Mulla oli suuria suunnitelmia niiksi kolmeksi päiväksi, kun sain olla yksin kotona. Duunin lisäksi vuorokauteen mahtuisi ainakin juoksua (paljon), vesijuoksua (ainakin joka aamu) sekä sluibailua (sopivassa määrin). Mitä sitten tapahtuikaan?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maratonohjelma. Näytä kaikki tekstit
11.7.2019
Tautinen kesä
Mulla oli suuria suunnitelmia niiksi kolmeksi päiväksi, kun sain olla yksin kotona. Duunin lisäksi vuorokauteen mahtuisi ainakin juoksua (paljon), vesijuoksua (ainakin joka aamu) sekä sluibailua (sopivassa määrin). Mitä sitten tapahtuikaan?
4.5.2017
Juoksutreffit Midnight Run -lähettilään Elinan kanssa
Viimeinen tosi pitkä lenkki ennen Terwamaratonia on nyt pulkassa. Sain pilkottua 28 kilometrin lenkin kolmeen osaan ja sain onnekseni keskimmäiselle pätkälle kaivattua juoksuseuraa. Muuten kolmen tunnin mittainen lenkki olisi tuntunut paljon raskaammalta sekä päässä että jaloissa.
20.3.2017
Ilmalentoja asfaltille
Tiedäthän miltä Aku Ankka näyttää liukastuessaan? Kädet vatkaavat ilmaa ja jalat harovat mutta eivät löydä mitään kiinteää mille laskeutua. Mä olin just sen näköinen yrittäessäni juosta ruskoja *) mustalla jäällä. Ohikulkeva auto pysähtyi viereen ja kyseli onko mulla kaikki kunnossa kun laskeuduin jotakuinkin pystyasennossa kämmenilleni. Onneksi mulla oli juoksuhanskat estämässä sen kummempia haavereita.
28.2.2017
Maratonohjelman minuutit vaihtuivat kilometreiksi
Juoksutreenien merkitsemistapa on ollut näkyvin muutos tämän ja viimekesäisen ohjelman välillä. Kun viime kesänä juoksin minuutteja tietyllä sykkeellä, nyt maratonohjelmassani on sykkeiden lisäksi juostava matka kilometreinä minuuttien sijaan.
27.2.2017
Oikutteleva Suunto takaisin ruotuun
6.2.2017
Yöjuoksu kuntosalilla
Ensin oli aamu ja sitten huomasin, että ollaan jo illassa. Päivä katosi jonnekin. Kalenteriin oli kuitenkin merkitty tuollekin päivälle lenkki. Olisikohan se kannattanut tunkea johonkin väliin, sillä kotisohva houkutteli turhan vahvasti syleilyynsä?
Olisin voinut huijata itseäni ja jättää yhden treenin välistä: "Jos mä vaikka huomenna juoksisin tämän ja sitten ylihuomenna huomisen treenin?..." En voinut kuitenkaan antaa houkutukselle (=laiskotukselle) periksi, sillä valmentajani on nähnyt vaivaa maratonohjelman laatimisen kanssa. Kai mä voisin liikuttaa ahteriani juoksumaton suuntaan jo ihan vain senkin takia. Vaikka itseni takia olisin ollut valmis tekemään myönnytyksiä.
Tallustelin räntäsateessa Espan EVO-kuntosalille*. Eteisessä ei ollut muita kenkiä. No kuka hullu nyt lähempänä yhtätoista lauantai-iltana tulisikaan salille?
Valitsin juoksumatoista mieluisimman ja aloitin treenin. Alkuun ja loppuun löysää juoksua ja niiden välissä kuusi kilometriä reipasta. Kiirehän siinä tuli, mutta ehdin kuin ehdinkin alta pois ennen salin sulkeutumista. En halunnut testata pärähtävätkö hälytykset päälle tasan kahdeltatoista vai minuuttia yli.
23:58 lähetin miehelleni viestin: "Kotimatkalla."
La 4.2. yöjuoksu kuntosalilla
verkat alkuun ja loppuun 4 km | 25:59 | 6:29 min/km
reipas 6 km | 34:01 | 5:40 min/km
* Teen yhteistyötä EVO Fitness -kuntosaliketjun kanssa, jotta pääsen juoksemaan läpi talven liukkaudesta ja pakkasesta huolimatta.
3.2.2017
Uuden maratonohjelman ensimmäisen päivän fiilikset
Nyt se sitten viimein alkaa. Säännöllisen epäsäännöllinen juoksu vaihtuu sykkeiden seurantaan ja maratonohjelman tavaamiseen. Ai, että olen odottanut tätä hetkeä!
Juoksukuntoni oli paljon parempi aloittaessani maratonprojektin Pasin kanssa viime kesänä kuin mitä se on nyt. Kilometrejä ei ollut kertynyt juuri sen enempää edellisiltä kuukausilta kuin nytkään, mutta takana oli alkuvuodelta pari maratonia ja puolimaratonia. Olo on kuitenkin luottavainen. Ensimmäiset kolme viikkoa muistuttelen mieleeni ja varsinkin kropalleni, mitä tavoitteellinen treenaus onkaan. Sitten alkaakin se hiostuttavampi vaihe.
Pääsen kolmiviikkoisen harjoittelujakson päätteeksi taas testattavaksi. Silloin viimeistään selviää mistä lähtökohdista lähden tällä kertaa metsästämään entistä parempaa maratonaikaa toukokuussa. Kovimmat paukut keskitämme syksyn maralle. Silloin tavoitteena on kolmen ja puolen tunnin alitus.
Tällä hetkellä maratonohjelman yläkulmaan on kirjattu pari viikkoa ennen Tallinnan maratonia testatut sykerajat ja vauhdit. Senhetkisellä kunnolla pääsin maaliin ajassa 3:41:27. Näihin on vielä matkaa:
peruskestävyysalue ~6:22 min/km - 5:22 min/km
tunnin turhat / muukkoszone (= mukavuusalue) 5:22 min/km-5:11 min/km
vauhtikestävyysalue ~5:11 min/km- 4:43 min/km
reipas (kynnys) ~4:59 min/km
kova (kynnys) ~4:43 min/km
Viimevuotisen maratonprojektin alussa maratonennusteeksi asetettiin 3:57:24 testitulosten perusteella:
peruskestävyysalue ~6:55 min/km - 5:55 min/km
tunnin turhat / muukkoszone 5:55 min/km-5:43 min/km
vauhtikestävyysalue ~5:43 min/km-5:10 min/km
reipas (kynnys) ~5:31 min/km
kova (kynnys) ~5:10 min/km
Tällä hetkellä toki viimevuotiset aloituslukematkin tuntuvat hieman utopistisilta. Olenkohan realisti vai pessimisti? Se selviää muutaman viikon kuluttua.
Pääkallokelit ovat täällä taas! Lähipuiston lumipeitteen alla on peilikirkas jää. Menen siis suosiolla juoksemaan ohjelman mukaisen ensimmäisen 8 kilometrin lenkin juoksumatolle.
Juoksukuntoni oli paljon parempi aloittaessani maratonprojektin Pasin kanssa viime kesänä kuin mitä se on nyt. Kilometrejä ei ollut kertynyt juuri sen enempää edellisiltä kuukausilta kuin nytkään, mutta takana oli alkuvuodelta pari maratonia ja puolimaratonia. Olo on kuitenkin luottavainen. Ensimmäiset kolme viikkoa muistuttelen mieleeni ja varsinkin kropalleni, mitä tavoitteellinen treenaus onkaan. Sitten alkaakin se hiostuttavampi vaihe.
Pääsen kolmiviikkoisen harjoittelujakson päätteeksi taas testattavaksi. Silloin viimeistään selviää mistä lähtökohdista lähden tällä kertaa metsästämään entistä parempaa maratonaikaa toukokuussa. Kovimmat paukut keskitämme syksyn maralle. Silloin tavoitteena on kolmen ja puolen tunnin alitus.
Tällä hetkellä maratonohjelman yläkulmaan on kirjattu pari viikkoa ennen Tallinnan maratonia testatut sykerajat ja vauhdit. Senhetkisellä kunnolla pääsin maaliin ajassa 3:41:27. Näihin on vielä matkaa:
peruskestävyysalue ~6:22 min/km - 5:22 min/km
tunnin turhat / muukkoszone (= mukavuusalue) 5:22 min/km-5:11 min/km
vauhtikestävyysalue ~5:11 min/km- 4:43 min/km
reipas (kynnys) ~4:59 min/km
kova (kynnys) ~4:43 min/km
Viimevuotisen maratonprojektin alussa maratonennusteeksi asetettiin 3:57:24 testitulosten perusteella:
peruskestävyysalue ~6:55 min/km - 5:55 min/km
tunnin turhat / muukkoszone 5:55 min/km-5:43 min/km
vauhtikestävyysalue ~5:43 min/km-5:10 min/km
reipas (kynnys) ~5:31 min/km
kova (kynnys) ~5:10 min/km
Tällä hetkellä toki viimevuotiset aloituslukematkin tuntuvat hieman utopistisilta. Olenkohan realisti vai pessimisti? Se selviää muutaman viikon kuluttua.
Pääkallokelit ovat täällä taas! Lähipuiston lumipeitteen alla on peilikirkas jää. Menen siis suosiolla juoksemaan ohjelman mukaisen ensimmäisen 8 kilometrin lenkin juoksumatolle.
23.1.2017
Sunday = runday?
Rakastan juoksuviikon päätöstä, pitkää, laiskanraukeaa hidasta lenkkiä. Juoksu on mulle kaipaamaani omaa aikaa. Saan usein sumplittua juoksut osumaan yhteen lasten harrastusten kanssa, mutta viime aikoina sunnuntaipitkiksestä on tullut mulle iso mörkö. Olin helpottunut tajutessani, ettei mun tarvitse enää juosta sunnuntaina viikon pitkistä. Ei nyt eikä jatkossakaan.
Sunnuntai on mulla oikeastaan ainoa viikonpäivä, jolloin voin sluibailla lasten kanssa koko päivän. Toki voisin jatkossakin juosta sunnuntaipitkiksen aamuvarhaisella muiden nukkuessa, aivan kuten viime kesänä. Mutta kun mä haluan myös nukkua pitkään. Parhaassa tapauksessa lapset tulevat kylkeen kyhnäämään. Ne sessiot toki päättyvät aina tavalla tai toisella nahisteluun, mutta yhdessäolosta jää kuitenkin hyvä mieli.
Niinpä ravistelin kalenteriani oikein kunnolla. Lenkit loksahtivat uusille paikoilleen itsestään. Oloni keveni ainakin tonnin verran. Miten en ole tajunnut tehdä tätä aikaisemmin?
Jatkossa juoksuviikkoni alkaa torstain lepopäivällä. Reipas lenkki osuu lauantaiaamuun, vauhtivedot juoksen tyttären futistreenien aikaan tiistai-iltana ja keskiviikon partioilta on pyhitetty pitkikselle. Kevyet lenkit solahtavat näiden väleihin ja megahitaan palauttavan lenkin voin juosta sunnuntaina vaikka edes osin lasten kanssa.
Juoksuinto alkoi taas muistuttaa olemassaolostaan tämän pienen aikatauluvirityksen myötä. Miten sitä voikaan olla niin pahasti kaavoihinsa kangistunut?
Sunnuntai on mulla oikeastaan ainoa viikonpäivä, jolloin voin sluibailla lasten kanssa koko päivän. Toki voisin jatkossakin juosta sunnuntaipitkiksen aamuvarhaisella muiden nukkuessa, aivan kuten viime kesänä. Mutta kun mä haluan myös nukkua pitkään. Parhaassa tapauksessa lapset tulevat kylkeen kyhnäämään. Ne sessiot toki päättyvät aina tavalla tai toisella nahisteluun, mutta yhdessäolosta jää kuitenkin hyvä mieli.
Niinpä ravistelin kalenteriani oikein kunnolla. Lenkit loksahtivat uusille paikoilleen itsestään. Oloni keveni ainakin tonnin verran. Miten en ole tajunnut tehdä tätä aikaisemmin?
Jatkossa juoksuviikkoni alkaa torstain lepopäivällä. Reipas lenkki osuu lauantaiaamuun, vauhtivedot juoksen tyttären futistreenien aikaan tiistai-iltana ja keskiviikon partioilta on pyhitetty pitkikselle. Kevyet lenkit solahtavat näiden väleihin ja megahitaan palauttavan lenkin voin juosta sunnuntaina vaikka edes osin lasten kanssa.
Juoksuinto alkoi taas muistuttaa olemassaolostaan tämän pienen aikatauluvirityksen myötä. Miten sitä voikaan olla niin pahasti kaavoihinsa kangistunut?
Elämäni ykköset. Parhaat kaverukset, rakkaat riitapukarit.
Su 22.1. sunnuntain pitkis | 0 km
Juoksun sijaan nautiskelin poikani synttärikakkua hyvässä seurassa skumppalasi toisessa kädessä.
11.11.2016
Sykepohjainen juoksuharjoittelu | 12 viikon ihme, 3. osa
Toissasunnuntainen pitkis muistutti mulle mieleen vanhat, vähemmän hyvät – tai ainakin erilaiset harjoitteluajat.
Oikeasti en osaa. Päiväkohtaiset sykkeet heittelehtivät eri syistä. On stressiä, huonosti nukuttu yö alla, kahviöverit, astmalääkitys... Syitä on lukuisia.
Fiilisjuoksu ei ole mulle kirosana, olenhan harrastanut sitä jo 29 vuotta, mutta halutessani optimoida treenin ja siihen käytttävissä olevan ajan, mun kannattaa tehdä asiat tavoitteellisen treenauksen kannalta katsottuna oikein.
Sykevyön käyttöönotto avasi silmäni. Vaikka olo tuntuu hyvältä juostessa ja samalta kuin edellispäivänä, sykkeissäni saattaa olla päiväkohtaisesti huimatkin erot. Kokonaiskuormituksen kannalta on eri asia juosta parituntinen pitkis peruskestävyysalueella (mulla 135-152) kuin vauhtikestävyysalueella (mulla 156-169).
Noudatin maratonprojektini aikana kirjaimellisesti valmentajani Pasi Päällysahon antamia sykerajoja kullakin lenkillä. Uskon, että tiukat sykerajat ja sykekatot esitivät mua vetämästä itseäni piippuun. Sykkeen salliessa juoksin nopeammin, mutta tarvittaessa vetelin rollaattorivauhtia sykkeiden ollessa korkealla.
