Oikeastaan Midnight Run -koitos alkoi jo ennen kuutta Haapaniemen kentältä. Vettä satoi kaatamalla, kun poikani viimeinen futismatsi oli alkamaisillaan. Itse pääsin paikalle vasta tässä vaiheessa, mutta mieheni oli värjötellyt kentällä turnauksen yhtenä järjestäjänä jo aamuysistä. Kukkiskin tuli kentälle seuraksi mukaan kastumaan ja jäätymään. Me Pasin tallin tytöt *) juoksisimme kympin yhdessä.
Olimme uitettuja koiria saapuessamme kotiin huilaamaan hetkeksi ja vaihtamaan vaatteita. Täytyy myöntää, että kunnon lämmin suihku ja Kukkiksen pöydälle taikoma punaviinipullo houkuttelivat siinä vaiheessa enemmän, kuin Midnight Runille lähtö. Välillä sade hiipui, välillä yltyi, mutta missään vaiheessa se ei lakannut.
Vielä viime tipassa ennen kotoa lähtöä aloin kaivaa meille lasten pipoja lämmikkeeksi. Kiitin Kukkiksen loistoidistä matkan mittaan itsekseni useita kertoja. Sateesta viis kunhan vain pää on lämmin eikä tukkavaha valu sateessa silmille. Ilman myssyä olisin varmaan eksynyt Kukkiksesta jo alkumetreillä.
Onneksi sade ei ollut pahimmillaan lähtiessämme hitaasti hölkkäämään ysin jälkeen kohti Senaatintoria kertissadetakit päällä. Mulle olisi voinut tulla paniikki, jos olisimme olleet ensimmäistä kertaa etsiskelemässä lähtökarsinaamme näin mitättömällä aikamarginaalilla. Onneksi tiesimme mistä 2A löytyisi ja pian
Pukinmäen kevätmaralta tuttu Katjakin hyppäsi sinne seuraksemme. Jätimme sadetakkimme aidan reunalle ja herättelimme kisafiilistä hyppelemällä ja pulisemalla. Missään vaiheessa kylmyys ei päässyt yllättämään, sillä olimme kuin sardiinit tölkissä.
Jo heti startista tuli pelin homma selväksi: mukulakivet ovat petollisia, lätäköitä on kaikkialla, tiukkoja käännöksiä on mahdoton ennakoida ja tungos on valtava. Vaikka olin vaihtanut Suunnon näytön "yömoodiin", siitä ei ollut mitään iloa. Kellotaulua ei nähnyt pimeillä katupätkillä lainkaan ja yrittäessäni tiirailla lukemia, vauhti laski sen verran, että joku oli takuuvarmasti iholla alta aikayksikön. En siis voinut pitää
valmentajalleni annettua lupausta sykkeiden osalta. Päätin, että kunhan juoksu on rentoa, enkä ota koneistostani kaikkea irti, Midnight Runin kymppi täyttää reippaan lenkin kriteerit eikä pilaa seuraavan viikonlopun Tallinnan maratonia.
Sykepiikki ei saanut mennä yli 161:n. No jaa... Varmasti rataprofiilikin vaikutti sykkeiden nousuun.
Päälimmäinen tunne Midnight Runilla oli, että on ihana juosta sateessa kaverin kanssa. Juoksu sujui kepeästi ja Kukkiksen kanssa askeleet osuivat loistavasti yksiin. Pälätimme välillä enemmän, välillä vähemmän. Nautimme reitin varrelle ripotelluista valoista ja musiikista sekä yritimme bongata tuttuja heijaajia.
