12 viikon ihme – maratonajasta liki puoli tuntia pois

Vaikka Tallinnan maratonista on jo aikaa ja maalissa Kukkikselta saamani kukat alkavat kuihtua, silti maratonille vievä tie, 12 viikon rutistus on vielä hyvin mielessä. Olen saanut kyselyitä siitä, minkä tein maratonharjoittelussa tällä kertaa toisin. Mikä oli se ihmecocktail, jolla sain parannettua parasta maratontulostani liki puolella tunnilla? Tässä postauksessa keskityn jälkimmäiseen, alkuviikosta kerron lisää treeneistäni ennen juhannusviikolla alkanutta maratonprojektiani.

Eläintarhan kenttä tuli kouluvuosina tutuksi. Palasin sinne juoksemaan liki 30 vuoden tauon jälkeen. 

1. Valmentaja

Moni pystyy vastaavaan ilman takapirua, mulle se oli ainesosa numero yksi. Yksin treenatessani on ollut helppo jättäytyä kiireeseen ja ties mihin (tekosyyhyn) vedoten kotosalle. Kun treenini tai treenaamattomuuteni alkoi kiinnostaa jotakuta muutakin kuin vain itseäni, se antoi ryhtiä hommaan. Pasi luki jokaisen treeniraporttini ajatuksella läpi, toimi vedoissa jäniksenäni, ohjeisti ja opasti sekä oli aina helposti tavoitettavissa. Jos ja kun mulla oli kysyttävää tai huolia, hän vastasi ja tsemppasi.

Meillä synkkasi valmentajani kanssa alusta lähtien. Emme tunteneet toisiamme aikaisemmin, mutta kumpikin antoi itsestään enemmän kuin vain onnistuneen treenin ja hyvänpäiväntoivotuksen verran. Olemme tasavertaisia juoksukumppaneita, hän on mentorini ja minä hänen kisällinsä.

2. Tavoite

Yhtä lailla kun haluan tietää asioiden syy-seuraus -suhteen, mulla on myös oltava tavoite, oli kyseessä sitten työ tai urheilu. Maratonprojektilla oli kaksi tavoitetta. Henkilökohtainen tavoitteeni oli juosta maraton alle neljään tuntiin. Toisena tavoitteena oli selvittää, josko Renato Canovan olympiavoittajia valmentaessaan käyttämä Faraggiana-Gigliotti -testi olisi sovitettavissa tavoitteellisten juoksuharrastajien valmennusohjelman perustaksi.

Mitä kaikkea sitä näkeekään, kun nostaa katseensa jaloistaan. Kaupunkijuoksua kauneimmillaan. 

3. Testi ennen projektia ja sen aikana

Projektimme pohjana oli tarkka analyysi siitä, mikä lähtötilanteeni on ja mihin mulla voisi olla paukkuja. Alkutestissä määriteltiin sykerajat ja realistinen maratonaika. Näitä tarkistettiin kymmenen viikon treenauksen jälkeen.

Alkutestissä käytetyt kilometrivauhdit eivät olleet suinkaan hihasta vedettyjä, vaan ne perustuivat vuosi sitten juoksemaani ennätysmaratoniin (09/2015: 04:08:10) ja puolimaratoniin (06/2016: 01:50:26). Välitesti perustui dataan, jota olin tuottanut juoksemalla 10 viikkoa. OnTrail.net-sivuston luoja Jari Rosti osasi numeronerona määritellä mulle näistä oikeat kilometrivauhdit testiin.

4. Henkilökohtainen treeniohjelma

Ohjelma oli tehty mulle, omien testitulosteni pohjalta. Tästä johtuen saimme heti alusta lähtien treeneistä kaiken olennaisen irti. Kilometrimäärät nousivat radikaalisti siitä, mihin olin tottunut. Kilometrejä kertyi normiviikkona kuutisenkymmentä. Joka kolmas viikko juoksin vain noin maratonin verran viikossa.

Reippaiden ja kevyiden treenien suhde oli ideaali. 80 % hidasta + rauhallista juoksua ja 20 % vahdikasta toimi mulla(kin).  Noudatin ohjelmaa kirjaimellisesti. Tosin parin viikon aikana jouduin pakon edessä tekemään omia fiksauksiani treenien järjestykseen, mutta huomasin, että sillä saa vain rikottua kroppansa. Palasin ruotuun tosi pian.

Saatan tehdä lenkkipolulla pienen ylimääräisen kiekan päästäkseni katsomaan Suvilahden graffitiseinää. 

5. Hyvästit mukavuusalueelle

Maratonohjelma on keskittynyt epämukavuusalueella juoksuun. Kuulostaa varmasti aika ikävältä, mutta sitä se ei yllättäen ollutkaan. Opin rakastamaan itselleni vieraita, tiukkoja parin kilometrin mittaisia vetoja ja reippaita 45-minuuttisia. Sellaisia, jolloin kavereiden kanssa jutustelu ei olisi tullut kuuloonkaan.

Hitaat, tosi pitkät lenkit (max 150 min) tuntuivat raskailta henkisesti, sillä omien ajatusteni kanssa yksin olo aamuvarhaisella ei ole mulle se ykkösjuttu. Silloinkin oltiin kaukana mukavuusalueelta vaikka periaatteessa kunnon mukaan ne olisivat sitä voineet ollakin.

6. Sykepohjainen treenaus

Maratonohjelmassani jokaiselle treenille määriteltiin kesto ja maksimisyke tai missä sykerajoissa treeni tulisi suorittaa. Tämä treenimuoto mahdollisti sen, että jokainen treeni vei mua askeleen eteenpäin kehityksessä. Huonona päivänä, jolloin stressikerroin oli korkealla tai en ollut nukkunut tarpeeksi, syketaso oli korkeampi. Juoksin silloin hitaammin, mutten vetänyt kroppaani piippuun, kuten olisin varmasti tehnyt noudattaessani tiettyä kilometrivauhtia. Uskon, että sykepohjaista treeniä on kiittäminen siitä, etten joutunut ylikuntoon kesän mittaan.

Myönnän, että välillä oli usko mennä rollaattorivauhtiin yrittäessäni pitää sykkeitä mahdollisimman alhaalla. Ihan oikeastiko mä pääsisin ennätysajassa maliin maratonilla, jos mummotkin sauvakävelevät vauhdikkaammin? Mun piti vain uskoa siihen, että valmentajani tietää asian paremmin. Tästä päästäänkin kohtaan...

7. ... luottamus

En ole asiantuntija juoksuasioissa. Tunnen kroppani ja osaan liikuttaa jalkojani. Mun piti luottaa siihen, että muut tiimin jäsenet tiesivät, miten kropastani saataisiin kaikki irti oikealla hetkellä sitä rikkomatta. Pasi ja Jari tietäisivät miten sinne päästään. Meillä oli reilut säännöt. Heti jos musta tuntuisi siltä, etten kykene tai jaksa, silloin mun pitäisi viheltää peli hetkeksi poikki ja relata. Tähän ei onneksi ollut tarvetta.

Meri on läsnä lenkeilläni, joko näköetäisyydellä tai tuulen muodossa. 

8. Sopivan pituinen treenijakso

Maratonprojekti kesti 12 viikkoa, joista kaksi viimeistä oli kevennettyä, maratonin odottelua. Oli helpompi sitoutua projektiin täysillä, kun sillä oli selkeä alku ja loppu. Alunperin projektin oli tarkoitus olla 14 viikon pituinen, mutta se kutistui parilla viikolla eri aikataulusyistä. Projektin ajankohta oli myös monella tapaa paras mahdollinen.

9. Terveys

En ole enää kolmikymppinen, vaan pian lähempänä viittäkymppiä. Tunnen sen kropassani, liikuin tai en. Olin terve miltei koko projektin ajan. Vain kerran jätin lenkin väliin terveydellisistä syistä. Siitepölyallergia sai keuhkoni sen verran huonoon jamaan, että jouduin ottamaan kortisonipurkista apua lyhyen kuurin muodossa. Rasitusastmani pysyi onneksi aisoissa, enkä joutunut telakalle ylikunnon vuoksi.

