Itkua ja kiroilua lenkkipolulla

Aasin selkä katkesi eilen illalla lenkkipolulla. Dramatiikkaa riitti vain 15 ensiminuutille, mutta se riitti:

1) Ohjelmassa oli kevyt lenkki ja sykkeiden oli tarkoitus pyöriä 135:n korvilla. Aloitin kevyen juoksun ja siinä samassa sykkeet hyppäsivät 175:een. Vaihdoin kävelyyn. Sykkeet painuivat 90:een.

Olin huolissani, sillä (siitepöly)allergia on laittanut keuhkot taas sekaisin ja olen joutunut rankalle lääkekuurille. Se ei estä liikuntaa, mutta kuulostelen silti kroppaani tavallistakin huolellisemmin. Varsinkin, kun en koskaan ennen lääkekuurin ottamista tiedä, mitä se saa kropassani tällä kertaa aikaiseksi. Olenko ylitunteellinen vai megapirteä? Muutunko flegmaattiseksi laiskamadoksi vai olenko Duracel-pupu, jota ei saa pois päältä?

Kun olin jatkanut turhautuneena kävelyjuoksua jonkin aikaa, hieraisin sykevyön antureita, pysähdyin liikennevaloihin seisoskelemaan, laitoin Suunnon pois päältä, hengitin syvään ja toivoin parasta. Annoin itselleni vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Loppulenkin sykeukemat pysyivät mäistä huolimatta alle 134:n. Olin kuitenkin koko ajan varuillani.

2) Daft Punkin Get Lucky ei ollut ehkä parasta taustamusiikkia hitaalle juoksulleni, mutta ankea mieli alkoi kaikota sen myötä... kunnes sain vesiryöpyn päälleni. Ohiajavista autoista neljä onnisti hidastamaan jättikokoisen lätäkön kohdalla. Viides ei tainnut edes yrittää. Oikea puoli oli litimärkä. Huusin valitut kirosanat kaaharin perään.

3) Sadattelin aikani ja jatkoin vettä valuvana juoksua. David Bowie ja Freddie Mercury alkoivat lauleskella mulle pilven reunalta Under Pressure -biisiä. Siinä vaiheessa sain toisen aimosuihkun ohikiitävältä autolta. Tällä kertaa olin litimärkä juoksualkkareitani myöten. Se oli liikaa. Repesin. Nyt taidan tietää tämänkertaisen lääkekuurin vaikutuksen. Lähdin juoksemaan itkien.

Puoli yhdeltätoista on jo pilkkopimeää. Syksy taitaa olla jo ovella. 



Olympiaterminaalin luona kuulin nimeäni huudettavan. Työkuvioista tuttu mies oli huomannut mun itkevän ja oli huolissaan: "Olit se sinä tai joku muu, pakkohan mun on tarkistaa voinko olla avuksi." Nolotti ihan hirmuisesti.

Lopulta itkeä tihrutin hänen olkaansa vasten. Miehen päällä olevan puvun laadukas villa näytti imevän hyvin kyyneleet. Nolotti vieläkin enemmän.

Mies odotti kyytiä siskoltaan. He olisivat olleet valmiita heittämään mut himaan, mutta ajattelin, että jos nyt luovuttaisin, seuraavalle lenkille lähdöstä tulisi mulle henkisesti liian vaikea pala.

Mulle esitettiin hyviä kysymyksiä, joita jäin mutustelemaan seuraavan vartin ajaksi:
"Vaaditko itseltäsi liikoja?"
"Ethän ota juoksua liian vakavasti?"
"Osaathan lopettaa ajoissa?"

Mulla on nyt noihin kaikkiin vastaukset.

Viimeisen puolituntisen pystyinkin hölköttelemään pää nollattuna. Uskallan varmasti mennä taas huomenna lenkkipolulle.

Kaupunkifillarit valmiina lähtöön Viiskulmassa. 


To 18.8. kevyt lenkki | 8,25 km | 58:05 | 7:02

Ps. Tiedän että luit tämän. Kiitos kun satuit paikalle ja rauhoittelit. Kerro siskollesikin, että pääsin hyvävointisena kotiin. Näemme varmastikin seuraavan kerran hieman pirteämmissä merkeissä.

6 kommenttia

  1. Aina ei suju mutta onneksi aina ei ole myöskään kiviä juoksutiellä. Mutta miten mukavaa, että voinnistasi kannettiin huolta.
    Ihan pari päivää sitten mietin, miten autoilijoita on monenlaisia. Ellen halua hinkata samaa tietä edestakaisin, joudun kotiovelta lähtiessä väkisin juoksemaan ainakin jonkun pätkän autotien varressa. Eräänä päivänä huomasin, että useimmat autoilijat antavat hienosti tilaa, jopa hiljentävätkin kohdalla, mutta aina on myös niitä, jotka melkein hipovat kylkeä ohi mennessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi mukava tietää mitä tuollaiset juoksijan kylkeä hipovat autoilijat oikein miettivät.
      Onneksi on myös ihania ohikulkijoita ja autoilijoita <3

      Poista
  2. Huh mikä lenkki! Onneksi loppupuoli meni paremmin, ainakin vaikuttaa siltä että ei jäänyt ihan p***a fiilis. Tuota alun sykevaihtelua lukiessa tuli mieleen, että eihän kyse ole siitä että sykevyöstä olisi patteri hyytymässä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tapasin tuon puolitutun, muuten fiilis olisi ollut varmasti aivan toisenlainen.

      Kiitos Henna patterivinkistä. En tullut ajatelleeksikaan moista.

      Poista
    2. Ole hyvä :) Itsellä on joskus käynyt niin. Tai nyt viimeksi kun oli väärää kokoa. piti olla 2025 mutta kotona oli 2032 joka mahtui, ajattelin että sehän on ihan sama. Eipä taida olla, käytännössä joka kerta on ollut niin että puoli tuntia syke näyttää oikealta ja sen jälkeen tekee hyppäyksen alle sataan. Kun laitan mittauksen tauolle ja uudelleen päälle niin sitten taas näyttää oikeita lukemia.

      Poista
  3. Tsemppiä! Joskus on tirautettava kyynel ja pari. Itse en taida kohta enää uskalla juosta pimeällä (ei ole lamppua täällä) eli pitää päästä kotiin siinä puoli kymmenen korvilla. Aamulenkki olisi kyllä poikaa.

    VastaaPoista