Tiesin, että Pasi seurasi ja analysoi sykkeitäni. Olin luottavainen sen suhteen, että hän tekisi treeniohjelmassa oikaisuliikkeen, jos olisi ollut pieniäkin vihjeitä ylikuntotilaan lipumisesta. Myös omat tuntosarveni olivat herkkinä.
Ei, ei ja ei! Opin kesän maratonprojektista, että vaikka kiusaus treenien tiivistämiseen olisi suuri, lyhyt ja nopea ei ole sama asia kuin pitkä ja hidas. Molempia toki pitää olla, mutta oikeassa suhteessa ja oikeassa järjestyksessä.
Olen malliesimerkki kuntomaratoonarista, joka on todistettavasti päässyt lukuisia kertoja maaliin maratonilla samalla sapluunalla: juoksen aina treenit samalla vauhdilla, mielellään kuntotasooni nähden liian lujaa, sillä siten musta tulee (mielestäni) nopeampi maratonilla. Sillä aikahaaveitahan mulla on aina ollut. Puolikkaan verran olen pystynyt tuolla menetelmällä sinnittelemään, mutta romahdus maratonin loppupuoliskolla on ollut ennemminkin sääntö kuin poikkeus.
Jaksaakseni juosta tasavauhtisen, itselleni reippaan maratonin, mulla on oltava ohjelmassa niin tappohitaita pitkiä lenkkejä, kuin reippaampiakin pyrähdyksiä. Lenkin vauhdin määrittää jälleen kerran sykkeet, ei tavoitevauhti.
Sen sijaan, että pätkäisen pitkiksiä, mun pitää suunnitella ennakkoon paremmin päivän (ja viikon) muu aikataulutus.
Taas sain kysyä itseltäni kumpi on keskeisempää, laatu vai määrä? Sykepohjaisessa maratonohjelmassani ei puhuttu kilometreistä, siellä mainittiin vain juostavat minuutit ja syketaso.
Koskaan ennen lenkkiä en ollut varma, kuinka monta kilometriä tulee juostua. Korkealla sykkeellä meno oli hitaampaa ja parhaina päivinä taas yllättävänkin vauhdikasta. Luulin jo aikaa sitten haudanneeni selkeät kilometritavoitteet tältä vuodelta.
Toki juostuilla kiometreillä oli myös merkityksensä ja niitäkin seurattiin. Verrattuna lähtötilanteeseen, kilometrimäärä nousi maratonprojektin aikana yli suositusten mukaisen 10 % lisäys/viikko. Vastaavaa kilometrilisäystä kuin mulle tehtiin, en minä eikä valmentajani suosittele ihan kenelle vaan. Oma juoksutaustani sekä pohjakunto mahdollistivat juoksumäärien huomattavan noston.
Viestittelyn seurauksena päätin luopua ajatuksesta, sillä sykkeisiin perustuva maratonohjelmani perustui aiemmin mainittujen
1) lenkin tavoite (hidas, palauttava, reipas, vauhti...)
2) kunkin lenkin ennalta määritelty sykealue ja/tai maksimisyke
3) lenkin pituus minuuteissa
Vaikka sykepohjainen treeniohjelmani näyttääkin yksinkertaiselta, sen takana on paljon työtunteja:
ma lepo | ti kevyt | ke reipas | to palauttava | pe lepo | la vauhtivedot | su pitkä lenkki
Tulen jatkossakin seuraamaan sykkeitäni lenkkipolulla, sillä siitä on tullut luonnollinen osa juoksuharrastustani. Jos sykevyö tai kello jää joskus kotiin, en aio jättää juoksua sen takia väliin. Näin kävi kesälläkin pariin otteeseen, eikä se pilannut kokonaisuutta, eikä vaikuttanut juoksufiilikseen suuntaan jos toiseen. Tavoitteellinen juoksuharjoittelu ei ole kuolemanvakavaa puuhaa, ainakaan mulla.
1. Fiiliksellä, ei sykkeillä
Olin upottanut juoksukelloni talvijuoksukerroksien väliin. Olisi ollut järkevintä siirtää se jo heti alkulenkistä niin, että olisin nähnyt kellotaulun sen kummemmin kaivelematta. Päätin kuitenkin olla tuijottelematta sykkeitä ja antaa mennä fiiliksen mukaan. Kyllähän mä osaan jo ilman kelloakin määritellä pysynkö juoksuohjelman antamissa sykerajoissa vai en?!Oikeasti en osaa. Päiväkohtaiset sykkeet heittelehtivät eri syistä. On stressiä, huonosti nukuttu yö alla, kahviöverit, astmalääkitys... Syitä on lukuisia.
Fiilisjuoksu ei ole mulle kirosana, olenhan harrastanut sitä jo 29 vuotta, mutta halutessani optimoida treenin ja siihen käytttävissä olevan ajan, mun kannattaa tehdä asiat tavoitteellisen treenauksen kannalta katsottuna oikein.
Sykevyön käyttöönotto avasi silmäni. Vaikka olo tuntuu hyvältä juostessa ja samalta kuin edellispäivänä, sykkeissäni saattaa olla päiväkohtaisesti huimatkin erot. Kokonaiskuormituksen kannalta on eri asia juosta parituntinen pitkis peruskestävyysalueella (mulla 135-152) kuin vauhtikestävyysalueella (mulla 156-169).
Noudatin maratonprojektini aikana kirjaimellisesti valmentajani Pasi Päällysahon antamia sykerajoja kullakin lenkillä. Uskon, että tiukat sykerajat ja sykekatot esitivät mua vetämästä itseäni piippuun. Sykkeen salliessa juoksin nopeammin, mutta tarvittaessa vetelin rollaattorivauhtia sykkeiden ollessa korkealla.
Tiesin, että Pasi seurasi ja analysoi sykkeitäni. Olin luottavainen sen suhteen, että hän tekisi treeniohjelmassa oikaisuliikkeen, jos olisi ollut pieniäkin vihjeitä ylikuntotilaan lipumisesta. Myös omat tuntosarveni olivat herkkinä.
Syksyn lehtiä Uspenskin katedraalille vievillä portailla.
2. Tiukka aikataulu
Aika lipesi taas käsistäni. Tytär piti saattaa samasta suunasta treeneihin menevien futiskavereiden tapaamispaikalle. Jouduin palaamaan takaisin kotiin hakemaan kuulokkeita ja soitinta. 90-100 minuutin mittaiseen pitkikseen ei mulla olisi millään aikaa, mulla kun sattui olemaan tyttöjen noutovuoro treeneistä. Mutta jos juoksisin vähän vauhdikkaammin, enköhän saisi sillä kompensoitua lyhyemmän lenkin?!Ei, ei ja ei! Opin kesän maratonprojektista, että vaikka kiusaus treenien tiivistämiseen olisi suuri, lyhyt ja nopea ei ole sama asia kuin pitkä ja hidas. Molempia toki pitää olla, mutta oikeassa suhteessa ja oikeassa järjestyksessä.
Olen malliesimerkki kuntomaratoonarista, joka on todistettavasti päässyt lukuisia kertoja maaliin maratonilla samalla sapluunalla: juoksen aina treenit samalla vauhdilla, mielellään kuntotasooni nähden liian lujaa, sillä siten musta tulee (mielestäni) nopeampi maratonilla. Sillä aikahaaveitahan mulla on aina ollut. Puolikkaan verran olen pystynyt tuolla menetelmällä sinnittelemään, mutta romahdus maratonin loppupuoliskolla on ollut ennemminkin sääntö kuin poikkeus.
Jaksaakseni juosta tasavauhtisen, itselleni reippaan maratonin, mulla on oltava ohjelmassa niin tappohitaita pitkiä lenkkejä, kuin reippaampiakin pyrähdyksiä. Lenkin vauhdin määrittää jälleen kerran sykkeet, ei tavoitevauhti.
Sen sijaan, että pätkäisen pitkiksiä, mun pitää suunnitella ennakkoon paremmin päivän (ja viikon) muu aikataulutus.
Kaivopuiston suoralla saa juosta vapaasti yksinään la-aamuna ennen seitsemää.
3. Kilometrimäärät sokaisevat
Jos mä en saa 100 minsaa täyteen, niin jos mä nyt kuitenkin vetäisisin sen 15 kilometriä kuitenkin. Enhän mä muuten saa tältä vuodelta 1500 juoksukilometriä täyteen. Mä voin juosta hitaammin sitten joskus muulloin.Taas sain kysyä itseltäni kumpi on keskeisempää, laatu vai määrä? Sykepohjaisessa maratonohjelmassani ei puhuttu kilometreistä, siellä mainittiin vain juostavat minuutit ja syketaso.
Koskaan ennen lenkkiä en ollut varma, kuinka monta kilometriä tulee juostua. Korkealla sykkeellä meno oli hitaampaa ja parhaina päivinä taas yllättävänkin vauhdikasta. Luulin jo aikaa sitten haudanneeni selkeät kilometritavoitteet tältä vuodelta.
Toki juostuilla kiometreillä oli myös merkityksensä ja niitäkin seurattiin. Verrattuna lähtötilanteeseen, kilometrimäärä nousi maratonprojektin aikana yli suositusten mukaisen 10 % lisäys/viikko. Vastaavaa kilometrilisäystä kuin mulle tehtiin, en minä eikä valmentajani suosittele ihan kenelle vaan. Oma juoksutaustani sekä pohjakunto mahdollistivat juoksumäärien huomattavan noston.
Harvemmin pysähdyn tarkkailemaan tätä suuren ja ikuisen rakkauden muistomerkkiä.
4. Mähän voin juosta ihan milloin vaan musta tuntuu
Viestittelin valmentajalleni toissasunnuntaisen lenkkini jälkeen: "Ajattelin osallistua Marrasputkeen." Juoksufiilis oli niin korkealla, että tuntui siltä, kuin voisin juosta vaikka joka päivä. Sykepohjaisen treeniohjelmani lisäksi vapaapäiville ei tulisi kuin vain 20-25 minsaa juoksua.Viestittelyn seurauksena päätin luopua ajatuksesta, sillä sykkeisiin perustuva maratonohjelmani perustui aiemmin mainittujen
1) lenkin tavoite (hidas, palauttava, reipas, vauhti...)
2) kunkin lenkin ennalta määritelty sykealue ja/tai maksimisyke
3) lenkin pituus minuuteissa
lisäksi myös neljänteen seikkaan:
4) juoksua ja lepoa sopivassa suhteessa
Ylimääräiset juoksukerrat eivät yksinkertaisesti mahdu lepopäiviini. Tarvitsen niitä monipuolisen, tavoitteellisen juoksutreenin vastapainoksi. Ainakaan mun koneistoni ei kestä ihan mitä vaan. Niinpä lepopäivät on pyhitetty arkiliikunnalle.
Olen parhaillaan vuosia kestävässä ruuhkavuosiputkessa muutenkin, eli sluibailtua ei missään vaiheessa kuitenkaan tule.
Maratonille ei asetettu sykerajoja. Se olikin 12 viikon aikana ensimmäinen kerta, kun tuijotin sykkeiden sijaan kilometrivauhtia. Keskisyke 164 ja sykehuippu 179. Kaloreita on Suunnon mukaan tullut kulutettua 2253 kcal:n verran.
Sykerajojen määrittely on kaiken a ja o
Aloitin sykepohjaisen juoksuharjoittelun 20.6. ja Tallinnan maraton 11.9. oli maratonohjelman päätösjuoksu.Vaikka sykepohjainen treeniohjelmani näyttääkin yksinkertaiselta, sen takana on paljon työtunteja:
ma lepo | ti kevyt | ke reipas | to palauttava | pe lepo | la vauhtivedot | su pitkä lenkki
Alkutestauksella mulle haettiin oikeat sykerajat. Lenkkien järjestys on mietitty tarkkaan ja niissä on huomioitu myös muu elämäni, sillä sitähän mulla juoksun lisäksi on. Edelleenkin, tavoitteellisesta juoksuharrastuksesta huolimatta.
Kun kaikki oli tarkkaan mietittyä ja mua varten räätälöityä, sykepohjainen treenaus valmentajan johdolla oli maailman helpointa. Mun ei tarvinnut vaivata pollaani kuin vain sen verran, että muistin lenkkipolulla päivän minuuttimäärät ja sykerajat.
Merkitsen OnTrail.net-sivustolle lähinnä vain juoksutreenini. Sieltä valmentajan on helppo napata juoksukuulumiseni ja itsekin saan muistini tueksi hyödyllistä tietoa. Pidän siellä mm. kirjaa käyttämästäni lenkkareista:
Lenkkareistani Adizero Boston Boost 5:t pitävät kärkisijaa. Elokuun alkupuoliskolla lahjaksi saamani Saucony Triumphit tulevat hyvinä kakkosina. Näiden lisäksi olen juossut myös Asics Cumuluksilla, Adistar Raveneilla ja Adidaksen Energy Boosteilla. Asics DS-Trainerit ja Nimbukset pääsivät loppuun asti juostuina ikuiseen lepoon ennen maratonprojektin alkua.
Entä se lenkki sitten...
Miten se toissasunnuntainen lenkki (90-100 min, sykerajat 135-152) sitten oikeastaan meni?
su 30.10. 15,1 km | 01:24:38 | 5:36 min/km | keskisyke 152
Eihän tuo nyt niin huolestuttavalta näytä, eihän?
Katsotaanpa Movescountista, niin saadaan väriä ja rakastamiani pylväitä mukaan:
Hmm... Ei tuo ihan optimaaliselta näytä, sykkeet kun ovat huidelleet korkeuksissa.
Tulen jatkossakin seuraamaan sykkeitäni lenkkipolulla, sillä siitä on tullut luonnollinen osa juoksuharrastustani. Jos sykevyö tai kello jää joskus kotiin, en aio jättää juoksua sen takia väliin. Näin kävi kesälläkin pariin otteeseen, eikä se pilannut kokonaisuutta, eikä vaikuttanut juoksufiilikseen suuntaan jos toiseen. Tavoitteellinen juoksuharjoittelu ei ole kuolemanvakavaa puuhaa, ainakaan mulla.