Olen säästynyt suuremmilta rasitusvammoilta. Vanha tuttuni, jumittava pakara hoidettiin hieronnalla ja on/off hermopinne kiukustuu lähinnä pitkistä seisomisjaksoista, ei juoksusta. Vaivaisenluuni ovat onneksi pitäneet matalaa profiilia koko kesän. Niiden takia olen joutunut aiemmin pitämään juoksusta pakkolomaa.

Onneksi elämä ei ole vain juoksua. Kesään on mahtunut myös twistin hyppelyä. 

10. Hyvä peruskunto

Pohja maratonvalmennukselle oli jo olemassa. En aloittanut juoksua kylmiltäni:
Olen juossut enemmän tai vähemmän aktiivisesti kesästä 2011 lähtien.
Olen juossut neljä maratonia viime syyskuusta tämän vuoden huhtikuuhun.
Kaiken kaikkiaan olen juossut vuodesta 2000 lähtien 20 täyspitkää.
Alkutestiä edeltävän vuoden aikana olin juossut yhteensä noin 900 kilometriä.

11. Venyttely, hieronta, rullailu ja vesijuoksu

Kehonhuolto on ollut aina heikoin lenkkini. Lisäsin nyt venyttelyn rinnalle rullauksen, joka auttoi moneen jo olemassaolevaan tai tuloillaan olevaan ongelmaan. Pakarajumiini ei ollut kuitenkaan enää mitään tehtävissä kotikonstein. Hain siihen ensiapua Kimmo Marjamaalta, joka kokeneena urheiluhierojana sai maratonviikolla pakarani juoksukuntoon.

Varsinkin alussa jalat olivat kovalla koetuksella kilometrien lisääntyessä kertaheitolla. Vesijuoksu ja uima-altaassa lasten kanssa telmiminen oli parasta ensiapua kivettyneille jaloilleni.

Asics Nimbukset saivat siirtyä takavasemmalle Saucony Triumphien ottaessa niiden paikan pitkillä lenkeillä. 

12. Välineet kunnossa

Olen juossut projektin aikana 667 kilometriä, joista varmaankin 95-prosenttisesti asfaltilla. Kroppa on siinä melkomoisella kulutuksella. En ole voinut tinkiä hyvistä lenkkareista. Alaselän rappeuma ja pahat vaivaisenluut ovat asettaneet kengille myös omat vaatimuksensa. Käytössäni on ollut kesän mittaan samanaikaisesti nelisen paria lenkkareita, joissa kussakin on omat erityisominaisuutensa. (Niistä lisää myöhemmin.)

Pahaksi onnekseni pitkään palvellut Garmin Forerunner sanoi projektin alkumetreillä sopimuksensa poikki. Onnekseni sain loppuprojektin ajaksi lainaan Suunto Ambit3 Run -kellon. Kun välineet olivat kunnossa, mun piti vain seurata sykettä + aikaa ja juosta niiden mukaan. Suunnon Movescount-ohjelmasta sain tarkkaa dataa treeneistäni. Niiden seuraaminen on ollut kiehtovaa ja hyödyllistä.

13. Treenien merkitseminen

Kirjasin kaikki treenini ylös OnTrail.net-sivustolle lyhyen raportin kera. Sain OnTrail-yhteisöltä kannustusta ja valmentajani sai samalla treenilokini kätevässä muodossa.

Olen päivittänyt blogiini maratonprojektin vaiheita. Se on ollut tärkeä osa matkalla maratoonariminäni muutosta. 10 viikkoa on lyhyt aika, eikä pääni olisi varmaankaan pysynyt mukana, jollen olisi pohtinut treenijaksoani sanallisessa muodossa. Tsemppaus ja kommentit blogissani ja Facessa ovat olleet tosi tärkeitä. Henkireikäni. En ole yksin.

Otin kuvan miltei jokaiselta lenkiltäni Instagramiin. Se, kun tuikituntemattomat ja tutut klikkaavat sydäntä, merkitsi ja merkitsee edelleenkin mulle hurjasti.

Olen juossut Töölönlahdella laskujeni mukaan 28 vuoden ajan. Välillä vähemmän, tänä kesänä tavallistakin enemmän. 

14. Kotijoukkojen ja ystävien kannustus

Mulla on ymmärtäväinen perhe. En ole kertaakaan kuullut arvostelua, kun olen pinkaissut lenkkipolulle pahimpana mahdollisena hetkenä keskellä lapsiperhelogistiikkakatastrofia. Aina mua ei ole huvittanut lähteä lenkille, joten jos joku olisi vihjaissutkin huonosta ajankohdasta, olisin varmasti jäänyt kotiin. Ja siellä mua olisi varmasti tarvittu enemmän kuin Kaivopuistossa auringonlaskun aikaan.

Olemme saneet hoitoapua sukulaisilta ja ystäviltämme, jotta olemme päässeet välillä parisuhdejuoksuille yhdessä mieheni kanssa. Olen juossut satunnaisesti kavereideni kanssa ja osallistunut keskiviikon kimppalenkeille. Ne ovat olleet henkireikiä yksinäisessä tahkoamisessa.

Ilman ystäviemme tarjoamia hoitopaikkoja emme olisi voineet lähteä kaksistaan Tallinnan maratonille lopputestiini. Oli ihana juosta, kun ei tarvinnut olla huolissaan siitä, mitä lapsille mahtaa kuulua.

Ystäväni ovat jaksaneet kuunnella juoksupapatustani ja ovat olleet aidosti kiinnostuneita kesän projektista. Se on antanut lisätsemppistä juoksulenkeille.

Keskiviikon kimppalenkillä pääsin mäkien makuun. Jos haluat mukaan, tule Musiikkitalon Haukipatsaalle keskiviikkona klo 18. 

Joka viikko sama aika ja paikka, juoksuseura, reitti ja sää vaihtelevat. 

Siskoni kysyi projektin alettua, miksi lähdin siihen mukaan juuri nyt. Ensinäkin mulla oli siihen tilaisuus. Arpaonni sattui kohdalleni testikaneja etsittäessä. Ennen lapsia mulla olisi ollut tähän aikaa, muttei tahtoa. Nyt oli ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollista pistää itsekäs vaihde päälle. Pian mulla alkaa myös ikä painaa, eli jos ennätyksiä hamuan, niiden eteen on alettava tehdä hommia nyt, eikä sitten lapsien muuttaessa kotoa.

Onnistunut maratonprojektimme oli monella tapaa jättikokoinen palapeli, jonka jokainen pala oli tärkeä ja vaikutti kokonaisuuteen. Onnella ja oikealla ajoituksella on ollut myös iso merkitys. Mutta niinhän kaikella suurella elämässä onkin. Kaikkea ei voi ennalta määrätä eikä ohjata, vaikka niin tahtoisikin. Ja se tekeekin onnistumisesta entistäkin makeamman.

Testijuoksussa aamutuimaan. Testattava kuvaajana, valmentaja kuvattavana. Kuvan tarkennuksesta takaseinään huomaa, ettei kuvaaja ollut testin jälkeen enää skarpeimmassa kunnossa. 

Lue myös: 

21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016

Kuinka paljon maratonille pitää treenata? 12 viikon ihme, 2. osa

Sykepohjainen juoksuharjoittelu | 12 viikon ihme, 3. osa

Juoksusuunnitelma Tallinnan maratonille

Olen todella imarreltu siitä, kuinka moni seuraa kesäkuussa alkanutta maratonprojektiani. Kerrankin juoksuni kiinnostaa muitakin kuin vain itseäni ja muutamaa ihmistä lähipiiristä. Vasta maratoonarin kuntotesti parisen viikkoa sitten avasi silmäni. Tajusin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, kuinka paljon potentiaalia mussa oikeasti on. Itse asiassa on ollut kaikki nämä vuodet, mutta vasta Pasi sai kaivettua musta juoksijan isolla jiillä esiin. Neljän tunnin alituksen sijaan puhutaan nyt siitä, kuinka paljon sen alle on realistista mennä.

