17893 askelta

Kuulun siihen juoksijaryhmään, joka pääsee maratonilla maaliviivan yli ilman treenausta. En kuitenkaan suosittele sitä kenellekään. Itselläni maratonin selätys treenaamatta oli mahdollista sisun, lihasmuistin ja arkiliikunnan ansiosta.

En harrasta aktiivisesti muita lajeja kuin juoksua. Tiedän, että vaihtelu tekisi hyvää niin kropalle kuin päällekin. Tai kyllähän mä kävelen, mutta en miellä sitä harrastukseksi. Kävelen, sillä on pakko jos haluan päästä paikasta A paikkaan B. Olen kävellyt aina. Tai ainakin sen jälkeen kun opin ensin juoksemaan. 

Suuntooni ilmestyi päivityksen myötä askellaskuri. Olen yllättynyt, kuinka paljon askelia jopa juoksuttomina päivinä kertyy, varsinkin kun koko elämäni tuntuu olevan kilometrin säteellä. Veikkaan, että jokaisella kävelykilometrillä on ollut suuri merkitys myös ennätysmaratonaikaani. Ja sillä, että valitsen portaat miltei aina hissin tai liukuportaiden asemesta. 

Hidas löntystely ei ole mua varten. Lapsenikin tuntevat käsitteen ripeä kävely sekä teoriassa että käytännössä. Kävely on mielestäni helsinkiläistä (vihreää) elämäntapaa parhaimmillaan. Jonkun mielestä liian nopearytmistä, mutta jääpähän aikaa muullekin kuin kävelylle paikasta toiseen. 

Olisi mukava tietää, kuinka paljon askelia omaan arkeesi mahtuu.

Yksi lapsen lempparipehmoista on näköjään lainannut juoksukelloani. Sängyllä kököttäessä ei askelia ole kertynyt, pompuista puhumattakaan.

Arvioitavana Suunto Ambit3 Run

Ranteessani on komeillut heinäkuusta lähtien Suunnon Ambit3 Run -juoksukello. Sain sen alun perin lainaksi maratonprojektini ajaksi, sillä käyttämäni Garmin Forerun 610 alkoi vanhuuttaan tökkiä pahasti. Tarvitsin luotettavan kellon saadakseni sykepohjaiseen harjoitteluun perustuvan maratonohjelman kunnialla maaliin. En lopulta palauttanut Ambitia, vaan jatkan sen kanssa hyvin alkanutta, nousujohteista juoksu-urakkaani.

En jaksa käydä manuaaleja läpi ennen käyttöönottoa *), mutta kello on looginen käyttää ilmankin. Suosittelen kuitenkin tutustumaan Suunnon sivuilta löytyviin Tutorial Tuesday -artikkeleihin. Niiden avulla sain kellon hienoudet käyttöön ja kykenen ymmärtämään Movescountista löytyvää dataa syvällisemmin. Kaltaiselleni kuntomaratoonarille PTE:t, suorituskyvyn tasot, kadenssit ja VO2:t eivät nimittäin noin vain avaudu pelkällä maalaisjärjellä.

Olen edelleenkin innostunut Movescountin grafiikasta ja sisällöstä.

Mun ei ole koskaan tarvinnut jännittää, onko akussa tarpeeksi puhtia tulevaan päivään, sillä kello on viettänyt nukkuessani aikaansa horrostilassa. Maratonmatkalle Tallinnaan lähtiessäni olisin voinut jättää laturin kotiin, sillä akku ei hyydy vuorokaudessa. Ei, vaikka juoksisi maratonin pidemmän kaavan kautta.

Ambit3 Runia on mahdollista saada kolmessa eri värissä. Pelkäsin aluksi, ettei valkoinen kello pysy käytössäni valkoisena, mutta pelko oli turha. Näytön muovi on pitänyt hyvin sävynsä ja silikonirannekkeesta saa helposti pyyhittyä fläkit pois. Ranneke tuntuu miellyttävältä ja sen ansiosta kello istuu hyvin ranteessa.

Urheilulliset kellot ovat olleet osa pukeutumistani jo vuosien ajan. Niinpä olen käyttänyt Suuntoakin myös vapaa-ajalla. Arkipukeutumiseen juoksukello ei ole pienimpiä mahdollisia, mutta toisaalta tarvitseeko sen ollakaan. Siroja kellojani käytän ainoastaan erityistilaisuuksissa. Niissä, joihin etsin korkkarit naftaliinista.

Suunnon pehmeä sykevyö ei ole kasvattanut vaikuttavaa arpikokoelmaani rintojeni alla. Vyö on pysynyt hyvin paikoillaan juoksurintsikoiden reunan alla, eikä siinä ole teräviä reunoja. Jo varhaisessa vaiheessa tekstiilivyön kumiosaan tuli epämiellyttävä tuoksu siitä huolimatta, että huuhtelin vyön jokaisen käytön jälkeen ja pesin sen säännöllisesti pesupussissa pesukoneessa (ilman neppareilla kiinnitettyä lähetinosaa tietty). Haju on pesukoneessa käynnin jälkeen vienompi, mutta silti se on olemassa. Tuoksu ei kuitenkaan tunge vaatteitteni läpi, joten enköhän kestä sitä siihen, kunnes sykevyö on aika vaihtaa uuteen.