***
Tsekkaa myös aikaisemmat 12 viikon maratonohjelmaa koskevat pohdintani:
26.9.2016
Kuinka paljon maratonille pitää treenata? 12 viikon ihme, 2. osa
Nostan tässä esiin kolme olennaisinta seikkaa, jotka muuttuivat juoksutreeneissäni päästyäni maratonohjelman testiryhmään mukaan. Yhteistyö valmentajani kanssa alkoi varsinaisesti 20.6. ja päättyi Tallinnan maratonille 11.9. Tähän väliin mahtui lukuisia mahtavia lenkkejä, mitäänsanomattomia pakkopullia ja täydellisiä pään tyhjentäjiä.
1) Täsmäisku maratonille: tiukkaa treeniä oikealla ajoituksella
Vuonna yksi ja kaksi Tukholman maratonille osallistuneilta kysyttiin kuinka monta kilometriä he olivat juosseet maratonille treenatessaan. Varmasti raportti piti sisällään paljon muutakin mielenkiintoista, mutta ainoastaan lukema 800 km on jäänyt siitä mieleeni.
Lukuunottamatta mutamaa ex tempore -maratonia, olen alkanut käytännössä treenata maratonille keväällä lumien kadottua lenkkipoluilta, oli sitten kyseessä kevät-, kesä- tai syysmaraton. Liian pitkää junnaaminen kostautuu, sillä ainakaan oma koneistoani ei ole luotu treenaamaan täysillä kuukaudesta toiseen. Liian pitkä treenikausi vie parhaimman terän ja antaa mulle liikaa tilaa laiskuudelle.
Kuten joku sanoi osuvasti kesäisestä 12 viikon nykäyksestä: "Pohjatyö oli tehty, Pasi kiristi ruuvit." Kun pohja on kunnossa, silloin 10-12 riittää maratonkunnon virittämisen huippuunsa. Ainakin mulla tällä kertaa.
2) Määrä ja lenkkipolulla vietetty aika
Oli laskentatapa mikä tahansa, se on kuitenkin fakta, etten olisi päässyt Tallinnan maratonin aikaan 3:41:27 lisäämättä treenikilometrejä.
Normaalisti en juokse läheskään yhtä paljon. Vuosi sitten kilometrejä kertyi kesällä vain 40% tämänvuotisesta. Edes kolmen viikon mittainen sairausjakso ei selitä tätä. Juoksutilastoni mukaan juoksin 1-4 kertaa viikossa, Pasin tallissa treenejä oli viisi viikossa.
Lenkit olivat myös huomattavasti pidempiä kuin aiemmin. Juoksin 20-22 kilometrin pitkiksiä neljä ennen viimevuotista Berliinin maratonia, yhden kuukaudessa. Juoksin siellä aikaisemman ennätykseni 04:08:10. Pasin tallissa 24-27 kilometrin pitkiksiä kertyi yhtä monta kahdessa kuussa. Missään vaiheessa Tallinnan maratonilla ei tehnyt mieli pistää kävelyksi, vaan kunto riitti maaliin asti ja siitä ylikin. Pitkikset olivat tehneet tehtävänsä.
Myös normilenkkini pitenivät aiemmin totutusta. Kun olen aiemmin käynyt heittämässä 6-9 kilometrin pituisia peruskiekkoja, maratonohjelmassa nuokin lenkit alkoivat ykkösellä. Lenkit olivat tänä kesänä miltei puolet pidempiä kuin edelliskesänä.
Niinpä jos multa kysyttäisiin Tukholman maratonin tapaan, kuinka paljon treenasin Tallinnan maratonille, vastaisin 667 kilometriä, eli juuri sopivasti.
3) Monipuolista juoksua laadusta tinkimättä
Laatu kulkee tässä tapauksessa määrän kanssa käsi kädessä. Kun aiemmin juoksin lenkkini miltei aina samaa vauhtia, nyt niissä oli kaivattua vaihtelua.
Opin juoksemaan tosi hitaasti ja pitkiksiä sitäkin hitaammin. Lisäksi ohjelmassa oli miltei joka viikko vauhtivetoja. Aiemmin olin tehnyt vain epämääräisiä intervalleja viiden lyhtypylvään välein, nyt ohjelmaan tulivat kahden kilometrin vedot. Yleensä niitä tehtiin kolme putkeen, kerran peräti neljä. Yllätyksekseni en oksentanut ajanoton päätyttyä, vaan hymy nousi korviin asti.
Reippaat lenkit olivat nimensä mukaisia. Normaalisti olisin piiskannut kylmän koneistoni suoraan töihin. Enää en kuitenkaan aloittanut rutistusta heti kotiovelta, vaan vasta 10-15 minuutin lämmittelyiden jälkeen. Loppuverkkojen kanssa näistäkin lenkeistä kertyi helposti 12-15 kilometriä.
Päästyäni sattuman kaupalla maratontestin ja -ohjelman koekaniiniksi, tiesin suunnilleen tämän verran mitä tuleman pitää:
"Harjoitusohjelma perustuu testin ja harjoitustaustasi perusteella arvioitujen maratonvauhtiseen reippaaseen, anaerobisen kynnyksen tuntumassa tehtyihin vetoihin, sekä pitkän kiihtyvän lenkin nousujohteisuuteen ja näitä tukevaan riittävään kevyeen harjoitteluun...
... Ohjelma on vaativa, mutta kuitenkin niin että se sopii muuhun elämään järkevästi, eikä kuormita liikaa. Juoksutreenejä tulee 5-6 /vko ja harjoittelu on sykeohjattua. Juoksuvuosia olisi hyvä olla alla useampia ja maratonkokemusta myös."
Lyhyt esittely piti sisällään täsmälleen ne elementit, joiden avulla musta tehtiin astetta, ellei peräti kolmea astetta vahvempi juoksija.
Mielenkiinnolla odotan, millä eväillä kymmenen kilometrin juoksu saadaan mulla uudelle tasolle. Siinä(kin) on varmasti työsarkaa.
Aluminipeitteeseen kääriytynyt maratoonari Tallinnan juoksun jälkeen.
1) Täsmäisku maratonille: tiukkaa treeniä oikealla ajoituksella
Vuonna yksi ja kaksi Tukholman maratonille osallistuneilta kysyttiin kuinka monta kilometriä he olivat juosseet maratonille treenatessaan. Varmasti raportti piti sisällään paljon muutakin mielenkiintoista, mutta ainoastaan lukema 800 km on jäänyt siitä mieleeni.
Miltäköhän ajalta kilometrin on laskettu? Onko kilometrit laskettu siitä, kun maratoonari
A. päätti, että tulee juoksemaan maratonin? Kuinkakohan paljon olen juossut v. 2000 alusta?
B. ympyröi maratonpäivän kalenteristaan? 317 km, 07/2016-
C. käänsi uuden vuoden kalenteristaan? 1036 km, 01/2016-
D. ilmoittautui maratonille? 231 km, 08/2016-
E. alkoi juosta tavoitteellisesti? 1730 km, 04/2015-
F. aloitti treeniohjelman seuraamisen? 667 km, 06/2016-
G. oli päässyt edelliseltä maratonilta maaliin? 778 km, 04/2016-
Lisäsin listaan omat lukemani. Laskentatavasta riippuen kilometrimäärissä on huomattavia eroja. Hassua kyllä, näiden keskiarvo 793 km lähentelee kahdeksaasataa.
Välillä lenkit tuli tehtyä siinä vaiheessa vuorokautta, kun asuintaloissa ei ollut enää valoja ikkunoissa.
Lukuunottamatta mutamaa ex tempore -maratonia, olen alkanut käytännössä treenata maratonille keväällä lumien kadottua lenkkipoluilta, oli sitten kyseessä kevät-, kesä- tai syysmaraton. Liian pitkää junnaaminen kostautuu, sillä ainakaan oma koneistoani ei ole luotu treenaamaan täysillä kuukaudesta toiseen. Liian pitkä treenikausi vie parhaimman terän ja antaa mulle liikaa tilaa laiskuudelle.
Kuten joku sanoi osuvasti kesäisestä 12 viikon nykäyksestä: "Pohjatyö oli tehty, Pasi kiristi ruuvit." Kun pohja on kunnossa, silloin 10-12 riittää maratonkunnon virittämisen huippuunsa. Ainakin mulla tällä kertaa.
Jouduin totuttelemaan aamulenkkeihin, sillä lapsiperhehärdellissä on helpointa ajoittaa juoksut siihen, kun muut vielä nukkuvat.
2) Määrä ja lenkkipolulla vietetty aika
Normaalisti en juokse läheskään yhtä paljon. Vuosi sitten kilometrejä kertyi kesällä vain 40% tämänvuotisesta. Edes kolmen viikon mittainen sairausjakso ei selitä tätä. Juoksutilastoni mukaan juoksin 1-4 kertaa viikossa, Pasin tallissa treenejä oli viisi viikossa.
Lenkit olivat myös huomattavasti pidempiä kuin aiemmin. Juoksin 20-22 kilometrin pitkiksiä neljä ennen viimevuotista Berliinin maratonia, yhden kuukaudessa. Juoksin siellä aikaisemman ennätykseni 04:08:10. Pasin tallissa 24-27 kilometrin pitkiksiä kertyi yhtä monta kahdessa kuussa. Missään vaiheessa Tallinnan maratonilla ei tehnyt mieli pistää kävelyksi, vaan kunto riitti maaliin asti ja siitä ylikin. Pitkikset olivat tehneet tehtävänsä.
Myös normilenkkini pitenivät aiemmin totutusta. Kun olen aiemmin käynyt heittämässä 6-9 kilometrin pituisia peruskiekkoja, maratonohjelmassa nuokin lenkit alkoivat ykkösellä. Lenkit olivat tänä kesänä miltei puolet pidempiä kuin edelliskesänä.
Niinpä jos multa kysyttäisiin Tukholman maratonin tapaan, kuinka paljon treenasin Tallinnan maratonille, vastaisin 667 kilometriä, eli juuri sopivasti.
Perinteisiä yöjuoksujakin oli riittävästi.
3) Monipuolista juoksua laadusta tinkimättä
Laatu kulkee tässä tapauksessa määrän kanssa käsi kädessä. Kun aiemmin juoksin lenkkini miltei aina samaa vauhtia, nyt niissä oli kaivattua vaihtelua.
Opin juoksemaan tosi hitaasti ja pitkiksiä sitäkin hitaammin. Lisäksi ohjelmassa oli miltei joka viikko vauhtivetoja. Aiemmin olin tehnyt vain epämääräisiä intervalleja viiden lyhtypylvään välein, nyt ohjelmaan tulivat kahden kilometrin vedot. Yleensä niitä tehtiin kolme putkeen, kerran peräti neljä. Yllätyksekseni en oksentanut ajanoton päätyttyä, vaan hymy nousi korviin asti.
Reippaat lenkit olivat nimensä mukaisia. Normaalisti olisin piiskannut kylmän koneistoni suoraan töihin. Enää en kuitenkaan aloittanut rutistusta heti kotiovelta, vaan vasta 10-15 minuutin lämmittelyiden jälkeen. Loppuverkkojen kanssa näistäkin lenkeistä kertyi helposti 12-15 kilometriä.
Mut on luotu juoksemaan kehää.
"Harjoitusohjelma perustuu testin ja harjoitustaustasi perusteella arvioitujen maratonvauhtiseen reippaaseen, anaerobisen kynnyksen tuntumassa tehtyihin vetoihin, sekä pitkän kiihtyvän lenkin nousujohteisuuteen ja näitä tukevaan riittävään kevyeen harjoitteluun...
... Ohjelma on vaativa, mutta kuitenkin niin että se sopii muuhun elämään järkevästi, eikä kuormita liikaa. Juoksutreenejä tulee 5-6 /vko ja harjoittelu on sykeohjattua. Juoksuvuosia olisi hyvä olla alla useampia ja maratonkokemusta myös."
Lyhyt esittely piti sisällään täsmälleen ne elementit, joiden avulla musta tehtiin astetta, ellei peräti kolmea astetta vahvempi juoksija.
Mielenkiinnolla odotan, millä eväillä kymmenen kilometrin juoksu saadaan mulla uudelle tasolle. Siinä(kin) on varmasti työsarkaa.
14.9.2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
Valmentajani lähetti mulle sunnuntaina maaliin päästyäni seuraavan kolmen viikon ohjelman saatesanoilla "Nauti ja leiju!" Arki ampui alas mut leijumasta laivan saavuttua satamaan, mutta nautiskellaan nyt vielä hieman. Olen sen ansainnut.
Olen juossut kesän Pasin tallissa, eli Pasi Päällysahon valmennettavana. Olen ollut sykepohjaisen maratonohjelman koekanina ja Tallinnan maraton oli yhteisen maratonprojektimme lopputesti. Odotukset - omat ja muiden - olivat kovat.
Teimme mieheni kanssa täsmäiskun Tallinnan maratonille. Lauantai-iltana menimme laivalle nukkumaan. Viking Xpressillä olisi ollut kaikki edellytykset sikeisiin yöuniin, hytti kun oli sopivan vilpoinen, siisti ja rauhallinen. En silti saanut nukuttua, sillä pelkäsin ettemme herää ajoissa. Herätyskellon soidessa puoli kuudelta olin jo suihkussa.
Aamiaisella oli lähinnä kourallinen juoksijoita ja heidän huoltojoukkojaan. Pääsimme jouhevasti botskilta ulos seitsemän jälkeen. Ulkona oli vilpoisaa ja sumu peitti vanhan kaupungin tornit. Syysaamu iski luihin ja ytimiin. Oli vaikea uskoa, että maratonille oli luvattu aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja asteita parinkymmenen verran. Kävellessämme Viru hotellille ajatus tuntui absurdilta.
Olimme sopineet tukikohdaksi Kukkiksen (myös Pasin valmennettava) ja Jonnan (uusi juoksijatuttavuus) hotellihuoneen. Vaihdoimme juoksukamat päälle ja pölisimme. Mulle se on parasta hermoterapiaa. Olin kaikkea muuta kuin varma hihattoman shortsihaalarin sopivuudesta päivän koitokseen. Kannatti kuitenkin luottaa asiasta paremmin tietäviin, sillä ensimmäisten juoksuaskeleiden jälkeen ei päässyt enää kylmä vaivaamaan.