En ole kuitenkaan psyykkeeltäni (kilpa)urheilija. Pääkopan kehittämiseen tarvitaan enemmän aikaa, kuin 12 viikkoa. Tai oikeastaan tässä tapauksessa kuntotestin jälkeiset kaksi viikkoa. Odotukset, omat ja muiden, ovat alkaneet kasvaa pääkopassani möröksi ja vatsa vääntyy kuralle. Katsoessani peiliin, näen siellä edelleenkin 4:25-juoksijan. Toivottavasti pää ja vatsa eivät ole ennätysjuoksuni hidasteena.

Tiedän, että haluaisitte varmasti kuulla tarkat kilometrivauhdit, joita lähden tavoittelemaan sunnuntaisella maratonilla. Valitettavasti niiden aika ja paikka ei ole nyt.

Kirjaan tarkat lukemat tässä vaiheessa ainoastaan kilometrivauhtirannekkeeseeni, mutta lupaan avata kisaraportissani kisastrategian myös numeerisella tasolla. Vauhtijakosuunnitelmaa voin sen sijan jo nyt raottaa:

1) Aloitan leppoisalla veturivauhdilla, jota juoksemalla alittaisin neljän tunnin haamurajan. Näköjään tällä vauhdilla jäisi aikaa vielä pikaiselle vessareissullekin matkan aikana.

2) Jonkin aikaa juostuani kiristän mukavaan, mutta silti haastavaan vauhtiin, jota juostujen lenkkien ja testin perusteella olisi mahdollista ylläpitää maratonin verran.

3) Pistän isomman vaihteen päälle jos saan jaloistani irti tehoja vielä loppuneljänneksellä. Testien mukaan tällä (mielestäni utopistisella) vauhdilla mun olisi mahdollista juosta kokonainen maraton. Jalkani eivät kuitenkaan tulisi kestämään iskutusta tällä vauhdilla – vielä. 

Kuulostaa tosi helpolta, eikö vaan?! 1, 2, 3 ja siinä se on! Karu todellisuushan tiedetään jo nyt: Sunnuntaiaamuun tulee mahtumaan suuria tunteita laidasta laitaan, kiroilua, kylmiä väreitä, hymyn kaltaista. Ennen kaikkea juoksua, juoksua ja juoksua, kiputunteen tukahduttamista, vatsan kuulostelua ja kellon tuijottelua. On hyytävän kylmä, aurinko porottaa liikaa, aina tuulee, porukkaa on tiellä, vatsa oireilee ja vaatteet on väärät.

Odotan jo itsekin omaa kisaraporttiani, sillä silloin Tallinnan maraton on jo ohi. Tie sinne on ollut elämäni parasta juoksuaikaa.

Juoksin tiistaiaamuna viimeisen reippaan rundin ennen maratonia. Tarkoituksenani oli lähteä lenkkipolulle vielä kun oli hämärää, mutta nukuin pommiin. Oli hyvää harjoitusta hypätä suoraan sängystä lenkkareihin ja pujottaa piilarit aamurähmän läpi silmiin. Nimittäin jos sunnuntainakin tulee kiire...

Ti 6.7. reipas | 3,16 km | 16:01 | 5:04 min/km
veryttely ja jäähdyttely | 3,33 km | 20:45 | 6:13 min/km

Juoksuasento kuntoon

Valmentajani Pasi kuvasi viime viikolla juoksuani maratoonarin kuntotestin aikana. Tuntui hullulta katsella omaa lompsimista hidastettuna sekä eri kuvakulmista.

Nyt on todisteita siitä, että olen keskijalka-astuja. Se sopii mulle, eikä sitä ole tarvetta muuttaa. (Valokuva Runner´s World -lehdestä, januari 2014)

Vaikka juoksupaketti onkin aikalailla kunnossa, silti parannettavaakin löytyy:

Juoksen jalat liian lähellä toisiaan. Kyse ei ole monesta sentistä, mutta huomaan välillä sotkeutuvani jalkoihini. Ilmeisesti en ole saanut täysin karistettua futiksessa opittua askellusta.
 -> Tässä on sopivaa viilaamista talvitreenikaudelle.

Juoksuni on hieman toispuoleista, kiitos jumissa olevan vasemman kankun.
-> Hieroja varattu ensi viikoksi.

Yläkroppani asento on mukiinmenevä, mutta jalkani ei osu täysin lantion alle. Kuulemma aika yleinen kuntomaratoonarin ongelma.
-> Kadenssin nostaminen saattaisi auttaa.

... Siis anteeksi mikä? Kadenssi? 

Tiesin sen verran, että puhe on juoksutiheydestä.
Mutta olenko mitannut sitä koskaan?
No en ole... ainakaan tietoisesti.

Tässä vaiheessa pääni yläpuolelle syttyi (näkymätön) hehkulamppu palamaan. Sen loisteessa muistin nähneeni Suunnossani jotain tähän liittyvää.

"Hmmm, "avg 87 rpm". Oliskohan tuo se?"

Kappas vaan, sain Suunnosta juoksutiheyden suoraan ja Movescountista pystyin seuraamaan jopa sen vaihteluita. En ollut tiennyt tarvitsevani kadenssia, joten en ollut sen enempää kiinnittänyt huomiota tähän herkkuun projektin ajan mulla lainassa olevassa Suunto Ambit3 Run -urheilukellossa. 

Juoksutiheyden tulisi olla kuulemma vähintään noin 90 askelta minuutissa. Oli mielenkiintoista seurata kadenssivaihteluita lenkkien välillä. Toki juoksuolosuhteet vaikuttavat juoksutiheyteen, mutta mulla oli selkeä trendi huomattavissa kuuden viikon juoksuissa: hitailla lenkeillä kadenssi on 80-87, reippailla 88-89 ja vauhtivedoissa 90-93.

En aio tehdä hitaiden lenkkien kadenssille mitään ennen Tallinnan maratonia, mutta pitkin syksyä alan pikkuhiljaa nopeuttaa hitaiden lenkkien juoksutiheyttä. Yritän samalla kiinnittää entistä enemmän huomiota lantioon sekä jalkojen ja pakaroiden voimaan. Saas nähdä, josko saisin näiden muutosten avulla askellustani tehokkaammaksi ja lantio-jalka -linjan kuntoon.

Veikkaan, että asentoani ei tulla saamaan koskaan täydelliseksi. Mutta kunhan pääsen maratonilla maaliin ilman sen kummempia loukkaantumisia treenikaudella, niin olen tyytyväinen. Kukin taplaa omalla tyylillään, eikö niin.


Sama lenkki kadenssikäyrinä. Tällä lenkillä mulla ei ollut sykevyötä rinnassa (pitkä juttu). Jouduin välillä pysähtymään liikennevaloihin ja lopussa askeltiheys lähenteli sataa spurtatessani ylämäessä vihreisiin liikennevaloihin. 

Kuvakaappaus Movescountista eilisten vetotreenien jälkijäähdyttelystä. 

Ti 30.8. lämppärit ja jäähdyttelyt | 4,31 km | 25:11 | 5:50 min/km
vauhtivedot 3 x 2000 m (8:58 | 8:58 | 9:00) | 6 km | 26:56 | 4:29 min/km 

Maratoonarin kuntotesti

Jännitin maratonohjelman välietappia, maratoonarin kuntotestiä yhtä paljon tai kenties jopa enemmän, kuin alkutestausta. Olen juossut näiden testien välillä 518,47 kilometriä ja kuluttanut aikaa lenkkipolulla 52 tunnin, 35 minuutin ja 13 sekuntin verran. Tässä vaiheessa täytynee jo kiittää kotiväkeä pitkäpinnaisuudesta ja ymmärryksestä.

