut lenkille lähtöä. Tälläkin kertaa koneisto alkoi hyrrätä neljän kilsan kohdalla siihen malliin, että tuntui, kuin olisin voinut oikeastaan samalla vaivalla kuluttaa Nimbuksiani muutaman lisäkilometrin verran. Järki kuitenkin voitti tunteen. Viikottaisia juoksukilometrejä pitää lisätä tässä vaiheessa juoksukautta maltillisesti, jotta paikat eivät hajoa. Siitäkin mulla on pitkän juoksuhistoriikkini ajalta kokemuksia. Valitettavasti.

Lapset saivat juosta hienoissa Addun juoksupaidoissa. Miss N halusi olla voimistelutreeneissäkin se päällä. Tästä taitaa tulla neidin vaatekaappiin uusi aarre.  

Su 19.4. yöjuoksu | 8 km | 45:14

Kevät vai takatalvi?

Erehdyin aamulla huikkaamaan sängyissään aamukoomassa makaaville lapsukaisille, että ulkona sataa lunta. Voi sitä huudon määrää. En ole selvästikään ainoa perheessämme, joka odottaa kuumeisesti kesähelteitä. 

Postipoika toi tulessaan Ikean uuden kesäesitteen. Tuntui koomiselta selailla sitä samalla, kun taivaalta tippui räntää useamman päivän tarpeiksi. Herra Ikea on kuitenkin harvinaisen oikeassa. Kesä on tosiaan ihan kulman takana. Tosin kortteli taitaa olla aika julmetun iso. Sinne on vielä jonkin verran kuljettavaa, mutta joka päivä olemme aina vain lähempänä. 

Onneksi sään herrat päättivät vaihtaa sadepilvien suuntaa ja saimme lopulta passelin kevätillan. Lunta, aurinkoa ja astevaihteluita. Maaliskuu ei todellakaan ole tylsän tasainen. 

Myin FB-kirppiksellä lasten välikausihousut. Ostaja olisi mieluusti noutanut ne vaikkapa viikonloppuna, mutta tarjosin kotiinkuljetuspalvelua. Ja miksikö? Halusin varmistaa, että tuntuvasta puhurista huolimatta lähden lenkkipolulle lasten mentyä nukkumaan. Enkä kadu hetkeäkään! 

Menomatkaan meni 18 minuuttia, tulomatkaan tuhraantui kolme minsaa enemmän. Matkaa tuli kaiken kaikkiaan 7 kilsaa. Ja kaupan päälle mieletön fiilis!