Kukkis oli jo mennyt omia teitään kakkoskarsinaan, kun me mieheni kanssa vielä etsimme sopivaa paikkaa kolmosesta. Siellä oli mukavasti tilaa. Lähtöön oli vielä kuusi minuuttia aikaa.
Viron maratonkolmoset lähettivät meidät matkaan. Isommilta maratoneilta tuttuun siksakkaukseen ei tarvinnut laittaa paukkuja, vaan pystyimme nauttimaan alusta lähtien juoksusta itsellemme sopivalla vauhdilla aamukuulaassa syyssäässä.
Olin tehnyt itselleni poikkeuksellisesti rannekkeen, josta pystyin seuraamaan vauhtiani. Jo ensimmäisellä kilometritolpalla huomasin etten askarrellut ranneketta turhaan. Suunnon kilometri tuli täyteen ennen kuin pääsin kilometrimerkin luokse. Olin selvästikin juoksemassa pidemmän kaavan kautta. Juoksukellon mukaan mulla tulikin ylimääräistä juoksua lähes 400 metriä. Päättelin, että olisimme aikataulussa, jos vauhti pysyi Suunnon mukaan 5:05-5:15 haarukassa. Tällaisista lukemista en olisi osannut unelmoidakaan vielä kolmisen kuukautta sitten.
Kiersimme vanhan kaupungin muurit, ohitimme satama-alueen ja siirryimme rantareitille kohti Pirittaa. Olisi tehnyt mieli ottaa kamera esiin, kun näimme tusinoittain merestä pilkottavia rantakiviä, joilla jokaisella seisoi lokki nokka merelle päin suunnattuna. Näky oli komea. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavissa luontokuvien ottamiseen.
Meistä juoksijoista otettiin sen sijaan varmaan tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Tuntui siltä, kuin jokaisen pienenkin mutkan takana olisi ollut valokuvaaja. En kuitenkaan välittänyt poseerauksista ja siitä, ovatko vaatteet edes jotakuinkin päällä. Mulla oli vain kiire eteenpäin. Sukka alkoi valua jossain vaiheessa ja juoksutrikoot katosivat shortsien syövereihin, mutta kunhan se ei häirinnyt juoksua, se ei häirinnyt myöskään mua.
Jäimme kahdeksan kilometrin paikkeilla 3:45-jänöä seuraavien sumppuun. Siitä ei meinannut päästä ohi millään ilveellä. Kun katu hieman leveni, spurttasimme ohitse. 3:45 ei suinkaan kuulunut suunnitelmiini.
12 kilometrin kohdalla taivas kirkastui. Sumu hälveni ja viimeisetkin pilven hipuset katosivat horisonttiin. Edessä oli 30 miltei varjotonta kilometriä. Ei ihmekään, että osa porukasta joutui jättämään tuossa säässä juoksun kesken. Pasin ohjelman ansiosta olin joutunut juoksemaan säässä kuin säässä silloinkin kun ei olisi huvittanut. Niinpä hellejuoksurutiinia oli kertynyt kesän mittaan mukavasti. Join jokaisella pisteellä mukillisen vettä ja toisella kierroksella kastelin myös pääni aina kuin mahdollista. En halunnut päättää juoksu-urakkaani auringonpistokseen.
Pelkäsin vatsani puolesta, sillä se on ollut aina heikoin lenkki juoksuillani. Reitin varrella olisi ollut tarjolla vaikka mitä herkkuja: rusinoita, banskuja, appelsiinia, mustaa leipää ja suolaa ainakin. En koskenut niihin, vaan tyydyin juoksurintsikoihini tunkemiini geeleihin. Nurja puoli geeleissä tai oikeastaan niiden säilytystavassa oli se, että ne lähtivät valumaan kesken juoksun. Ilmeisesti kesän mittaan lenkkipolulla vietetyt kilometrit ovat sulattaneet sen verran yläkropasta ylimääräistä, että toppi oli liiankin väljä. Onneksi geelipussukat eivät tippuneet maahan, vaan juoksuhaalareideni syövereihin. Ongin niitä parhaani mukaan ylhäältä ja sivusta. Mahtoi näyttää hauskalta. Tai epätoivoiselta.
Puolimaraton tuli juostua kelloni mukaan ajassa 1:49:46. Sitä nopeampaa en olekaan aiemmin juossut 21,1 kilometriä. Onnekseni mieheni juoksi kanssani, sillä vaikka emme tuhlanneet energiaa jutusteluun, toisen läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa. Välillä mä olin vetovastuussa, välillä seurasin hänen kipitystään. Erottuamme 25 kilometrissä olin omillani.
Maisemat olivat tuttuja ensimmäiseltä kierrokselta. Sama dj soitti edelleen yksinään keskellä nurmikenttää, cheerleadereiltä saimme lisäpuhtia juoksuun ja Ice Power -suihkaukset sai halutessaan virkistämään menoa.
Reitillä alkoi olla aika harvassa seurattavia selkiä. Välimatkat muihin juoksijoihin sen kun kasvoivat, edessä ja takana. Yritin napata peesiini Pauliinan (meidät esiteltiin kisan jälkeen), jonka tunnistin suomalaiseksi KPK-säärystimistä. Hänellä oli jalkavaivoja, joihin tarjosin suolaa. Eipä menneet takataskuuni tunkemat McDonaldsin suolapussit hukkaan. Jatkoin juoksua yksin.
30 kilometrin tietämillä metsän siimeksessä lyöttäydyin viiden miehen porukkaan. Vauhti tuntui hyvältä. Juoksu tuntui liiankin helpolta. Aikani juostuani aloin ihmetellä Suunnon lukemia: 5:40. Tästä porukasta täytyisi mennä ohi tai veturini jymähtäisi totaalisesti.
Tarkoituksenani oli aloittaa maraton 5:20 vauhdilla, kiristää viiden kilsan kohdalla 5:15 min/km vauhtiin ja rallatella (?!) loppuun viitosen kilometrivauhdilla. 33 kilsan kohdalla tajusin, ettei vauhdissa ollut suunniteltua kiristämismahdollisuutta. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan silmiin eikä varjoa ollut tiedossa kuin vasta kaupunkiin saavuttuamme ja silloinkin vain hetkellisesti. Vastatuuli (lievä, mutta tuuli silti) eikä yksin taivaltaminen pitkin leveää ja loputonta maantietä parantanut tilannetta.
En ole koskaan eläissäni juossut yhtä pitkää matkaa tällaisella vauhdilla. Alkukesän ennätyspuolikkaani juoksin samalla keskivauhdilla kuin nyt Tallinnan kokonaisen. Kesäkuussa en olisi pystynyt pitämään samaa vauhtia yllä kolmea kilsaa pitempää. Kestäisinkö sittenkään?
Halusin ottaa helteessä varman päälle. Vilvoittelin koneistoani juomapisteillä viimeisen kympin aikana aika lailla suunnitellusta loppuajastani jäämäni kaksiminuuttisen verran. En halunnut pökrätä kilsaa ennen maalia. En, vaikka olisin vironnut ryömimään viimeisen kumpareen ylös.
Tuntui siltä, että kaikki neste menee hyötykäyttöön. Mitään ei tullut ulos hikenä eikä virtsana. Reisille ilmestyi hien sijasta suolavanoja. Heitin aikatavoitelappuni roskikseen. En halunnut ajatella olinko tavoitteestani jäljessä 10, 80 vai kenties 170 sekuntia. Tiesin, että tulen maaliin elämäni parhaalla ajalla. En halunnut mustata mieltäni kadotetuilla sekunneilla. Pääkoppaa ei saanut sumentaa turhalla epäonnistumisen tunteella.
36 kilometrin kohdalla huomasin vetäväni pientä letkaa. Lisäksi eräs pieni mies oli liimautunut muhun kiinni. Ilmeisesti olin lyhyestä varrestani huolimatta sopiva tuulenhalkoja ja varjon antaja. Olo oli tukala miehen hönkiessä kirjaimellisesti niskaani. Jättäydyin suosiolla jälkeen seuraavalla juomapisteellä ja annoin porukan mennä menojaan. Parempi olla yksin kuin saada potkuja pohkeisiin.
Oli hurja tajuta 37 kilometrin kohdalla että vaikka joutuisin konttaamaan loppumatkan, alittaisin silti neljän tunnin rajan. Siihen en ollut koskaan aiemmin pystynyt.
Sain loppumatkan ajaksi salamatkustajan mukaani. Olen edelleenkin onneton geelipussien avaaja, joten osa geeleistä valui suoraan lenkkareilleni. Ampiainen, mehiläinen tai mikä lie laskeutui lenkkarilleni ja alkoi imeä sokerilitkua sisuksiinsa. Yritin välillä ravistella sitä pois mutta tuloksetta. Pelkäsin, että se pistäisi mua ja moniallergikkona pelini olisi siinä vaiheessa pelattu. Nelisen kilsaa juostuani herhiläinen oli kadonnut. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut...
Olen osallistunut samaiselle maralle jo kahdesti, vuosina 2011 ja 2012. Silloin reitti kulki vastapäivään, eli nyt maalialueelle johtava loiva ylämäki oli silloin mukava alamäki ensimmäiselle ja toiselle kierrokselle lähdettäessä. Kiroilin mielessäni tappokumpua jo ennakkoon, mutta onneksi Kukkis pöllähti just silloin kannustamaan mua maaliin. Sain hänestä hurjasti voimia.
Säästin loppupaukut maalisuoralle – mutta voi mikä pettymys! Saimme juosta viimeiset parisataa metriä mukulakivillä, joten loppukirit piti unohtaa ja yrittää vain selviytyä ehjillä nilkoilla maaliin.
Oli mieletöntä kuulla oma nimi kuulutettavan ylittäessäni maaliviivan. Katsojat olivat ilossa mukana ja he huusivat nimeäni tuuletellessani ja fiilistellessäni lyhyen hetken verran. Vaikka kuuma olikin, foliopeite oli enemmän kuin tervetullut. Sain mitalin kaulaani ja katsoin kelloani. 3:41 ja risat. Sain valmentajaltani ihanan viestin. Hän oli seurannut juoksuani alusta loppuun Tallinnan maratonin sovelluksella.
Juoksuhaalari ja tossut: Adidas, juoksuvyö: FlipBelt, hikinauhat: Nike, sukat: gococo, juoksukello: Suunto Ambit3 Run, kuulokkeet: Sennheiser (kaikki itse hankittuja, paitsi kello lainassa)
Kukkis kysyi multa useamman kerran miltä musta tuntuu. Edelleenkään en tiedä vastausta.
Epäuskoiselta ja onnelliselta samanaikaisesti.
Juoksu oli helppoa. Olisiko sen pitänyt olla? Enkö antanut itsestäni tarpeeksi?
Aina näköjään sama jossittelu, oli aika alle neljän tunnin tai lähempänä viittä.
Mieheni pääsi myös maaliin alle neljän tunnin. Oli ihana nähdä! Kävimme maratoonariteltassa nauttimassa ansaitsemamme Sakut ja täytimme samalla energiavarastojamme tarjolla olevilla herkuilla. Mikään muu ei tuntunut kuitenkaan uppoavan kuin jogurtti ja rahkaherkut. Niin ja se olut.
Kuten tavallista, mulla tuntuu olevan aina kiire maratonin jälkeen. Paluulaivalla piti olla jo neljän aikoihin. Niin mieluusti kuin olisimmekin liittyneet somesta tuttujen suomalaisten juoksijoiden iloiseen seuraan terassille, jouduimme nappaamaan Kukkiksen mukaamme jotta pääsisimme hänen huoneeseensa suihkuun. Siellä olikin jo hienosti puolikkaan juossut Jonna ja Jussi, joka oli jo tuttuakin tutumpi, vaikkemme olekaan koskaan aiemmin kasvotusten tavanneetkaan.
Kun otin lenkkarin ja kevytkompressiosukan jalastani, jalkapöytää alkoi tykyttää ja kirveltää. Siihen kasvoi pienoisen tulivuoren näköinen nyppylä. Olin saanut sittenkin pistoksen! Salamatkustajahöntiäinen oli ilmeisesti viime töikseen pistänyt mua lenkkareiden läpän läpi tai sen sivusta. Ilmeisesti vasta nyörityksen höllentäminen sai ötökän eliksiirit liikkeelle turvonneessa jalassani. Onneksi antihistamiinit olivat meikkipussissa mukana ja lääkärisiskon puhelinnumero varuiltaan kännykässä.
Tarkoituksenamme oli syödä laivalla kunnolla. Oli kuitenkin turha lähteä ravintolaan, sillä mitään ei tehnyt mieli. Sen sijaan etsimme itsellemme suht rauhalliset lattiapaikat. Mieheni taikoi repustaan meille molemmille omat lakupussukat ja hain meille sipsipussit tax freestä. Cokis ja Fanta maistuivat taivaallisilta!
Vasen pakara alkoi krampata ja sitä alkoi pistellä ikävästi lattialla löhötessäni. Onneksi vasta tässä vaiheessa! Venyttely auttoi, eikä pakaroita ole tarvinnut se jälkeen sen kummemmin ajatella. Viikon takaisella kankulla en olisi varmasti päässyt maaliin saakka, sillä olin saanut huhtikuiselta maratonilta pakarajumin, joka oli pahentunut mitä pidemmälle kesä eteni. Onneksi tajusin käydä Kimmo Marjamaan pakeilla hierottavana. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Täytynee alkaa käydä Kimmon pakeilla säännöllisesti jos ja kun yritän päästä parempiin juoksutuloksiin.
Valkkuni lähetti iltasella viestin: "Jäittekö Tallinnaan bilettämään?"
Vastasin: "Ollaan jo kotona keskellä pyykki/lapsi-pyöritystä. Ostimme Rimistä muutaman erikoisoluen. Korkkaamme varmaan yhden puoliksi kun on saatu lapset nukkumaan. Rankkaa biletystä ;)"
Emme muuten ole korkanneet sitä olutta vieläkään, vaikka lapset ja me aikuiset olemme ehtineet nukkua jo useamman yön ennätysmaratonini jälkeen.
Tässä vaiheessa on aika kiittää kaikkia tsemppauksesta, lukijoita ja kanssaeläjiä.
Erityisesti valmentajaani, ihmeidentekijä Pasi Päällysahoa. Ilman sua junnaisin edelleenkin neljän ja puolen tunnin aikoja. Annoit mulle osaamistasi ja aikaasi. Sait musta todellisen juoksijan esiin.