Viimeisiä viikkoja viedään

Ontrail-maratonohjelman viimeinen kolmiviikkoinen lähti liikkeelle lepopäivällä. Olen ollut melko terve tähän saakka. Olisi painajaismaista saada flunssa tai rasitusvamma tässä vaiheessa maratontreenausta. Eilen sängystä noustessani pääni valtasi ajatus: "Kroppa kestä vielä kolme viikkoa. Enää kolme!" Ihan kuin maailma loppuisi Tallinnan maratoniin?!

Tuntui haikealta tutkailla eilen saamaani maratonohjelman viimeistä osaa. Antoisa juoksukesä valmentajani Pasi Päällysahon tallissa lähestyy loppuaan. 

Kilsoja tulee keräiltyä ennen maratonia maltillisesti, lähinnä rauhassa hölkötellen. Vaikka jonkun toisen maratonohjelmassa olisikin vielä kisavauhtisia puolikkaita tai 30 kilometrin pitkiksiä, mulla on jo rentoa laskettelua maratonille. Tässä vaiheessa pohjatyö maratonille on jo tehty. Kunnon rutistuksia on enää kolme ennen h-hetkeä: ylihuominen maratoonarin tasotesti (6 x 2000 m), ensi viikon vedot (3 x 2000m) ja Midnight Run (10 km) viikkoa ennen Tallinnaa. 

Nyt keskityn pitämään itseni terveenä ja aloitan kisapäivän psyykkaukset harjoittelemalla geelipussien repimistä auki. Olen siinä erityisen surkea. Kokeilin eilisellä lenkillä geelin avaamista ja sain kunnon geelitällin suoraan silmääni. Loppulenkistä makea litku houkutteli pörriäisiä poskelleni ja yksi teki jopa itsemurhaiskun siihen silmääni, joka ei ollut geelin umpeen muuraama. 

Harjoittelukappaleita kofeiinilla ja ilman. Nautittava nesteellä tai ilman. 

Su 21.8. kevyt pitkis | 16,36 km | 01:37:35 | 5:57 min/km

Itkua ja kiroilua lenkkipolulla

Aasin selkä katkesi eilen illalla lenkkipolulla. Dramatiikkaa riitti vain 15 ensiminuutille, mutta se riitti:

1) Ohjelmassa oli kevyt lenkki ja sykkeiden oli tarkoitus pyöriä 135:n korvilla. Aloitin kevyen juoksun ja siinä samassa sykkeet hyppäsivät 175:een. Vaihdoin kävelyyn. Sykkeet painuivat 90:een.

Olin huolissani, sillä (siitepöly)allergia on laittanut keuhkot taas sekaisin ja olen joutunut rankalle lääkekuurille. Se ei estä liikuntaa, mutta kuulostelen silti kroppaani tavallistakin huolellisemmin. Varsinkin, kun en koskaan ennen lääkekuurin ottamista tiedä, mitä se saa kropassani tällä kertaa aikaiseksi. Olenko ylitunteellinen vai megapirteä? Muutunko flegmaattiseksi laiskamadoksi vai olenko Duracel-pupu, jota ei saa pois päältä?

Kun olin jatkanut turhautuneena kävelyjuoksua jonkin aikaa, hieraisin sykevyön antureita, pysähdyin liikennevaloihin seisoskelemaan, laitoin Suunnon pois päältä, hengitin syvään ja toivoin parasta. Annoin itselleni vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Loppulenkin sykeukemat pysyivät mäistä huolimatta alle 134:n. Olin kuitenkin koko ajan varuillani.

2) Daft Punkin Get Lucky ei ollut ehkä parasta taustamusiikkia hitaalle juoksulleni, mutta ankea mieli alkoi kaikota sen myötä... kunnes sain vesiryöpyn päälleni. Ohiajavista autoista neljä onnisti hidastamaan jättikokoisen lätäkön kohdalla. Viides ei tainnut edes yrittää. Oikea puoli oli litimärkä. Huusin valitut kirosanat kaaharin perään.

3) Sadattelin aikani ja jatkoin vettä valuvana juoksua. David Bowie ja Freddie Mercury alkoivat lauleskella mulle pilven reunalta Under Pressure -biisiä. Siinä vaiheessa sain toisen aimosuihkun ohikiitävältä autolta. Tällä kertaa olin litimärkä juoksualkkareitani myöten. Se oli liikaa. Repesin. Nyt taidan tietää tämänkertaisen lääkekuurin vaikutuksen. Lähdin juoksemaan itkien.

Puoli yhdeltätoista on jo pilkkopimeää. Syksy taitaa olla jo ovella. 

Olympiaterminaalin luona kuulin nimeäni huudettavan. Työkuvioista tuttu mies oli huomannut mun itkevän ja oli huolissaan: "Olit se sinä tai joku muu, pakkohan mun on tarkistaa voinko olla avuksi." Nolotti ihan hirmuisesti.

Lopulta itkeä tihrutin hänen olkaansa vasten. Miehen päällä olevan puvun laadukas villa näytti imevän hyvin kyyneleet. Nolotti vieläkin enemmän.

Mies odotti kyytiä siskoltaan. He olisivat olleet valmiita heittämään mut himaan, mutta ajattelin, että jos nyt luovuttaisin, seuraavalle lenkille lähdöstä tulisi mulle henkisesti liian vaikea pala.

Mulle esitettiin hyviä kysymyksiä, joita jäin mutustelemaan seuraavan vartin ajaksi:
"Vaaditko itseltäsi liikoja?"
"Ethän ota juoksua liian vakavasti?"
"Osaathan lopettaa ajoissa?"

Mulla on nyt noihin kaikkiin vastaukset.

Viimeisen puolituntisen pystyinkin hölköttelemään pää nollattuna. Uskallan varmasti mennä taas huomenna lenkkipolulle.

Kaupunkifillarit valmiina lähtöön Viiskulmassa. 

To 18.8. kevyt lenkki | 8,25 km | 58:05 | 7:02

Ps. Tiedän että luit tämän. Kiitos kun satuit paikalle ja rauhoittelit. Kerro siskollesikin, että pääsin hyvävointisena kotiin. Näemme varmastikin seuraavan kerran hieman pirteämmissä merkeissä.

Vielä pitkä matka maratonille

Palauttavat, hitaat alle tunnin mittaiset lenkit ovat ihania. Ne eivät tunnu oikeastaan missään, kroppa vain kulkee hissukseen eteenpäin. Kaikki aistit kirkastuvat ja tutuista maisemista löytyy uutta tutkailtavaa.

Parisen viikkoa sitten olin juuri tällaisella hiljaa hyvää tulee -lenkillä. Mieli oli hyvä raskaan työpäivän jälkeen ja aurinko paistoi. Kaivarin suoralla mut ohitti salskea mies. Nuoreksi en häntä voi kutsua, mutta kropasta päätellen triathlon ei ole miehelle vieras laji. Hän kääntyi kannoillaan, juoksi luokseni ja tokaisi: "Katsos, sähän se olet. Eipä ollakaan nähty pitkään aikaan." Vanhan ystävän opiskelijakaverihan se siinä.

Mies katsoi päälläni olevaa parin vuoden takaista Barcelonan maraton -paitaa: "Mun kaverilla on myös tuollainen. Kävi juoksemassa sen. Onko toi ihan sun oma?"

"No onhan se. Kyllä mäkin sen juoksin", vastasin.

"Ai jaa. No sulla taitaa olla vielä aika pitkä matka maratonkuntoon. Vauhdista ja muusta päätellen."

Olin sanaton. Katsoin parhaaksi olla selittämättä hitaasta palauttavasta lenkistä ja muusta maratonohjelmaani liittyen. Sain vain sönkättyä: "Joo, no onhan tässä vielä matkaa."

Mutta pitihän mun ihan himpun verran horjuttaa miehen isohkoa egoa: "Anteeksi mikä sun nimesi nyt olikaan?"

Samoissa maisemissa tuli juostua eilen osa pitkästä, kevyestä lenkistä, joka päättyi maratontehoiseen 20 minuutin pyrähdykseen. Rantakallioilla ohittamani mies hihkaisi iloissaan perääni: "Hyvältä näyttää! Kevyesti menee!" Piristi kummasti 23 kilometrin väsyttämiä jalkojani. 