Siltavuorenrannassa Kukkiksen jalka alkoi vaivata. Mulla oli vähän jengipetturiolo, kun huikkasin, että nähdään sitten maalissa. Ei mun kylläkään tarvinnut edes kilsaa taittaa yksinäni, kun juoksukamu otti mut kiinni Merihaassa sillalle johtavalla jyrkällä liuskalla. Kukkis oli ajatellut, että kun nyt tänne asti olemme juosseet yhdessä, niin jatketaan sitten se vika kilometrikin rinta rinnan <3
Olin ennakkoon tosi kriittinen sen suhteen, että reitti siksakkasi edestakaisin pitkin rantaa Kruununhaassa ja Hakaniemessä. Näky juostessa Hakaniemen sillalta alas muutti käsitykseni täysin. Jalkojemme alta kuului hurja teknojumputus ja sade näkyi vain voimakkaiden valojen loisteessa. Kukkiksen sanoja lainatakseni:
"Näyttää ihan siltä, kun alhaalla kahdessa jonossa juoksevien juoksijoiden päälle olisi suunnattu jättikokoiset suihkut." Kun olisinkin saanut taltioitua sen hetken muuallekin kuin vain muistojeni kätköön.
Kengät hörppäsivät sadeveden uumeniinsa jo ensimmäisen satametrisen aikana kotiovelta lähtiessämme. Jossain neljän kilsan kohdalla lopetin lätäköiden yli hyppelyn ja tyydyin kohtalooni. Vesi ei kuitenkaan jäänyt pyörimään näihin Adidaksen Boston Boosteihin, vaan kevyt tuntuma pysyi koko matkan kosteista olosuhteista huolimatta. Ei ole vaikea tehdä päätöstä sunnuntain kisakengistä.
Moni on arvostellut somessa reitin korkeuseroja. Täytyy myöntää, etten itse kiinnittänyt niihin huomiota, sillä näillä kulmilla on tullut sahattua edestakaisin elämäni mittaan miltei päivittäin yhteensä 15 vuoden ajan. Sen sijaan tutuilla kaduilla vauhti tuntui vain kiihtyvän. Senaaatintori veti mua magneetin lailla puoleensa.
Mieheni odotti meitä maalissa. Hän oli tullut kolmisen minuuttia ennen meitä maaliin. Kolmikollamme olisi ollut paukkuja paljon pidemmällekin pitkikselle. Tämä tietää varmaankin hyvää ensi viikonlopun koitosta ajatellen.
Keräsimme kisa-antimet, kävimme hörppäämässä herkulliset smoothiet alpron ständillä ja aloimme pähkäillä reittiä takaisin kotosalle. Kotikadut oli aika hyvin blokattu, joten jouduimme tallustelemaan armottomassa kaatosateessa hieman pidempää reittiä. Paperikassit muuttuivat sateesta haperoiksi, joten puristimme pussukoitamme tiukasti syleissämme. Välillä poimimme kuormistamme tippuneita banskuja tai mantelimaitoja. Me emme todellakaan huokuneet juoksun ihanuutta juuri sillä hetkellä. Meillä oli kylmä. Onneksi emme kuitenkaan unohtaneet tilannehuumorin lämmittävää voimaa.
Olin tosi varovainen liukkailla mukulakivillä koko matkan ajan, mutta nähdessäni maalin unohdin asian kokonaan. Halusin ottaa kunnon spurtin, sillä jaloissa ja kropassa oli vielä hurjat määrät poweria jäljellä.
Heitimme enimmät vaatteet päältämme jo käytävässä ja kääriydyimme kylpytakkeihin. Jätimme jälkeemme ison lätäkön mutta kannoimme paljon vettä sisällekin saakka. Kukkiksen miesten XL-kokoinen paita (Kukkishan on itse näpsäkkää XS-kokoa) tuntui painavan ainakin tonnin, kun heitin sen saman tien pesukoneeseen.
Viimein pääsimme jo alkuillasta kaipaamaani kuumaan suihkuun ja sain korkata punkkupullon. Sillä hetkellä ei ollut enää mihinkään kiire.
La 3.9. Midnight Run |
10 km |
52:35 |
5:15 min/km
*) Pasin talli = Kukkis on myös Pasi Päällysahon valmennettava, siitä Pasin talli.
Kukkis + Poppis = Kis-Pis.