OnTrail.net-sivuston luojaa, numeronero Jari Rostia, joka löysi testeistäni punaisen langan, jonka pohjalta mua alettiin juoksuttaa.
Rakkaita (juoksija)ystäviäni, jotka uskotte muhun juoksijana enemmän kuin itse uskon.
Ja rakasta miestäni, vauhtipupuani, jonka pitkäpinnaisuus on vertaansa vailla. Kiitos kun olet pitänyt korttitaloa pystyssä nekin 67 tuntia, jotka olen viettänyt viimeisimmän 12-viikkoisen aikana lenkkipoluilla.
Lisäksi kiitokset kuuluvat Suunnolle, jonka kellon Suunto Ambit3 Runin sain lainaksi projektin ajaksi. Sykepohjaisen maratonohjelman pilkuntarkka seuraaminen olisi ollut ilman sitä mahdotonta.
***
Tiivistelmän tynkää:
Loppuaikani oli 3:41:27. En usko sitä vieläkään. (Mulla on selvästi pitkät piuhat.)
Olin ikäryhmäni N40 8. ja kaikista naisista 55.
Juoksu oli helppoa. Koko ajan. Usko alkoi hiipua vasta viimeisen kilsan aikana pitkää, loivaa nousua tahkoessani. Pää kesti ennakkopaineet. Jalat ottivat iskut suosiolla vastaan.
Juoksin puolikkaan nopeammin kuin ikinä | 1:49:46
Paransin parasta aikaani 26 min 43 s | 04:08:10, Berliini 09/2015
Aikani parani huhtikuun lopusta 28 min 40 s | 04:10:07, Helsinki Spring Marathon 04/2016
Alkuperäinen maratonennusteeni kesäkuisen alkutestin mukaan oli 3:57:24. Alitin sen 15 minuutilla ja 57 sekuntilla. Jäin 2 min 2 s maratonennusteesta, joka tehtiin elokuisen maratoonarin kuntotestin tulosten perusteella.
12 viikossa on mahdollista tehdä ihmeitä, jos pohja on kunnossa.
Mä olen kova juoksija. Ainakin omasta mielestäni. Ja tämähän oli vain välietappi.
***
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000
Olen juossut kesän Pasin tallissa, eli Pasi Päällysahon valmennettavana. Olen ollut sykepohjaisen maratonohjelman koekanina ja Tallinnan maraton oli yhteisen maratonprojektimme lopputesti. Odotukset - omat ja muiden - olivat kovat.
Teimme mieheni kanssa täsmäiskun Tallinnan maratonille. Lauantai-iltana menimme laivalle nukkumaan. Viking Xpressillä olisi ollut kaikki edellytykset sikeisiin yöuniin, hytti kun oli sopivan vilpoinen, siisti ja rauhallinen. En silti saanut nukuttua, sillä pelkäsin ettemme herää ajoissa. Herätyskellon soidessa puoli kuudelta olin jo suihkussa.
Aamiaisella oli lähinnä kourallinen juoksijoita ja heidän huoltojoukkojaan. Pääsimme jouhevasti botskilta ulos seitsemän jälkeen. Ulkona oli vilpoisaa ja sumu peitti vanhan kaupungin tornit. Syysaamu iski luihin ja ytimiin. Oli vaikea uskoa, että maratonille oli luvattu aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja asteita parinkymmenen verran. Kävellessämme Viru hotellille ajatus tuntui absurdilta.
Olimme sopineet tukikohdaksi Kukkiksen (myös Pasin valmennettava) ja Jonnan (uusi juoksijatuttavuus) hotellihuoneen. Vaihdoimme juoksukamat päälle ja pölisimme. Mulle se on parasta hermoterapiaa. Olin kaikkea muuta kuin varma hihattoman shortsihaalarin sopivuudesta päivän koitokseen. Kannatti kuitenkin luottaa asiasta paremmin tietäviin, sillä ensimmäisten juoksuaskeleiden jälkeen ei päässyt enää kylmä vaivaamaan.
Kisa-alueen narikka toimi loistavasti sekä juoksukamoja jättäessämme että noutaessamme.
Jonoja ei ollut nimeksikään.
Lähtökarsinoiden viereisiin bajamajoihin oli komeat jonot, mutta koskapa aikaa lähtöön oli vielä parisenkymmentä minuuttia, paniikkia ei päässyt missään vaiheessa syntymään.
Kukkis oli jo mennyt omia teitään kakkoskarsinaan, kun me mieheni kanssa vielä etsimme sopivaa paikkaa kolmosesta. Siellä oli mukavasti tilaa. Lähtöön oli vielä kuusi minuuttia aikaa.
Viron maratonkolmoset lähettivät meidät matkaan. Isommilta maratoneilta tuttuun siksakkaukseen ei tarvinnut laittaa paukkuja, vaan pystyimme nauttimaan alusta lähtien juoksusta itsellemme sopivalla vauhdilla aamukuulaassa syyssäässä.
Olin tehnyt itselleni poikkeuksellisesti rannekkeen, josta pystyin seuraamaan vauhtiani. Jo ensimmäisellä kilometritolpalla huomasin etten askarrellut ranneketta turhaan. Suunnon kilometri tuli täyteen ennen kuin pääsin kilometrimerkin luokse. Olin selvästikin juoksemassa pidemmän kaavan kautta. Juoksukellon mukaan mulla tulikin ylimääräistä juoksua lähes 400 metriä. Päättelin, että olisimme aikataulussa, jos vauhti pysyi Suunnon mukaan 5:05-5:15 haarukassa. Tällaisista lukemista en olisi osannut unelmoidakaan vielä kolmisen kuukautta sitten.
Aamuvirkut lähtövalmiina. Tässä vaiheessa jännitys oli jo karissut. Halusin vain päästä juoksemaan.
Meistä juoksijoista otettiin sen sijaan varmaan tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Tuntui siltä, kuin jokaisen pienenkin mutkan takana olisi ollut valokuvaaja. En kuitenkaan välittänyt poseerauksista ja siitä, ovatko vaatteet edes jotakuinkin päällä. Mulla oli vain kiire eteenpäin. Sukka alkoi valua jossain vaiheessa ja juoksutrikoot katosivat shortsien syövereihin, mutta kunhan se ei häirinnyt juoksua, se ei häirinnyt myöskään mua.
Jäimme kahdeksan kilometrin paikkeilla 3:45-jänöä seuraavien sumppuun. Siitä ei meinannut päästä ohi millään ilveellä. Kun katu hieman leveni, spurttasimme ohitse. 3:45 ei suinkaan kuulunut suunnitelmiini.
12 kilometrin kohdalla taivas kirkastui. Sumu hälveni ja viimeisetkin pilven hipuset katosivat horisonttiin. Edessä oli 30 miltei varjotonta kilometriä. Ei ihmekään, että osa porukasta joutui jättämään tuossa säässä juoksun kesken. Pasin ohjelman ansiosta olin joutunut juoksemaan säässä kuin säässä silloinkin kun ei olisi huvittanut. Niinpä hellejuoksurutiinia oli kertynyt kesän mittaan mukavasti. Join jokaisella pisteellä mukillisen vettä ja toisella kierroksella kastelin myös pääni aina kuin mahdollista. En halunnut päättää juoksu-urakkaani auringonpistokseen.
Jos oikein tiiraa, kuvassa saattaa nähdä puolimaratoonareita aloittamassa helleurakkansa viimeistä kilometriä. Virun kohdalla heijaukset olivat molemmilla ohituskerroilla valtaisat. Varsinkin naisena maratonilla on ihana olla. Ainakin jos tykkää huomionosoituksista heijauksen muodossa.
Pelkäsin vatsani puolesta, sillä se on ollut aina heikoin lenkki juoksuillani. Reitin varrella olisi ollut tarjolla vaikka mitä herkkuja: rusinoita, banskuja, appelsiinia, mustaa leipää ja suolaa ainakin. En koskenut niihin, vaan tyydyin juoksurintsikoihini tunkemiini geeleihin. Nurja puoli geeleissä tai oikeastaan niiden säilytystavassa oli se, että ne lähtivät valumaan kesken juoksun. Ilmeisesti kesän mittaan lenkkipolulla vietetyt kilometrit ovat sulattaneet sen verran yläkropasta ylimääräistä, että toppi oli liiankin väljä. Onneksi geelipussukat eivät tippuneet maahan, vaan juoksuhaalareideni syövereihin. Ongin niitä parhaani mukaan ylhäältä ja sivusta. Mahtoi näyttää hauskalta. Tai epätoivoiselta.
Tältä juoksuni näyttää Movescountissa 21 ensimmäisen kilsan osalta.
Puolimaraton tuli juostua kelloni mukaan ajassa 1:49:46. Sitä nopeampaa en olekaan aiemmin juossut 21,1 kilometriä. Onnekseni mieheni juoksi kanssani, sillä vaikka emme tuhlanneet energiaa jutusteluun, toisen läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa. Välillä mä olin vetovastuussa, välillä seurasin hänen kipitystään. Erottuamme 25 kilometrissä olin omillani.
Maisemat olivat tuttuja ensimmäiseltä kierrokselta. Sama dj soitti edelleen yksinään keskellä nurmikenttää, cheerleadereiltä saimme lisäpuhtia juoksuun ja Ice Power -suihkaukset sai halutessaan virkistämään menoa.
Reitillä alkoi olla aika harvassa seurattavia selkiä. Välimatkat muihin juoksijoihin sen kun kasvoivat, edessä ja takana. Yritin napata peesiini Pauliinan (meidät esiteltiin kisan jälkeen), jonka tunnistin suomalaiseksi KPK-säärystimistä. Hänellä oli jalkavaivoja, joihin tarjosin suolaa. Eipä menneet takataskuuni tunkemat McDonaldsin suolapussit hukkaan. Jatkoin juoksua yksin.
Maalialueellakaan ei ollut ruuhkaa.
Tarkoituksenani oli aloittaa maraton 5:20 vauhdilla, kiristää viiden kilsan kohdalla 5:15 min/km vauhtiin ja rallatella (?!) loppuun viitosen kilometrivauhdilla. 33 kilsan kohdalla tajusin, ettei vauhdissa ollut suunniteltua kiristämismahdollisuutta. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan silmiin eikä varjoa ollut tiedossa kuin vasta kaupunkiin saavuttuamme ja silloinkin vain hetkellisesti. Vastatuuli (lievä, mutta tuuli silti) eikä yksin taivaltaminen pitkin leveää ja loputonta maantietä parantanut tilannetta.
En ole koskaan eläissäni juossut yhtä pitkää matkaa tällaisella vauhdilla. Alkukesän ennätyspuolikkaani juoksin samalla keskivauhdilla kuin nyt Tallinnan kokonaisen. Kesäkuussa en olisi pystynyt pitämään samaa vauhtia yllä kolmea kilsaa pitempää. Kestäisinkö sittenkään?
Halusin ottaa helteessä varman päälle. Vilvoittelin koneistoani juomapisteillä viimeisen kympin aikana aika lailla suunnitellusta loppuajastani jäämäni kaksiminuuttisen verran. En halunnut pökrätä kilsaa ennen maalia. En, vaikka olisin vironnut ryömimään viimeisen kumpareen ylös.
Tuntui siltä, että kaikki neste menee hyötykäyttöön. Mitään ei tullut ulos hikenä eikä virtsana. Reisille ilmestyi hien sijasta suolavanoja. Heitin aikatavoitelappuni roskikseen. En halunnut ajatella olinko tavoitteestani jäljessä 10, 80 vai kenties 170 sekuntia. Tiesin, että tulen maaliin elämäni parhaalla ajalla. En halunnut mustata mieltäni kadotetuilla sekunneilla. Pääkoppaa ei saanut sumentaa turhalla epäonnistumisen tunteella.
36 kilometrin kohdalla huomasin vetäväni pientä letkaa. Lisäksi eräs pieni mies oli liimautunut muhun kiinni. Ilmeisesti olin lyhyestä varrestani huolimatta sopiva tuulenhalkoja ja varjon antaja. Olo oli tukala miehen hönkiessä kirjaimellisesti niskaani. Jättäydyin suosiolla jälkeen seuraavalla juomapisteellä ja annoin porukan mennä menojaan. Parempi olla yksin kuin saada potkuja pohkeisiin.
Oli hurja tajuta 37 kilometrin kohdalla että vaikka joutuisin konttaamaan loppumatkan, alittaisin silti neljän tunnin rajan. Siihen en ollut koskaan aiemmin pystynyt.
Mitalinkiilto silmissä jaksaa juosta kummasti. Ja kun vielä tietää saavansa pian olutkolpakon eteensä. Rahkaherkut olivat siihen päälle pelkkää ekstraa.
Sain loppumatkan ajaksi salamatkustajan mukaani. Olen edelleenkin onneton geelipussien avaaja, joten osa geeleistä valui suoraan lenkkareilleni. Ampiainen, mehiläinen tai mikä lie laskeutui lenkkarilleni ja alkoi imeä sokerilitkua sisuksiinsa. Yritin välillä ravistella sitä pois mutta tuloksetta. Pelkäsin, että se pistäisi mua ja moniallergikkona pelini olisi siinä vaiheessa pelattu. Nelisen kilsaa juostuani herhiläinen oli kadonnut. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut...
Parhaat kisakengät ikinä: Adidas Adizero Boston Boost 5 tsf
Olen osallistunut samaiselle maralle jo kahdesti, vuosina 2011 ja 2012. Silloin reitti kulki vastapäivään, eli nyt maalialueelle johtava loiva ylämäki oli silloin mukava alamäki ensimmäiselle ja toiselle kierrokselle lähdettäessä. Kiroilin mielessäni tappokumpua jo ennakkoon, mutta onneksi Kukkis pöllähti just silloin kannustamaan mua maaliin. Sain hänestä hurjasti voimia.
Säästin loppupaukut maalisuoralle – mutta voi mikä pettymys! Saimme juosta viimeiset parisataa metriä mukulakivillä, joten loppukirit piti unohtaa ja yrittää vain selviytyä ehjillä nilkoilla maaliin.