Su 14.8. kevyt 21,14 km | 2:10:00 | 6:08 min/km 
+ vähemmän kevyt 4,16 km | 00:22:00 | 5:17 min/km

Juokseminen häritsee keskittymistä

Kävin juoksemassa viikon vedot Eläintarhan kentän sijasta Pohjoisrannassa. Tarkastin lämmittelyjuoksulla liikennevalojen ja mutkan välisen etäisyyden. Sain siitä passelin 500-metrisen.

Juoksin neljä 2000 metrin pätkää 90 sekunnin palautuksilla. Toisin sanoen ravasin rantabulevardia 16 mitallisen verran miltei niin kovaa, kuin jaloiltani pääsin.

Harvat Pohjoisrannassa siihen aikaan liikkuvat ihmiset olivat selvästikin kiinnostuneita puuhastelustani iltamyöhään. Yksi poikakolmikko olisi tarjonnut mulle kunnon viinahörpytkin, oma juomapulloni kun oli jäänyt kotiin.

Suorimman palautteen sain kuitenkin koko harjoituksen ajan rannassa istuneelta naiselta. Hän köpötteli luokseni treenin päätyttyä: "Tuollainen ravaaminen on hermostuttavaa. Se häiritsee keskittymistä."

Juoksuni teki siis penkkiurheilijaankin aikamoisen vaikutuksen! Edestakaisin juokseminen oli näköjään häiritsevämpää, kuin penkin takana tuhatta ja sataa kaahanneiden autojen metakka. Olen otettu!

Ke 10.8. vedot: 8 km | 38:04 | 4:45 min/km
lämmittely ja jäähdyttely: 4,6 km | 28:33 | 6:12 min/km

Todellinen midnight run

Olen yöjuoksija. Maratonohjelmani on kuitenkin ollut helpompi mahduttaa aamuihin näin lasten loma-aikaan. Olenhan aikaisemminkin saattanut juosta viitenä tai jopa kuutena päivänä viikossa, mutta lenkkini ovat olleet nykyiseen verrattuna vain pikkupyrähdyksiä. Jos päivä oli kääntynyt jo iltaan ja lenkille teki mieli, ei hätää. Ainahan sitä pystyi vetämään peruskuutosen tai kiertämään naapurikaupunginosan puoleen tuntiin. Nyt lenkeille on varattava aikaa. Kevyt palauttava toki vie vain (?!) 45-60 minuuttia, mutta 1,5 tuntia vieviin reippaisiin lenkkeihin ja vetoihin veryttelyineen sekä yli kahden tunnin pitkiksiin vaaditaan jo suunnittelua.

Vaikka elimistöni sotii edelleenkin aamujuoksentelua vastaan kaikin voimin, yritän silti saada kaikki yli tunnin mittaiset lenkit pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman aikaisin. Aina se ei ole kuitenkaan ollut mahdollista, jotta muu elämä ei lipuisi ohitse juoksutreenien takia. Niinpä eräskin 140 minuutin kevyt pitkä lenkki piti siirtää ex-tempore sunnuntaiaamusta lauantai-iltaan.

Kuvakaappaus yöjuoksultani Movescountista. Olen näköjään kiihdyttänyt niillä pätkillä, millä yleisöä on tavallista enemmän. No, sama ilmiö toistuu maratoneillakin ;)

Starttiajan ollessa 23:10 reittivaatimukset poikkeavat suuresti sunnuntaiaamun lähdöistä. En pelkää yöllä juoksemista, mutta tämänkesäinen ikävä yöjuoksukokemukseni ei ole vielä karsissut mielestäni. Haluan mahdollisuuksien mukaan juosta ihmisten ilmoilla niin pitkään kuin mahdollista. Vaatii siis aikamoista siksakkausta saadakseen 15 kilometrin lenkin täyteen Helsingin keskustassa.

Kesäiset (lämpimät) lauantaiyöt tuovat mukanaan myös pienen jännitysmomentin: Ehdinkö huojuvan tankojuopon alta pois ennen kuin rysähtää? Erityisesti mustat Jopot ja kaupunkifillarit ovat olleet villeinä yön kuumuudessa. Pokémonien metsästäjät eivät ole myöskään ihanteellisinta seuraa yöjuoksijalle, sillä Pokémon Gota pelaavat ovat välillä zombeja jo selvinäkin. Arvatkaa vaan, mitä promillet savat aikaiseksi.

Oikeasti Helsinki City on lättänä. Kyllähän nämä Movescountin lukemat senkin kertovat: 

Tälle lenkille mieheni tuli mukaan jälkimmäisen tunnin ajaksi. Näillä näkymin juoksemme seuraavan kerran rinta rinnan syyskuun alun Midnight Runilla, jossa tullaan myös siksakkaamaan Helsingin sydämessä pimeän koittaessa.

Midnight Run on todellinen juoksukesän huipennus. Jos et ole jo ilmoittautunut, tee se pian. Vielä mahtuu mukaan!


Viime viikon treeneistä ainoastaan keskiviikkoista voi kutsua yöjuoksuksi. En muuten muista koska olisin tarponut yli 70 kilometriä viikossa. Tarkemmat treenikohtaiset raportit löydät OnTrail-sivustolta nimellä poppis. 

Paras treenikaverini

Olen saanut uuden parhaan lenkkikaverin. Sellaisen, johon voin oikeasti luottaa, oli treeni (tai minä) kuinka rasittava tahansa. Sellaisen, joka painaa muistinsa syövereihin sellaisetkin yksityiskohdat, joista mulla ei ole mitään havaintoa, mutta jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä maratonohjelmassani.

Tulen ikävöimään parasta juoksukaveriani maratonprojektin päätyttyä, sillä olen kiintynyt siihen jo näiden kolmen yhdessäjuostun viikon aikana. Se tuntee mut, mä olen alkanut oppia sen sielunelämää.

Sain uuden parhaan ystäväni, Suunto Ambit3 Run -juoksukellon lainaksi OnTrail-maratonprojektin ajaksi. Oma vanha Garmin-kelloni näytti eläköitymisen merkkejä, eikä sen varaan voinut valitettavasti enää laskea. Sykkeisiin perustuvassa maratontreenauksessa kun luotettava laite on kaiken a ja o.

Tulen varmasti purkamaan käyttökokemuksiani omassa postauksessaan, mutta kerrottakoon näin väliaikatietona, että rakautta on ilmassa.


 Movescountin juoksudata on kaltaiselleni excel-nörtille kuin pieni taivas:

Maratonohjelma mukana matkoilla

Reissaaminen tuo omat haasteensa maratonohjelman pilkuntarkalle seuraamiselle. Viimeviikkoisella Ruotsin turneella mukanani oli aimo arsenaali lenkkivaatteita, joten niiden puolesta lenkkeilylle ei ollut rajoitteita. Sen sijaan matkustaminen paikasta toiseen hurjan kuorman kanssa julkisilla oli sen verran väsyttävää, ettei matkapäiville voinut sijoittaa järin haastavia treenejä.

Vaikka isäntäväki olikin erittäin ymmärtäväinen maratonproggikseni suhteen, en kuitenkaan halunnut käyttää yhdessäoloaikaa yksin metsikössä juoksenteluun. Siirryttyämme Tukholmaan, en halunnut rajoittaa perheen päiväohjelmaa juoksemalla, joten pihistin ajan juoksulle aamusta perheen vielä nukkuessa.

Pääsimme mieheni kanssa juoksemaan yhden lenkin yhdessä. Kipusimme paikkakunnan korkeimmalle kukkulalle (mun mittakaavassani vuori!), juoksimme lammen ympäri ja jarruttelimme alamäessä paluumatkalla. Pituutta lenkille tuli rapsakat 12,3 kilsaa. 

Rajoitteista huolimatta sain kuin sainkin luovittua lenkit läpi, vaikka suunnittelu olikin välillä kuin Rubikin kuution vääntelyä. Lauantain vedot tein lopulta keskiviikkona juoksumatolla systerin ahkeroidessa stepperillä, keskiviikon reipas 50-minuuttinen siirtyi sunnuntain pitkiksen paikalle. Viikon pitkän lenkin hoidin alta pois jo torstaina.