Oli mieletöntä kuulla oma nimi kuulutettavan ylittäessäni maaliviivan. Katsojat olivat ilossa mukana ja he huusivat nimeäni tuuletellessani ja fiilistellessäni lyhyen hetken verran. Vaikka kuuma olikin, foliopeite oli enemmän kuin tervetullut. Sain mitalin kaulaani ja katsoin kelloani. 3:41 ja risat. Sain valmentajaltani ihanan viestin. Hän oli seurannut juoksuani alusta loppuun Tallinnan maratonin sovelluksella.
Juoksuhaalari ja tossut: Adidas, juoksuvyö: FlipBelt, hikinauhat: Nike, sukat: gococo, juoksukello: Suunto Ambit3 Run, kuulokkeet: Sennheiser (kaikki itse hankittuja, paitsi kello lainassa)
Kukkis kysyi multa useamman kerran miltä musta tuntuu. Edelleenkään en tiedä vastausta.
Epäuskoiselta ja onnelliselta samanaikaisesti.
Juoksu oli helppoa. Olisiko sen pitänyt olla? Enkö antanut itsestäni tarpeeksi?
Aina näköjään sama jossittelu, oli aika alle neljän tunnin tai lähempänä viittä.
Sopu sijaa antaa, niin myös ruokateltassa. Saimme heti juttukavereita istuutuessamme jo miehitettyyn pöytään. Juoksijat ovat omaa, ihanaa porukkaansa <3
Kuten tavallista, mulla tuntuu olevan aina kiire maratonin jälkeen. Paluulaivalla piti olla jo neljän aikoihin. Niin mieluusti kuin olisimmekin liittyneet somesta tuttujen suomalaisten juoksijoiden iloiseen seuraan terassille, jouduimme nappaamaan Kukkiksen mukaamme jotta pääsisimme hänen huoneeseensa suihkuun. Siellä olikin jo hienosti puolikkaan juossut Jonna ja Jussi, joka oli jo tuttuakin tutumpi, vaikkemme olekaan koskaan aiemmin kasvotusten tavanneetkaan.
Portaat kisa-alueelta alas tunneliin ja tunnelista ylös laukkusäilytykseen olivat monelle kova paikka.
Kun otin lenkkarin ja kevytkompressiosukan jalastani, jalkapöytää alkoi tykyttää ja kirveltää. Siihen kasvoi pienoisen tulivuoren näköinen nyppylä. Olin saanut sittenkin pistoksen! Salamatkustajahöntiäinen oli ilmeisesti viime töikseen pistänyt mua lenkkareiden läpän läpi tai sen sivusta. Ilmeisesti vasta nyörityksen höllentäminen sai ötökän eliksiirit liikkeelle turvonneessa jalassani. Onneksi antihistamiinit olivat meikkipussissa mukana ja lääkärisiskon puhelinnumero varuiltaan kännykässä.
Olisimme mieluusti jääneet Tallinnaan vielä hetkeksi, mutta lapsiperhehärdelli odotti lahden toisella puolella. Musta tuntuu, että kuvassa kanssani kaulailevan Kukkiksen kanssa valloitamme vielä allamme häämöttävän kaupungin yhdessä juosten. (Kuva: Jonna)
Vasen pakara alkoi krampata ja sitä alkoi pistellä ikävästi lattialla löhötessäni. Onneksi vasta tässä vaiheessa! Venyttely auttoi, eikä pakaroita ole tarvinnut se jälkeen sen kummemmin ajatella. Viikon takaisella kankulla en olisi varmasti päässyt maaliin saakka, sillä olin saanut huhtikuiselta maratonilta pakarajumin, joka oli pahentunut mitä pidemmälle kesä eteni. Onneksi tajusin käydä Kimmo Marjamaan pakeilla hierottavana. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Täytynee alkaa käydä Kimmon pakeilla säännöllisesti jos ja kun yritän päästä parempiin juoksutuloksiin.
Vasta ylitettyäni maaliviivan aloin hilata lahkeita alemmas ja sukkia ylemmäs. Kuten huomaa, poseerauksessa on vielä työsarkaa. Taidan kaiken lisäksi naureskella tässä itsekseni. (Kuva: Kukkis)
Valkkuni lähetti iltasella viestin: "Jäittekö Tallinnaan bilettämään?"
Vastasin: "Ollaan jo kotona keskellä pyykki/lapsi-pyöritystä. Ostimme Rimistä muutaman erikoisoluen. Korkkaamme varmaan yhden puoliksi kun on saatu lapset nukkumaan. Rankkaa biletystä ;)"
Emme muuten ole korkanneet sitä olutta vieläkään, vaikka lapset ja me aikuiset olemme ehtineet nukkua jo useamman yön ennätysmaratonini jälkeen.
Pidin hurjasti aikaisemmista Tallinnan maraton -paidoistani, mutta tämä on niitäkin rakkaampi.
T-paidassa on onnistunut leikkaus, siisti logo ja passelit värit.
Tässä vaiheessa on aika kiittää kaikkia tsemppauksesta, lukijoita ja kanssaeläjiä.
Erityisesti valmentajaani, ihmeidentekijä Pasi Päällysahoa. Ilman sua junnaisin edelleenkin neljän ja puolen tunnin aikoja. Annoit mulle osaamistasi ja aikaasi. Sait musta todellisen juoksijan esiin.
OnTrail.net-sivuston luojaa, numeronero Jari Rostia, joka löysi testeistäni punaisen langan, jonka pohjalta mua alettiin juoksuttaa.
Rakkaita (juoksija)ystäviäni, jotka uskotte muhun juoksijana enemmän kuin itse uskon.
Ja rakasta miestäni, vauhtipupuani, jonka pitkäpinnaisuus on vertaansa vailla. Kiitos kun olet pitänyt korttitaloa pystyssä nekin 67 tuntia, jotka olen viettänyt viimeisimmän 12-viikkoisen aikana lenkkipoluilla.
Lisäksi kiitokset kuuluvat Suunnolle, jonka kellon Suunto Ambit3 Runin sain lainaksi projektin ajaksi. Sykepohjaisen maratonohjelman pilkuntarkka seuraaminen olisi ollut ilman sitä mahdotonta.
***
Tiivistelmän tynkää:
Loppuaikani oli 3:41:27. En usko sitä vieläkään. (Mulla on selvästi pitkät piuhat.)
Olin ikäryhmäni N40 8. ja kaikista naisista 55.
Juoksu oli helppoa. Koko ajan. Usko alkoi hiipua vasta viimeisen kilsan aikana pitkää, loivaa nousua tahkoessani. Pää kesti ennakkopaineet. Jalat ottivat iskut suosiolla vastaan.
Juoksin puolikkaan nopeammin kuin ikinä | 1:49:46
Paransin parasta aikaani 26 min 43 s | 04:08:10, Berliini 09/2015
Aikani parani huhtikuun lopusta 28 min 40 s | 04:10:07, Helsinki Spring Marathon 04/2016
Alkuperäinen maratonennusteeni kesäkuisen alkutestin mukaan oli 3:57:24. Alitin sen 15 minuutilla ja 57 sekuntilla. Jäin 2 min 2 s maratonennusteesta, joka tehtiin elokuisen maratoonarin kuntotestin tulosten perusteella.
12 viikossa on mahdollista tehdä ihmeitä, jos pohja on kunnossa.
Mä olen kova juoksija. Ainakin omasta mielestäni. Ja tämähän oli vain välietappi.
Tärkeintä oli päästä maaliin. Sitten vasta muistin laittaa ajanoton pois päältä.
Su 11.9. maraton | 42,195 km | 03:41:27 | 5:14 min/km
***
Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:
2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017
2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016
2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015
2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014
2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013
2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)
2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011
2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010
2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008
2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007
2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006
2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005
2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001
2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000
8.9.2016
Juoksusuunnitelma Tallinnan maratonille
Olen todella imarreltu siitä, kuinka moni seuraa kesäkuussa alkanutta maratonprojektiani. Kerrankin juoksuni kiinnostaa muitakin kuin vain itseäni ja muutamaa ihmistä lähipiiristä. Vasta maratoonarin kuntotesti parisen viikkoa sitten avasi silmäni. Tajusin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, kuinka paljon potentiaalia mussa oikeasti on. Itse asiassa on ollut kaikki nämä vuodet, mutta vasta Pasi sai kaivettua musta juoksijan isolla jiillä esiin. Neljän tunnin alituksen sijaan puhutaan nyt siitä, kuinka paljon sen alle on realistista mennä.
En ole kuitenkaan psyykkeeltäni (kilpa)urheilija. Pääkopan kehittämiseen tarvitaan enemmän aikaa, kuin 12 viikkoa. Tai oikeastaan tässä tapauksessa kuntotestin jälkeiset kaksi viikkoa. Odotukset, omat ja muiden, ovat alkaneet kasvaa pääkopassani möröksi ja vatsa vääntyy kuralle. Katsoessani peiliin, näen siellä edelleenkin 4:25-juoksijan. Toivottavasti pää ja vatsa eivät ole ennätysjuoksuni hidasteena.
Tiedän, että haluaisitte varmasti kuulla tarkat kilometrivauhdit, joita lähden tavoittelemaan sunnuntaisella maratonilla. Valitettavasti niiden aika ja paikka ei ole nyt.
Kirjaan tarkat lukemat tässä vaiheessa ainoastaan kilometrivauhtirannekkeeseeni, mutta lupaan avata kisaraportissani kisastrategian myös numeerisella tasolla. Vauhtijakosuunnitelmaa voin sen sijan jo nyt raottaa:
1) Aloitan leppoisalla veturivauhdilla, jota juoksemalla alittaisin neljän tunnin haamurajan. Näköjään tällä vauhdilla jäisi aikaa vielä pikaiselle vessareissullekin matkan aikana.
2) Jonkin aikaa juostuani kiristän mukavaan, mutta silti haastavaan vauhtiin, jota juostujen lenkkien ja testin perusteella olisi mahdollista ylläpitää maratonin verran.
Kuulostaa tosi helpolta, eikö vaan?! 1, 2, 3 ja siinä se on! Karu todellisuushan tiedetään jo nyt: Sunnuntaiaamuun tulee mahtumaan suuria tunteita laidasta laitaan, kiroilua, kylmiä väreitä, hymyn kaltaista. Ennen kaikkea juoksua, juoksua ja juoksua, kiputunteen tukahduttamista, vatsan kuulostelua ja kellon tuijottelua. On hyytävän kylmä, aurinko porottaa liikaa, aina tuulee, porukkaa on tiellä, vatsa oireilee ja vaatteet on väärät.
Odotan jo itsekin omaa kisaraporttiani, sillä silloin Tallinnan maraton on jo ohi. Tie sinne on ollut elämäni parasta juoksuaikaa.
Juoksin tiistaiaamuna viimeisen reippaan rundin ennen maratonia. Tarkoituksenani oli lähteä lenkkipolulle vielä kun oli hämärää, mutta nukuin pommiin. Oli hyvää harjoitusta hypätä suoraan sängystä lenkkareihin ja pujottaa piilarit aamurähmän läpi silmiin. Nimittäin jos sunnuntainakin tulee kiire...
Ti 6.7. reipas | 3,16 km | 16:01 | 5:04 min/km
veryttely ja jäähdyttely | 3,33 km | 20:45 | 6:13 min/km
En ole kuitenkaan psyykkeeltäni (kilpa)urheilija. Pääkopan kehittämiseen tarvitaan enemmän aikaa, kuin 12 viikkoa. Tai oikeastaan tässä tapauksessa kuntotestin jälkeiset kaksi viikkoa. Odotukset, omat ja muiden, ovat alkaneet kasvaa pääkopassani möröksi ja vatsa vääntyy kuralle. Katsoessani peiliin, näen siellä edelleenkin 4:25-juoksijan. Toivottavasti pää ja vatsa eivät ole ennätysjuoksuni hidasteena.
Tiedän, että haluaisitte varmasti kuulla tarkat kilometrivauhdit, joita lähden tavoittelemaan sunnuntaisella maratonilla. Valitettavasti niiden aika ja paikka ei ole nyt.
1) Aloitan leppoisalla veturivauhdilla, jota juoksemalla alittaisin neljän tunnin haamurajan. Näköjään tällä vauhdilla jäisi aikaa vielä pikaiselle vessareissullekin matkan aikana.
2) Jonkin aikaa juostuani kiristän mukavaan, mutta silti haastavaan vauhtiin, jota juostujen lenkkien ja testin perusteella olisi mahdollista ylläpitää maratonin verran.
3) Pistän isomman vaihteen päälle jos saan jaloistani irti tehoja vielä loppuneljänneksellä. Testien mukaan tällä (mielestäni utopistisella) vauhdilla mun olisi mahdollista juosta kokonainen maraton. Jalkani eivät kuitenkaan tulisi kestämään iskutusta tällä vauhdilla – vielä.
Odotan jo itsekin omaa kisaraporttiani, sillä silloin Tallinnan maraton on jo ohi. Tie sinne on ollut elämäni parasta juoksuaikaa.
Juoksin tiistaiaamuna viimeisen reippaan rundin ennen maratonia. Tarkoituksenani oli lähteä lenkkipolulle vielä kun oli hämärää, mutta nukuin pommiin. Oli hyvää harjoitusta hypätä suoraan sängystä lenkkareihin ja pujottaa piilarit aamurähmän läpi silmiin. Nimittäin jos sunnuntainakin tulee kiire...
Ti 6.7. reipas | 3,16 km | 16:01 | 5:04 min/km
veryttely ja jäähdyttely | 3,33 km | 20:45 | 6:13 min/km
5.9.2016
Rento yöjuoksu hyvässä seurassa – Midnight Run 2016
Oikeastaan Midnight Run -koitos alkoi jo ennen kuutta Haapaniemen kentältä. Vettä satoi kaatamalla, kun poikani viimeinen futismatsi oli alkamaisillaan. Itse pääsin paikalle vasta tässä vaiheessa, mutta mieheni oli värjötellyt kentällä turnauksen yhtenä järjestäjänä jo aamuysistä. Kukkiskin tuli kentälle seuraksi mukaan kastumaan ja jäätymään. Me Pasin tallin tytöt *) juoksisimme kympin yhdessä.
Olimme uitettuja koiria saapuessamme kotiin huilaamaan hetkeksi ja vaihtamaan vaatteita. Täytyy myöntää, että kunnon lämmin suihku ja Kukkiksen pöydälle taikoma punaviinipullo houkuttelivat siinä vaiheessa enemmän, kuin Midnight Runille lähtö. Välillä sade hiipui, välillä yltyi, mutta missään vaiheessa se ei lakannut.
Vielä viime tipassa ennen kotoa lähtöä aloin kaivaa meille lasten pipoja lämmikkeeksi. Kiitin Kukkiksen loistoidistä matkan mittaan itsekseni useita kertoja. Sateesta viis kunhan vain pää on lämmin eikä tukkavaha valu sateessa silmille. Ilman myssyä olisin varmaan eksynyt Kukkiksesta jo alkumetreillä.
Onneksi sade ei ollut pahimmillaan lähtiessämme hitaasti hölkkäämään ysin jälkeen kohti Senaatintoria kertissadetakit päällä. Mulle olisi voinut tulla paniikki, jos olisimme olleet ensimmäistä kertaa etsiskelemässä lähtökarsinaamme näin mitättömällä aikamarginaalilla. Onneksi tiesimme mistä 2A löytyisi ja pian Pukinmäen kevätmaralta tuttu Katjakin hyppäsi sinne seuraksemme. Jätimme sadetakkimme aidan reunalle ja herättelimme kisafiilistä hyppelemällä ja pulisemalla. Missään vaiheessa kylmyys ei päässyt yllättämään, sillä olimme kuin sardiinit tölkissä.
Jo heti startista tuli pelin homma selväksi: mukulakivet ovat petollisia, lätäköitä on kaikkialla, tiukkoja käännöksiä on mahdoton ennakoida ja tungos on valtava. Vaikka olin vaihtanut Suunnon näytön "yömoodiin", siitä ei ollut mitään iloa. Kellotaulua ei nähnyt pimeillä katupätkillä lainkaan ja yrittäessäni tiirailla lukemia, vauhti laski sen verran, että joku oli takuuvarmasti iholla alta aikayksikön. En siis voinut pitää valmentajalleni annettua lupausta sykkeiden osalta. Päätin, että kunhan juoksu on rentoa, enkä ota koneistostani kaikkea irti, Midnight Runin kymppi täyttää reippaan lenkin kriteerit eikä pilaa seuraavan viikonlopun Tallinnan maratonia.
Sykepiikki ei saanut mennä yli 161:n. No jaa... Varmasti rataprofiilikin vaikutti sykkeiden nousuun.
Päälimmäinen tunne Midnight Runilla oli, että on ihana juosta sateessa kaverin kanssa. Juoksu sujui kepeästi ja Kukkiksen kanssa askeleet osuivat loistavasti yksiin. Pälätimme välillä enemmän, välillä vähemmän. Nautimme reitin varrelle ripotelluista valoista ja musiikista sekä yritimme bongata tuttuja heijaajia.
Siltavuorenrannassa Kukkiksen jalka alkoi vaivata. Mulla oli vähän jengipetturiolo, kun huikkasin, että nähdään sitten maalissa. Ei mun kylläkään tarvinnut edes kilsaa taittaa yksinäni, kun juoksukamu otti mut kiinni Merihaassa sillalle johtavalla jyrkällä liuskalla. Kukkis oli ajatellut, että kun nyt tänne asti olemme juosseet yhdessä, niin jatketaan sitten se vika kilometrikin rinta rinnan <3
Olin ennakkoon tosi kriittinen sen suhteen, että reitti siksakkasi edestakaisin pitkin rantaa Kruununhaassa ja Hakaniemessä. Näky juostessa Hakaniemen sillalta alas muutti käsitykseni täysin. Jalkojemme alta kuului hurja teknojumputus ja sade näkyi vain voimakkaiden valojen loisteessa. Kukkiksen sanoja lainatakseni: "Näyttää ihan siltä, kun alhaalla kahdessa jonossa juoksevien juoksijoiden päälle olisi suunnattu jättikokoiset suihkut." Kun olisinkin saanut taltioitua sen hetken muuallekin kuin vain muistojeni kätköön.
Kengät hörppäsivät sadeveden uumeniinsa jo ensimmäisen satametrisen aikana kotiovelta lähtiessämme. Jossain neljän kilsan kohdalla lopetin lätäköiden yli hyppelyn ja tyydyin kohtalooni. Vesi ei kuitenkaan jäänyt pyörimään näihin Adidaksen Boston Boosteihin, vaan kevyt tuntuma pysyi koko matkan kosteista olosuhteista huolimatta. Ei ole vaikea tehdä päätöstä sunnuntain kisakengistä.
Moni on arvostellut somessa reitin korkeuseroja. Täytyy myöntää, etten itse kiinnittänyt niihin huomiota, sillä näillä kulmilla on tullut sahattua edestakaisin elämäni mittaan miltei päivittäin yhteensä 15 vuoden ajan. Sen sijaan tutuilla kaduilla vauhti tuntui vain kiihtyvän. Senaaatintori veti mua magneetin lailla puoleensa.
Mieheni odotti meitä maalissa. Hän oli tullut kolmisen minuuttia ennen meitä maaliin. Kolmikollamme olisi ollut paukkuja paljon pidemmällekin pitkikselle. Tämä tietää varmaankin hyvää ensi viikonlopun koitosta ajatellen.
Keräsimme kisa-antimet, kävimme hörppäämässä herkulliset smoothiet alpron ständillä ja aloimme pähkäillä reittiä takaisin kotosalle. Kotikadut oli aika hyvin blokattu, joten jouduimme tallustelemaan armottomassa kaatosateessa hieman pidempää reittiä. Paperikassit muuttuivat sateesta haperoiksi, joten puristimme pussukoitamme tiukasti syleissämme. Välillä poimimme kuormistamme tippuneita banskuja tai mantelimaitoja. Me emme todellakaan huokuneet juoksun ihanuutta juuri sillä hetkellä. Meillä oli kylmä. Onneksi emme kuitenkaan unohtaneet tilannehuumorin lämmittävää voimaa.
Olin tosi varovainen liukkailla mukulakivillä koko matkan ajan, mutta nähdessäni maalin unohdin asian kokonaan. Halusin ottaa kunnon spurtin, sillä jaloissa ja kropassa oli vielä hurjat määrät poweria jäljellä.
Heitimme enimmät vaatteet päältämme jo käytävässä ja kääriydyimme kylpytakkeihin. Jätimme jälkeemme ison lätäkön mutta kannoimme paljon vettä sisällekin saakka. Kukkiksen miesten XL-kokoinen paita (Kukkishan on itse näpsäkkää XS-kokoa) tuntui painavan ainakin tonnin, kun heitin sen saman tien pesukoneeseen.
Viimein pääsimme jo alkuillasta kaipaamaani kuumaan suihkuun ja sain korkata punkkupullon. Sillä hetkellä ei ollut enää mihinkään kiire.
La 3.9. Midnight Run | 10 km | 52:35 | 5:15 min/km
*) Pasin talli = Kukkis on myös Pasi Päällysahon valmennettava, siitä Pasin talli.
Kukkis + Poppis = Kis-Pis.
Olimme uitettuja koiria saapuessamme kotiin huilaamaan hetkeksi ja vaihtamaan vaatteita. Täytyy myöntää, että kunnon lämmin suihku ja Kukkiksen pöydälle taikoma punaviinipullo houkuttelivat siinä vaiheessa enemmän, kuin Midnight Runille lähtö. Välillä sade hiipui, välillä yltyi, mutta missään vaiheessa se ei lakannut.
Vielä viime tipassa ennen kotoa lähtöä aloin kaivaa meille lasten pipoja lämmikkeeksi. Kiitin Kukkiksen loistoidistä matkan mittaan itsekseni useita kertoja. Sateesta viis kunhan vain pää on lämmin eikä tukkavaha valu sateessa silmille. Ilman myssyä olisin varmaan eksynyt Kukkiksesta jo alkumetreillä.
Onneksi sade ei ollut pahimmillaan lähtiessämme hitaasti hölkkäämään ysin jälkeen kohti Senaatintoria kertissadetakit päällä. Mulle olisi voinut tulla paniikki, jos olisimme olleet ensimmäistä kertaa etsiskelemässä lähtökarsinaamme näin mitättömällä aikamarginaalilla. Onneksi tiesimme mistä 2A löytyisi ja pian Pukinmäen kevätmaralta tuttu Katjakin hyppäsi sinne seuraksemme. Jätimme sadetakkimme aidan reunalle ja herättelimme kisafiilistä hyppelemällä ja pulisemalla. Missään vaiheessa kylmyys ei päässyt yllättämään, sillä olimme kuin sardiinit tölkissä.
Jo heti startista tuli pelin homma selväksi: mukulakivet ovat petollisia, lätäköitä on kaikkialla, tiukkoja käännöksiä on mahdoton ennakoida ja tungos on valtava. Vaikka olin vaihtanut Suunnon näytön "yömoodiin", siitä ei ollut mitään iloa. Kellotaulua ei nähnyt pimeillä katupätkillä lainkaan ja yrittäessäni tiirailla lukemia, vauhti laski sen verran, että joku oli takuuvarmasti iholla alta aikayksikön. En siis voinut pitää valmentajalleni annettua lupausta sykkeiden osalta. Päätin, että kunhan juoksu on rentoa, enkä ota koneistostani kaikkea irti, Midnight Runin kymppi täyttää reippaan lenkin kriteerit eikä pilaa seuraavan viikonlopun Tallinnan maratonia.
Sykepiikki ei saanut mennä yli 161:n. No jaa... Varmasti rataprofiilikin vaikutti sykkeiden nousuun.
Päälimmäinen tunne Midnight Runilla oli, että on ihana juosta sateessa kaverin kanssa. Juoksu sujui kepeästi ja Kukkiksen kanssa askeleet osuivat loistavasti yksiin. Pälätimme välillä enemmän, välillä vähemmän. Nautimme reitin varrelle ripotelluista valoista ja musiikista sekä yritimme bongata tuttuja heijaajia.
Siltavuorenrannassa Kukkiksen jalka alkoi vaivata. Mulla oli vähän jengipetturiolo, kun huikkasin, että nähdään sitten maalissa. Ei mun kylläkään tarvinnut edes kilsaa taittaa yksinäni, kun juoksukamu otti mut kiinni Merihaassa sillalle johtavalla jyrkällä liuskalla. Kukkis oli ajatellut, että kun nyt tänne asti olemme juosseet yhdessä, niin jatketaan sitten se vika kilometrikin rinta rinnan <3
Olin ennakkoon tosi kriittinen sen suhteen, että reitti siksakkasi edestakaisin pitkin rantaa Kruununhaassa ja Hakaniemessä. Näky juostessa Hakaniemen sillalta alas muutti käsitykseni täysin. Jalkojemme alta kuului hurja teknojumputus ja sade näkyi vain voimakkaiden valojen loisteessa. Kukkiksen sanoja lainatakseni: "Näyttää ihan siltä, kun alhaalla kahdessa jonossa juoksevien juoksijoiden päälle olisi suunnattu jättikokoiset suihkut." Kun olisinkin saanut taltioitua sen hetken muuallekin kuin vain muistojeni kätköön.
Kengät hörppäsivät sadeveden uumeniinsa jo ensimmäisen satametrisen aikana kotiovelta lähtiessämme. Jossain neljän kilsan kohdalla lopetin lätäköiden yli hyppelyn ja tyydyin kohtalooni. Vesi ei kuitenkaan jäänyt pyörimään näihin Adidaksen Boston Boosteihin, vaan kevyt tuntuma pysyi koko matkan kosteista olosuhteista huolimatta. Ei ole vaikea tehdä päätöstä sunnuntain kisakengistä.
Moni on arvostellut somessa reitin korkeuseroja. Täytyy myöntää, etten itse kiinnittänyt niihin huomiota, sillä näillä kulmilla on tullut sahattua edestakaisin elämäni mittaan miltei päivittäin yhteensä 15 vuoden ajan. Sen sijaan tutuilla kaduilla vauhti tuntui vain kiihtyvän. Senaaatintori veti mua magneetin lailla puoleensa.
Mieheni odotti meitä maalissa. Hän oli tullut kolmisen minuuttia ennen meitä maaliin. Kolmikollamme olisi ollut paukkuja paljon pidemmällekin pitkikselle. Tämä tietää varmaankin hyvää ensi viikonlopun koitosta ajatellen.
Keräsimme kisa-antimet, kävimme hörppäämässä herkulliset smoothiet alpron ständillä ja aloimme pähkäillä reittiä takaisin kotosalle. Kotikadut oli aika hyvin blokattu, joten jouduimme tallustelemaan armottomassa kaatosateessa hieman pidempää reittiä. Paperikassit muuttuivat sateesta haperoiksi, joten puristimme pussukoitamme tiukasti syleissämme. Välillä poimimme kuormistamme tippuneita banskuja tai mantelimaitoja. Me emme todellakaan huokuneet juoksun ihanuutta juuri sillä hetkellä. Meillä oli kylmä. Onneksi emme kuitenkaan unohtaneet tilannehuumorin lämmittävää voimaa.
Olin tosi varovainen liukkailla mukulakivillä koko matkan ajan, mutta nähdessäni maalin unohdin asian kokonaan. Halusin ottaa kunnon spurtin, sillä jaloissa ja kropassa oli vielä hurjat määrät poweria jäljellä.
Heitimme enimmät vaatteet päältämme jo käytävässä ja kääriydyimme kylpytakkeihin. Jätimme jälkeemme ison lätäkön mutta kannoimme paljon vettä sisällekin saakka. Kukkiksen miesten XL-kokoinen paita (Kukkishan on itse näpsäkkää XS-kokoa) tuntui painavan ainakin tonnin, kun heitin sen saman tien pesukoneeseen.
Viimein pääsimme jo alkuillasta kaipaamaani kuumaan suihkuun ja sain korkata punkkupullon. Sillä hetkellä ei ollut enää mihinkään kiire.
La 3.9. Midnight Run | 10 km | 52:35 | 5:15 min/km
*) Pasin talli = Kukkis on myös Pasi Päällysahon valmennettava, siitä Pasin talli.
Kukkis + Poppis = Kis-Pis.
25.8.2016
Maratoonarin kuntotesti
Jännitin maratonohjelman välietappia, maratoonarin kuntotestiä yhtä paljon tai kenties jopa enemmän, kuin alkutestausta. Olen juossut näiden testien välillä 518,47 kilometriä ja kuluttanut aikaa lenkkipolulla 52 tunnin, 35 minuutin ja 13 sekuntin verran. Tässä vaiheessa täytynee jo kiittää kotiväkeä pitkäpinnaisuudesta ja ymmärryksestä.