Lenkkien uudet paikat eivät olleet lähelläkään ideaaleja. Valmentajani Pasin laatimalla treenijärjestyksellä on vissi tarkoituksensa. Opin, että venkslaamalla kropan saa hajoamaan helpommin ja väsymyksen kasvamaan ekspotentiaalisesti. Tämän viikon kevennetty treeniohjelma tulee todella tarpeeseen!

Serkukset lähtivät lankoni kanssa kalastamaan aamuviideltä. Hyppäsin (joo, tosi ketterästi siihen aikaan aamusta?!) kyytiin rääkätäkseni itseäni 2 tuntia 40 minuuttia mäkisellä reitillä. Ensimmäinen 10 kilsan kiekka oli infernaalinen ylä- ja alamäkineen. Seuraava saman pituinen lenkki tasaisemalla reitillä oli siedettävä ja neljän viimeisen kilsan aikana laskiessani mäkeä alas, olo oli kuin olisi jäitä poltellut. 

Ontrail.net-sivustolta  löydät tarkemmat kuvaukset viikon lenkeistä. Nimeni sivustolla on kotoisasti poppis.

1/3 maratonohjelmasta takana

Elämäni ensimmäinen mulle vartavasten suunniteltu maratonohjelma alkoi kuntotestillä kesäkuussa. Samalla alkoi säännöllinen ja tavoitteellinen treenaus. Se on myös ainutlaatuista juoksijahistoriassani.

Mitä näiden kuluneiden neljän viikon aikana on tapahtunut?

• Olen juossut valtavasti aikaisempaan verrattuna. Myös unissani. 

• En puhu juuri muusta kuin juoksusta (pahoitteluni, kaverit!)

• Viikonpäivät ovat saaneet uudenlaisen sisällön: ma + pe = lepopäivät, su = pitkis, la = vedot, ke =  reipas, ti + to = kevyet lenkit

• Olen lähtenyt lenkkipolulle, vaikkei aina olisi huvittanut / koti olisi pitänyt siivota / sähköpostit olisi pitänyt raivata / jääkaappi olisi kaivannut täyttöä /...

• Olen joutunut välillä kaivamalla kaivamaan aikaa juoksulle. Varsinkin viisi päivää tyttären kanssa kaksistaan kotona oli juoksun kannalta haastavaa. Hatun nosto kaikille yksinhuoltajille!

Kun Tuskassa biletettiin, mä juoksin aidan toisella puolella. 

• Itse juokseminen on ollut mukavaa, rentouttavaa ja mitä milloinkin. Vain pari kertaa juoksu on maistunut puulta, niin yhdentekevältä etten ole juoksua seuraavana päivänä edes oikeastaan muistanut missä tuli juostua. 

• Useita kertoja olen joutunut pinnistämään suoritukseni loppuun, mutta kertaakaan en ole halunnut jättää kesken.

• Olen sisäistänyt kunkin päivän treeniohjeet välillä hyvin ja välillä sinne päin. Aina olen kuitenkin saanut treeneistä jotakuinkin irti sen, mikä oli tarkoituskin.

• Sykkeeseen ja juostuun aikaan sidottu harjoittelu on tuonut yllätyksiä tullessaan. En osaa enää arvioida täysin juoksunopeutta, sillä sykkeet ovat välillä korkeampia, välillä matalampia. Joskus olen juossut kotikorttelia viisi minsaa ympäri, joskus treeni on loppunut kaksi kilometriä kotiovelta. 

• Mielikuvitukseni alkaa hiipua juoksureittejä suunnitellessani. Olen pian juossut kaikki mahdolliset reittikombot kuuden kilsan säteellä kotiovelta. 

Lauttasaaressakin on tullut juostua. Pitkis vei mehut sekä musta että miehestäni. 

• Olen kehittynyt juoksijana ja harjoittelu tuntuu purevan. Sykkeet laskivat kevennetyllä kolmannella treeniviikolla toivotunlaisesti. Selvästi ohjelma sopii mulle. 

• Olen tarkkaillut enemmän juoksuasentoani.

• Olen päässyt kotikuntopiirin makuun. Se ei ole ennen ollut osa treenejäni.

• Olo on hyvä. Unta tosin tunnun tarvitsevan enemmän kuin ennen.

• Syön paljon. Himoitsen varsinkin näkkileipää, hapankorppua, maitokahvia ja tuorepuuroaamiaistani. 

Olen nauttinut taiteesta.

• Jalat ovat olleet tavallista raskaammat. Alussa olisin halunnut juosta lepopäivätkin, mutta nyt käytän ne siihen mihin ne on tarkoitettukin. Jalat kaipaavat rauhoittumista.

• Olen juossut neljillä eri lenkkareilla. 

Adizero Boost Bostonit saattavat syrjäyttää Asics DS-Trainerit kevyinä kenkinä.

• Reisi- ja pakaralihakseni ovat alkaneet kasvaa. Futaajan lihassolujen muisti pelaa vuosikymmentenkin jälkeen. 

• Vyötäröltäni on kadonnut... jotain. Onneksi pakarat pitävät lempihousuni jalassa. Niiden päältä byysat eivät pääse noin vaan valahtamaan.

• Vaikka painonpudotus ei ole ollut tavoitteena, paino on laskenut 4,5 kiloa Helsinki Spring Marathonin aikaisesta. Se tuntuu askeleen keveydessä.

• Olen kuunnellut Jo Nesbon Verta lumella 2 -äänikirjaa. Myös Tuomas Vimman Raksa toimi loistavasti etenkin kevyillä pitkiksillä. Olen kuunnellut juoksusoittolistani puhki. 

• Olen juossut aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Helteessä, sateessa, auringonpaisteessa ja kuutamossa.

• Tunnen itseni ensimmäistä kertaa elämässäni urheilijaksi. Tällaiseen elämäntapaan voisi jäädä koukkuun. 

Inhoan jonossa juoksemista

Välillä oikein ihmetyttää, kuinka voin juosta massamaratoneja. Näen punaista jonossa juoksemisesta. Kukapa ei? Yleensä jonossa kipittäminen johtaa auttamattomasti siksakkaukseen ja liiallisiin kiihdytyksiin. Varmasti tällä epätaloudellisella juoksutavalla maratonin ensimmäisellä puolikkaalla on ollut iso vaikutus loppupuoliskon totaaliseen romahtamiseen.

Olen vesijuossut kahden viikon ajan samalla, kun tyttäreni polskii uimakoulussa. Jonossa juokseminen vedessä sapettaa vieläkin enemmän kuin maalla ja Stadikan ruuhkassa sitä on miltei mahdoton välttää. Edellä juoksevien juoruvauhti saa niskavillat pystyyn, mutta yritän pitää verenpaineeni alhaisena, sillä syyllistynhän siihen itsekin satunnaisesti.

Tarkemmin ajateltuna vauhti ei olekaan ongelman ydin, vaan ohittamisen vaikeus. Kaikki kun eivät osaa (tai halua) havannoida samanaikaisesti ympäristöään, jutella ja juosta.

Olen vesijuossut uimakouluviikkojen aikana muutaman kerran juoruvauhtia uimakoulukaverin äidin kanssa. Juoksimme lähekkäin ja mahdollisimman lähellä reunaa, jotta nopeammat pääsivät ohitsemme ilman sen kummempia kommenrvenkkejä. Huomasin eilen, että myös vauhdikas vesijuoksu kaverin kanssa pulisten on mahdollista. Juoksin yhdessä entisen työkaverini, nykyisen ystäväni (hän itse esitteli itsensä näin tyttärelleni) Leenan kanssa. Saimme reippaillessamme osaksemme ikäviä katseita, mutta myös avoimia kehuja. Eräs nainen veti peräti vesijuoksutreeninsä imussamme. Ehkäpä juttummekin olivat hänen mielestään passeleita?

Tänään olisi loistopäivä vesijuoksuun Stadikalla, sillä taivas aukeni, eikä aurinkoa näy missään. Altaassa on varmasti tilaa yllin kyllin. Mutta just tänään mies vie lapset uimaan, jotta voin työskennellä rauhassa. Vesijuoksun kannalta epistä, kaikilta muilta kanteilta katsottuna just niin kuin pitääkin.


Olen ehtinyt juostakin näiden parin vesijuoksuviikon aikana. Vaikka viime viikko olikin kevennetty, tähän mennessä kilometrejä on kertynyt näiltä viikoilta 74. Huomenna on vuorossa 2000 metrin vedot ja sunnuntaina 140 minsan pitkis. Sunnuntai-iltana kahden viikon saldo alkanee ykkösellä. Treeneistäni yksityiskohtaisempaa tietoa sivuilta ontrail.net -> poppis

Yöjuoksun kääntöpuoli

Muistan, kuinka juostessani autiolla Töölönlahdella 16-kesäisenä puoli yhdentoista aikaan illalla poliisi tuli tarkastamaan, josko mulla oli kaikki kunnossa. He olisivat mieluusti ajaneet mut himaan, jottei tarvitse yksikseen juoksennella.

Vaikka en ole sen pelokkaampi nyt kuin 28 vuotta sitten, olen silti olen jättänyt  tuon tutun kasin muotoisen lenkin kiertämisen Töölön- ja Eläintarhanlahdella pimeän koittaessa, sillä aika on nyt toinen. Reitillä on yksinäisiä pusikkosuoria, sellaisia, joilla kukaan ei kuule, vaikka huutaisit keuhkosi tyhjiksi.

En ole koskaan kulkenut mielelläni Kaisaniemen puiston läpi yö- ja ilta-aikaan, lenkkeilystä puhumattakaan. Päätin silti torstaina poikkeuksellisesti lähteä sinne ja Töölönlahdelle yöjuoksulle, olihan tienoo täynnä poliiseja Monsters of Rock -tapahtuman vuoksi. 

Meininki puistossa oli rauhallista. Aidatulta alueelta kuului Ozzyn huudatukset ja 20.000-päisen yleisön pauhu. Festarialueen ulkopuolella oli myös tunnelmaa, sillä sadat fiilistelijät pääsivät nauttimaan Black Sabbathin musasta, vaikka eivät itse lavalle nähneetkään. Muutama pikkupoika veivasi vimmatusti ilmakitaraa Sabbathin tahdissa. 

Jatkoin matkaa asemalaitureille. Näin siellä Ozzy Osbournen ikätoverin Paavo Väyrysen matkalaukkunsa kanssa (tai sitten oli täydellinen kaksoisolento). Tilanne oli absurdi Black Sabbathin soittaessa taustalla. 

Lämmittelyvaihe päättyi sopivasti Kansalaistorille. Lähdin juoksemaan reipasta vauhtia kohti Linnunlaulua, sieltä Kaupunginteatterille, Ympyrätalon ohitse Säästöpankinrantaan ja vihdoin Pitkäsillan ylitse Kaisaniemen puiston takapuolelle. Black Sabbath ja vimmatut aplodit vauhdittivat juoksuani mukavasti. 

Ravintola Kaisaniemen kohdalta lähtevällä suoralla ohitin kaksi eksoottisen näköistä miestä. He lähtivät naureskellen juoksemaan perääni. Siinä vaiheessa kun kädet hipoivat selkääni, sain käsittämättömän kiihdytysvaihteen päälle. Miehet jäivät jälkeen, mutta siitäkin huolimatta vedin Linnunlaulun mäen sillalle saakka täysillä. 

En ollut varsinaisesti peloissani, vaan lähinnä vihainen. Mikä oikeus noilla miehillä oli lähteä perääni? Ehkä se oli heistä hyvä vitsi. Mielestäni mauttomuuden raja ylitetään jo pelkillä halventavilla kommenteilla, perässäjuoksusta puhumattakaan. Olin myös vihainen itselleni, sillä olin valinnut reitin intuitioni vastaisesti.

Onneksi sain koottua itseni ja sain juostua takaisin Kaisaniemen puiston festarialueelle. Puolessa tunnissa aidan takana oleva festarikansa oli muuttunut kertaheitolla. Sain pujotella huojuvan zombielauman lomitse Kaisaniemenkadulle. En ollut peloissani mutta halusin silti kotiin ja pian. 

Vasta laitettuani kotona oven turvalukon kiinni, tajusin toden teolla mitä olisi saattanut tapahtua, jollen olisi niin rautaisessa juoksukunnossa miehiin verrattuna. 

Yleensä nukahdan helposti yöjuoksun jälkeen. Nyt oli pakko laittaa Good Wife -sarjan tallenne pyörimään, jotta sain ajatukseni pois lenkkipolulta. Onneksi tyttäreni nukkui yön vieressäni. Hän taisi suojella mua painajaisilta. 

Bajamajoista ei ainakaan ollut festareilla pulaa:

En aio lopettaa tapahtuneen takia yöjuoksujani. Tulen kuitenkin jatkossa noudattamaan pilkuntarkasti omia periaatteitani ilta-aikaan ja yön koittaessa Helsingissä juoksemiseen:

- Kerro minne olet menossa ja kauan aiot juosta. Jos olet kotona yksin, laita vaikka kaverille tekstari ja kuittaa kun olet palannut kotiin.

- Älä kuuntele musiikkia. Äänikirja toimii, sillä sitä voi kuunella myös hiljaisella.

- Katso ympärillesi. Jos tuntuu siltä, ettei jonnekin kannata juosta, älä juokse. 

- Asuinkaduilla juokseminen on turvallista. Liikenne ja liikennevalot eivät häiritse yölliseen aikaan.  

- Pilli tai muu vastaava kovaääninen hälytin kannattaa pitää mukana. Välttämättä kukaan ei sen kuullessaan tule ikkunaan, mutta sillä voi pelottaa epämääräisen tyypin kannoiltaan. 

- Ota bussilippu tai muutama kolikko mukaan siltä varalta, jos voimat ehtyvät.

Tuleeko sinulle mieleesi jotain lisättävää listaan?

To 7.7. reipas: 5,84 km | 30 min | 5:08 min/km

lämmittely ja jäähdyttely: 3 km | 18 min | 6:00 min/km

Kun Garmin rykii

Sunnuntain vedot olivat vähällä mennä plörinäksi Garminin oikuttelun vuoksi. Ensimmäisen ja toisen vedon välissä juoksukelloni ilmoitti, ettei saa yhteyttä satelliitteihin. Eipä se niitä myöhemminkään enää tavoitellut, vaan jouduin ottamaan lennosta kännykän Endomondo-sovelluksen käyttööni.

Oli aika haasteellista tuijottaa kellosta sykettä ja tiirailla juostua matkaa käsivarsikotelon suojissa olevalta kännykältä. Sykkeiden sekä matkan ja vetoihin käytetyn ajan parsiminen kasaan järkeväksi paketiksi oli lenkin jälkeen oma numeronsa.

Tiistaina juoksu ei sujunut, ei sitten millään. Parasta lenkissä oli maisemat. 

Siltasaarenranta, Kallio:

Tiedän, että Garminin ohjelmisto on pidettävä ajan tasalla ja olenkin ahkerasti synkronoinut juoksukelloani, Forerunner 610:tä. Tarkastellessani kelloani hieman tarkemmin huomasin ettei ohjelma ole oikeasti päivittynyt 2.9:stä kolmoseen. Jos jollakulla on poppaskonsti päivittämiseen tiedossa, otan sen mielelläni käyttööni.

Täytyy toivoa, että vanha laitteeni ei leviä kesken maratonohjelman, joka perustuu ennen kaikkea sykkeisiin. Ja onhan se niin, että jollei juoksusta ei ole kunnon dataa olemassa, sitä ei ole oikeasti edes juossut. Ei, vaikka jalat väittäisivät muuta.