22.8.2016
Viimeisiä viikkoja viedään
Ontrail-maratonohjelman viimeinen kolmiviikkoinen lähti liikkeelle lepopäivällä. Olen ollut melko terve tähän saakka. Olisi painajaismaista saada flunssa tai rasitusvamma tässä vaiheessa maratontreenausta. Eilen sängystä noustessani pääni valtasi ajatus: "Kroppa kestä vielä kolme viikkoa. Enää kolme!" Ihan kuin maailma loppuisi Tallinnan maratoniin?!
Tuntui haikealta tutkailla eilen saamaani maratonohjelman viimeistä osaa. Antoisa juoksukesä valmentajani Pasi Päällysahon tallissa lähestyy loppuaan.
Kilsoja tulee keräiltyä ennen maratonia maltillisesti, lähinnä rauhassa hölkötellen. Vaikka jonkun toisen maratonohjelmassa olisikin vielä kisavauhtisia puolikkaita tai 30 kilometrin pitkiksiä, mulla on jo rentoa laskettelua maratonille. Tässä vaiheessa pohjatyö maratonille on jo tehty. Kunnon rutistuksia on enää kolme ennen h-hetkeä: ylihuominen maratoonarin tasotesti (6 x 2000 m), ensi viikon vedot (3 x 2000m) ja Midnight Run (10 km) viikkoa ennen Tallinnaa.
Nyt keskityn pitämään itseni terveenä ja aloitan kisapäivän psyykkaukset harjoittelemalla geelipussien repimistä auki. Olen siinä erityisen surkea. Kokeilin eilisellä lenkillä geelin avaamista ja sain kunnon geelitällin suoraan silmääni. Loppulenkistä makea litku houkutteli pörriäisiä poskelleni ja yksi teki jopa itsemurhaiskun siihen silmääni, joka ei ollut geelin umpeen muuraama.
Harjoittelukappaleita kofeiinilla ja ilman. Nautittava nesteellä tai ilman.
Su 21.8. kevyt pitkis | 16,36 km | 01:37:35 | 5:57 min/km
19.8.2016
Itkua ja kiroilua lenkkipolulla
Aasin selkä katkesi eilen illalla lenkkipolulla. Dramatiikkaa riitti vain 15 ensiminuutille, mutta se riitti:
1) Ohjelmassa oli kevyt lenkki ja sykkeiden oli tarkoitus pyöriä 135:n korvilla. Aloitin kevyen juoksun ja siinä samassa sykkeet hyppäsivät 175:een. Vaihdoin kävelyyn. Sykkeet painuivat 90:een.
Olin huolissani, sillä (siitepöly)allergia on laittanut keuhkot taas sekaisin ja olen joutunut rankalle lääkekuurille. Se ei estä liikuntaa, mutta kuulostelen silti kroppaani tavallistakin huolellisemmin. Varsinkin, kun en koskaan ennen lääkekuurin ottamista tiedä, mitä se saa kropassani tällä kertaa aikaiseksi. Olenko ylitunteellinen vai megapirteä? Muutunko flegmaattiseksi laiskamadoksi vai olenko Duracel-pupu, jota ei saa pois päältä?
Kun olin jatkanut turhautuneena kävelyjuoksua jonkin aikaa, hieraisin sykevyön antureita, pysähdyin liikennevaloihin seisoskelemaan, laitoin Suunnon pois päältä, hengitin syvään ja toivoin parasta. Annoin itselleni vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Loppulenkin sykeukemat pysyivät mäistä huolimatta alle 134:n. Olin kuitenkin koko ajan varuillani.
2) Daft Punkin Get Lucky ei ollut ehkä parasta taustamusiikkia hitaalle juoksulleni, mutta ankea mieli alkoi kaikota sen myötä... kunnes sain vesiryöpyn päälleni. Ohiajavista autoista neljä onnisti hidastamaan jättikokoisen lätäkön kohdalla. Viides ei tainnut edes yrittää. Oikea puoli oli litimärkä. Huusin valitut kirosanat kaaharin perään.
3) Sadattelin aikani ja jatkoin vettä valuvana juoksua. David Bowie ja Freddie Mercury alkoivat lauleskella mulle pilven reunalta Under Pressure -biisiä. Siinä vaiheessa sain toisen aimosuihkun ohikiitävältä autolta. Tällä kertaa olin litimärkä juoksualkkareitani myöten. Se oli liikaa. Repesin. Nyt taidan tietää tämänkertaisen lääkekuurin vaikutuksen. Lähdin juoksemaan itkien.
Olympiaterminaalin luona kuulin nimeäni huudettavan. Työkuvioista tuttu mies oli huomannut mun itkevän ja oli huolissaan: "Olit se sinä tai joku muu, pakkohan mun on tarkistaa voinko olla avuksi." Nolotti ihan hirmuisesti.
Lopulta itkeä tihrutin hänen olkaansa vasten. Miehen päällä olevan puvun laadukas villa näytti imevän hyvin kyyneleet. Nolotti vieläkin enemmän.
Mies odotti kyytiä siskoltaan. He olisivat olleet valmiita heittämään mut himaan, mutta ajattelin, että jos nyt luovuttaisin, seuraavalle lenkille lähdöstä tulisi mulle henkisesti liian vaikea pala.
Mulle esitettiin hyviä kysymyksiä, joita jäin mutustelemaan seuraavan vartin ajaksi:
"Vaaditko itseltäsi liikoja?"
"Ethän ota juoksua liian vakavasti?"
"Osaathan lopettaa ajoissa?"
Mulla on nyt noihin kaikkiin vastaukset.
Viimeisen puolituntisen pystyinkin hölköttelemään pää nollattuna. Uskallan varmasti mennä taas huomenna lenkkipolulle.
To 18.8. kevyt lenkki | 8,25 km | 58:05 | 7:02
Ps. Tiedän että luit tämän. Kiitos kun satuit paikalle ja rauhoittelit. Kerro siskollesikin, että pääsin hyvävointisena kotiin. Näemme varmastikin seuraavan kerran hieman pirteämmissä merkeissä.
1) Ohjelmassa oli kevyt lenkki ja sykkeiden oli tarkoitus pyöriä 135:n korvilla. Aloitin kevyen juoksun ja siinä samassa sykkeet hyppäsivät 175:een. Vaihdoin kävelyyn. Sykkeet painuivat 90:een.
Olin huolissani, sillä (siitepöly)allergia on laittanut keuhkot taas sekaisin ja olen joutunut rankalle lääkekuurille. Se ei estä liikuntaa, mutta kuulostelen silti kroppaani tavallistakin huolellisemmin. Varsinkin, kun en koskaan ennen lääkekuurin ottamista tiedä, mitä se saa kropassani tällä kertaa aikaiseksi. Olenko ylitunteellinen vai megapirteä? Muutunko flegmaattiseksi laiskamadoksi vai olenko Duracel-pupu, jota ei saa pois päältä?
Kun olin jatkanut turhautuneena kävelyjuoksua jonkin aikaa, hieraisin sykevyön antureita, pysähdyin liikennevaloihin seisoskelemaan, laitoin Suunnon pois päältä, hengitin syvään ja toivoin parasta. Annoin itselleni vielä yhden mahdollisuuden. Se kannatti. Loppulenkin sykeukemat pysyivät mäistä huolimatta alle 134:n. Olin kuitenkin koko ajan varuillani.
2) Daft Punkin Get Lucky ei ollut ehkä parasta taustamusiikkia hitaalle juoksulleni, mutta ankea mieli alkoi kaikota sen myötä... kunnes sain vesiryöpyn päälleni. Ohiajavista autoista neljä onnisti hidastamaan jättikokoisen lätäkön kohdalla. Viides ei tainnut edes yrittää. Oikea puoli oli litimärkä. Huusin valitut kirosanat kaaharin perään.
3) Sadattelin aikani ja jatkoin vettä valuvana juoksua. David Bowie ja Freddie Mercury alkoivat lauleskella mulle pilven reunalta Under Pressure -biisiä. Siinä vaiheessa sain toisen aimosuihkun ohikiitävältä autolta. Tällä kertaa olin litimärkä juoksualkkareitani myöten. Se oli liikaa. Repesin. Nyt taidan tietää tämänkertaisen lääkekuurin vaikutuksen. Lähdin juoksemaan itkien.
Puoli yhdeltätoista on jo pilkkopimeää. Syksy taitaa olla jo ovella.
Olympiaterminaalin luona kuulin nimeäni huudettavan. Työkuvioista tuttu mies oli huomannut mun itkevän ja oli huolissaan: "Olit se sinä tai joku muu, pakkohan mun on tarkistaa voinko olla avuksi." Nolotti ihan hirmuisesti.
Lopulta itkeä tihrutin hänen olkaansa vasten. Miehen päällä olevan puvun laadukas villa näytti imevän hyvin kyyneleet. Nolotti vieläkin enemmän.
Mies odotti kyytiä siskoltaan. He olisivat olleet valmiita heittämään mut himaan, mutta ajattelin, että jos nyt luovuttaisin, seuraavalle lenkille lähdöstä tulisi mulle henkisesti liian vaikea pala.
Mulle esitettiin hyviä kysymyksiä, joita jäin mutustelemaan seuraavan vartin ajaksi:
"Vaaditko itseltäsi liikoja?"
"Ethän ota juoksua liian vakavasti?"
"Osaathan lopettaa ajoissa?"
Mulla on nyt noihin kaikkiin vastaukset.
Viimeisen puolituntisen pystyinkin hölköttelemään pää nollattuna. Uskallan varmasti mennä taas huomenna lenkkipolulle.
Kaupunkifillarit valmiina lähtöön Viiskulmassa.
To 18.8. kevyt lenkki | 8,25 km | 58:05 | 7:02
Ps. Tiedän että luit tämän. Kiitos kun satuit paikalle ja rauhoittelit. Kerro siskollesikin, että pääsin hyvävointisena kotiin. Näemme varmastikin seuraavan kerran hieman pirteämmissä merkeissä.
15.8.2016
Vielä pitkä matka maratonille
Palauttavat, hitaat alle tunnin mittaiset lenkit ovat ihania. Ne eivät tunnu oikeastaan missään, kroppa vain kulkee hissukseen eteenpäin. Kaikki aistit kirkastuvat ja tutuista maisemista löytyy uutta tutkailtavaa.
Parisen viikkoa sitten olin juuri tällaisella hiljaa hyvää tulee -lenkillä. Mieli oli hyvä raskaan työpäivän jälkeen ja aurinko paistoi. Kaivarin suoralla mut ohitti salskea mies. Nuoreksi en häntä voi kutsua, mutta kropasta päätellen triathlon ei ole miehelle vieras laji. Hän kääntyi kannoillaan, juoksi luokseni ja tokaisi: "Katsos, sähän se olet. Eipä ollakaan nähty pitkään aikaan." Vanhan ystävän opiskelijakaverihan se siinä.
Mies katsoi päälläni olevaa parin vuoden takaista Barcelonan maraton -paitaa: "Mun kaverilla on myös tuollainen. Kävi juoksemassa sen. Onko toi ihan sun oma?"
"No onhan se. Kyllä mäkin sen juoksin", vastasin.
"Ai jaa. No sulla taitaa olla vielä aika pitkä matka maratonkuntoon. Vauhdista ja muusta päätellen."
Olin sanaton. Katsoin parhaaksi olla selittämättä hitaasta palauttavasta lenkistä ja muusta maratonohjelmaani liittyen. Sain vain sönkättyä: "Joo, no onhan tässä vielä matkaa."
Mutta pitihän mun ihan himpun verran horjuttaa miehen isohkoa egoa: "Anteeksi mikä sun nimesi nyt olikaan?"
Samoissa maisemissa tuli juostua eilen osa pitkästä, kevyestä lenkistä, joka päättyi maratontehoiseen 20 minuutin pyrähdykseen. Rantakallioilla ohittamani mies hihkaisi iloissaan perääni: "Hyvältä näyttää! Kevyesti menee!" Piristi kummasti 23 kilometrin väsyttämiä jalkojani.
Su 14.8. kevyt 21,14 km | 2:10:00 | 6:08 min/km
+ vähemmän kevyt 4,16 km | 00:22:00 | 5:17 min/km
Parisen viikkoa sitten olin juuri tällaisella hiljaa hyvää tulee -lenkillä. Mieli oli hyvä raskaan työpäivän jälkeen ja aurinko paistoi. Kaivarin suoralla mut ohitti salskea mies. Nuoreksi en häntä voi kutsua, mutta kropasta päätellen triathlon ei ole miehelle vieras laji. Hän kääntyi kannoillaan, juoksi luokseni ja tokaisi: "Katsos, sähän se olet. Eipä ollakaan nähty pitkään aikaan." Vanhan ystävän opiskelijakaverihan se siinä.
Mies katsoi päälläni olevaa parin vuoden takaista Barcelonan maraton -paitaa: "Mun kaverilla on myös tuollainen. Kävi juoksemassa sen. Onko toi ihan sun oma?"
"No onhan se. Kyllä mäkin sen juoksin", vastasin.
"Ai jaa. No sulla taitaa olla vielä aika pitkä matka maratonkuntoon. Vauhdista ja muusta päätellen."
Olin sanaton. Katsoin parhaaksi olla selittämättä hitaasta palauttavasta lenkistä ja muusta maratonohjelmaani liittyen. Sain vain sönkättyä: "Joo, no onhan tässä vielä matkaa."
Mutta pitihän mun ihan himpun verran horjuttaa miehen isohkoa egoa: "Anteeksi mikä sun nimesi nyt olikaan?"
Samoissa maisemissa tuli juostua eilen osa pitkästä, kevyestä lenkistä, joka päättyi maratontehoiseen 20 minuutin pyrähdykseen. Rantakallioilla ohittamani mies hihkaisi iloissaan perääni: "Hyvältä näyttää! Kevyesti menee!" Piristi kummasti 23 kilometrin väsyttämiä jalkojani.
Su 14.8. kevyt 21,14 km | 2:10:00 | 6:08 min/km
+ vähemmän kevyt 4,16 km | 00:22:00 | 5:17 min/km
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