Keskiviikkoisella lenkillä oli toinen ääni kellossa. Starttasin hieman myöhemmin, eli olin ehtinyt syödä jo koko aamiaisen ja käydä vessassa. Pieniä mutta niin tärkeitä asioita... 

Munkkisaarenkatu, Hernesaari:

ti 28.6. reipas | 9,1 km | 50 min | 5:29 min/km

veryttely ja jäähdyttely |  3 km | 19 min | 6:20 min/km

ke 29.6. kevyt | 7,5 km | 45 min | 6:00 min/km
hyötyliikuntaa |  1,9 km | 12:15 | 6:26 min/km

Maratonohjelman ensimmäinen treeniviikko pulkassa

Eilinen lepopäivä tuli tarpeeseen. Pitkästä aikaa jalat olivat juoksusta raukeat. Ne eivät sentään huutaneet hoosiannaa, mutta olivat ihan tyytyväisiä kun jätin maanantaiaamun pyöräilyt muutamaan kilometriin.

Mitä kaikkea olenkaan tehnyt viime viikolla saadakseni jalat uupumaan?

Tapasin tiistaina valmentajani Pasin. Tämä oli ensimmäinen kerta tositoimissa päästyäni hänen talliinsa uuden maratonohjelman koekaniiniksi.

En ole juurikaan parhaimmillani aamutuimaan lenkkareissa. Onneksi olin ottanut hiet pintaan jo pyörän satulassa. Seitsemän kilsaa kaupunkifillarointia oli herätellyt jalatkin mukavasti. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, mutta onneksi aamun treeneissä Keskuspuiston puut varjostivat edes hieman.

Juoksimme alkuveryttelynä 15 minuuttia ja kipitimme loppupuolella hieman reippaamman pariminuuttisen. Muutaman 40-metrisen aukivedon jälkeen lähdimme juoksemaan Keskuspuiston uumeniin. Pasi opetti mulle kilometripylväät radan varrelta ja mun huolekseni jäi sykkeiden tarkkailu. Onnistuin kuin onnistuinkin pysymään sykealueella 152-161. Leppoisan 50 minuutin juoksun perään jäähdyttelimme kymmenisen minuuttia.

Poikani oli sillä välin herännyt ensimmäistä kertaa elämässään kotona yksin, ottanut aamupalaa itselleen ja viihdyttänyt itseään parhaalla katsomallaan tavalla. Olisin halunnut itselleni treenien jälkeen kunnon smoothien, mutta pakastemarjoja ei löytynyt. Poikani ehdotti pirtelöä. Mikäpä ettei?! Kerrankos sitä aloittaa päivän herkuttelemalla.

Tarkoituksenani oli lähteä juoksemaan keskiviikon kevyttä 45-minuuttista nuorimmaisen hoitopaikasta rantaa pitkin kotikonttorille, mutta löysinkin itseni yllättäen Ruoholahdesta.
Osaan hahmottaa hyvin lähiympäristöni välimatkat, mutta syke- ja aikapohjaisessa treenauksessa tulee varmastikin jatkossakin pieniä lapsuksia. En osaa nimittäin täysin arvioida kilometriin kuluttamaani aikaa, kun vauhti on sidottu sykkeeseen, ei jalkojeni menohalukkuuteen.

45 minuuttia tuli tällä lenkillä täyteen tehtyäni kunniakierroksen Töölönlahdella. Niinpä hoidin jäähdyttelyt HM:n urheiluvaatealennusmyynnissä. Sieltä sainkin loistavan juoksutopin 7 eurolla ja urheilurintsikat viitosella.

Ruoholahdessa ei ollut ristinsielua kesäkuisena keskiviikkoaamuna.

Torstai oli matkapäivä.  Onneksi ohjelmassa komeili 60 minuutin kevyt lenkki, sillä bussissa istumisen vastapainoksi oli hyvä päästä tutkailemaan maaseutua juosten.

Heittäydyin täysin mieheni vietäväksi, hänellä kun oli jo parin vuoden takaisilta yöjuoksuiltaan muutama reitti takataskussaan. Ilman häntä juoksisin peltojen piennarta varmaan vieläkin.

Tässä kohtaa teimme turhan kiekan huomataksemme, että maaseudullakin (tai siis etenkin siellä) on umpikujia yllättävissä paikoissa. Niinpä lenkkimme venyi tunnin mittaisesta vartin verran.

Juhannusaattona pidimme juoksusta taukoa. Lenkkivaatteita oli kyllä tarpeeksi mukana, mutta jalkojen oli hyvä antaa huilia hellelenkkien välissä. Kotikuntopiirin kuittasin haravoinnilla.

Juhannuksen mittaan tuli nähtyä juosten jos jonkinlaisia peltoja. 

Arvuuttelimme, mitä milläkin mahtoi kasvaa. 

Juhannuspäivänä ilma oli tukalan kuuma pilvipeitteestä huolimatta. Vaihdoimme silti sunnuntain pitkiksen ja lauantain vetotreenit päittäin.

Ilmeisesti helle oli sulattanut aivoni ja juhannus oli hoidellut loputkin rippeet, sillä en kyennyt sisäistämään yksinkertaista, ohjelmassa annettua sykerajaa. Kuvittelin koko ajan, että sykkeen tulee olla 130 kieppeillä, vaikka sykealue oli huomattavasti laajempi (135-152).

Oli vaikea pidätellä vauhtia tarpeeksi hitaana. Vauhtipupuni, eli mieheni mukaan hidastelu ottaa enemmän jalkoihin kuin nopeat revittelyt. Tuossa taitaa olla totta ainakin toinen puoli.

Välillä keltaista ihan vaihtelun vuoksi. 

Juoksimme rollaattorivauhdista huolimatta  juhannuspäivän kunniaksi kaiken kaikkiaan 18,3 kilometriä. Maantiellä meidät ohitti muutama auto, peltopientareelle päästyämme juuri muu ei liikkunut kuin me. Voin laskea kahden käden sormilla näkemämme ihmiset noiden kahden tunnin ja 10 minuutin aikana.

Stusin kalkkikivikaivos

Mitä pitempään juoksimme, sitä kuumemmaksi päivä muuttui. Pian aurinkokaan ei suostunut enää pysyttelemään pilviverhon takana.

Päätimme molemmat maalaismaisemissa juostut lenkit tiukkaan mäkispurttiin ylös vanhalle kirkolle.

Palattuamme sunnuntaina kotiin olisin mieluiten heittäytynyt sohvalle makaamaan kaukosäädin toisessa kädessäni ja höyryävä maitokahvi toisessa. Vauhtipupuni oli kuitenkin valmis juoksuun, joten en voinut jäädä löysäilemään.

Jos olisimme olleet fiksuja, olisimme juosseet Eltsulle alkuveryttelynä ja olisimme tehneet radalla kolme 2000 metrin vetoa annetulla vauhdilla 5:20-5:10 min/km. Mutta ehei. Lähdimme kiertämään rantaa pitkin Baanalle ja Töölönlahdelle.

Hoidimme 40 metrin aukivedot juoksemalla liikennevaloihin pitkillä keltaisilla. Eräs turisti peukutti hymyillen menoamme. Hetkellisesti meitä olisi voinut erehtyä luulemaan peuroiksi.

Mulla oli pitelemistä vauhtipupussani. Hän olisi mieluiten juossut nelosella alkavia vauhteja. Vaikka juoksimmekin nopeampa kuin oli tarkoitus, sykkeet eivät nouseet yli 169:n kuin vasta viimeisellä vedolla. Silloin se oli jo luvallista.

Keskiviikon lenkillä näin Töölönlahdelta starttaavan kajakkituristijoukkion. 

Viikon aikana kilometrejä kertyi ruhtinaalliset 61,8 kilometriä. Kuluva viikko on identtinen, mutta ensi viikolla on vuorossa kevennettyä juoksutreeniä. Jos haluat nähdä lenkeistä enemmän dataa, kirjaudu Ontrail.net-sivustolle ja klikkaa sieltä treenini auki nimimerkillä Poppis.