Siirtyminen kosketusnäytöllisestä urheilukellosta Ambitiin ryki hieman alussa, mutta totuin pian painikkeisiin. Ainoastaan kierrospainikkeen käyttö on jäänyt väliin sen epäkäytännöllisen sijainnin vuoksi. Harmi, sillä manuaalinen kierroslaskuri olisi ollut muutamaan otteeseen hyvinkin hyödyllinen treeniapuri.

Suunto Ambit3 Run on mulla nimensä mukaisesti juoksukello. 

Muita urheilulajeja en juurikaan mittaa, kuten kuvasta huomaa. 

Aikaisemmasta sykemittaristani olen jäänyt kaipaamaan värinähälytystä, sillä se helpottaisi suuresti treeniohjelmassani annettujen sykerajojen seuraamista. Myös maratonilla ja muissa kisoissa värinähälytys olisi oiva apuri vauhdin pitämisessä sopivana. Värinän puuttuessa kellotaulua on tarkkailtava ahkerasti juoksun mittaan.

Olen räätälöinyt kellon näytön itselleni sopivaksi, jotta kesken juoksun ei tarvitse alkaa sählätä painikkeiden kanssa kellon vilkuilun lisäksi. Tosin unohdin ensimmäisellä kerralla synkronisoida Movescountissa räätälöimäni näytöt kelloon, joten tuijotin lenkillä juoksukellon näytöltä kaikkea muuta, kuin mitä oli tarkoitus.

Muutenkin kellon säännöllinen synkkaaminen kannattaa, sillä se nopeuttaa satelliittien löytymistä lenkille lähtiessä. Satelliitien takia en ole tosin joutunut vielä kertaakaan odottelemaan lenkille lähtöä. Ne löytyvät nopeammin, kuin niistän nenäni.

Movescountiin voi rekisteröityä käyttäjäksi, vaikkei olisikaan Suunnon kelloa. Käyttöohjeiden lisäksi artikkeleista löytyy mielenkiintoisia juttuja eri kaupunkien parhaista lenkkireiteistä. Muutenkin matkalle lähtiessä kannattaa käydä tsekkaamassa Movescountista matkakohteen lenkkimaastoja, jollei sitten tyydy hotellin juoksumattoon. Itse ainakin aion seuraavalla Tukholman reissulla testata muutaman Movescountiin tallennetun juoksureitin. Täytynee tosin sitä ennen sisäistää Suunnon navigointiohjeet siltä varalta, jos ja kun eksyn.

Suunto Ambit3 Run on ollut luotettava juoksukaveri. Siinä on kaikki ne ominaisuudet, joita kaipaan maratonharjoittelussani. Lisäksi myös sellaisia, joita en tiennyt tarvitsevani, mutta jotka ovat antaneet pikantin lisän treeneihini ja niiden seuraamiseen. Ambit3 Run ei ole Suunnon uusimpia malleja, joten alun perin 300 € maksaneen juoksukellon sykevyöllä voi saada 199-219 euroon riippuen väristä ja ostopaikasta. Ambit3 Run on hintansa väärti. Enemmänkin.

*) Jos jostain syystä ohjekirjaset kuitenkin kiinnostavat, tässä Ambit3 Sportin manuaali. 

21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016

Valmentajani lähetti mulle sunnuntaina maaliin päästyäni seuraavan kolmen viikon ohjelman saatesanoilla "Nauti ja leiju!" Arki ampui alas mut leijumasta laivan saavuttua satamaan, mutta nautiskellaan nyt vielä hieman. Olen sen ansainnut.

Olen juossut kesän Pasin tallissa, eli Pasi Päällysahon valmennettavana. Olen ollut sykepohjaisen maratonohjelman koekanina ja Tallinnan maraton oli yhteisen maratonprojektimme lopputesti. Odotukset - omat ja muiden - olivat kovat.

Teimme mieheni kanssa täsmäiskun Tallinnan maratonille. Lauantai-iltana menimme laivalle nukkumaan. Viking Xpressillä olisi ollut kaikki edellytykset sikeisiin yöuniin, hytti kun oli sopivan vilpoinen, siisti ja rauhallinen. En silti saanut nukuttua, sillä pelkäsin ettemme herää ajoissa. Herätyskellon soidessa puoli kuudelta olin jo suihkussa.

Aamiaisella oli lähinnä kourallinen juoksijoita ja heidän huoltojoukkojaan. Pääsimme jouhevasti botskilta ulos seitsemän jälkeen. Ulkona oli vilpoisaa ja sumu peitti vanhan kaupungin tornit. Syysaamu iski luihin ja ytimiin. Oli vaikea uskoa, että maratonille oli luvattu aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja asteita parinkymmenen verran. Kävellessämme Viru hotellille ajatus tuntui absurdilta.

Olimme sopineet tukikohdaksi Kukkiksen (myös Pasin valmennettava) ja Jonnan (uusi juoksijatuttavuus) hotellihuoneen. Vaihdoimme juoksukamat päälle ja pölisimme. Mulle se on parasta hermoterapiaa. Olin kaikkea muuta kuin varma hihattoman shortsihaalarin sopivuudesta päivän koitokseen. Kannatti kuitenkin luottaa asiasta paremmin tietäviin, sillä ensimmäisten juoksuaskeleiden jälkeen ei päässyt enää kylmä vaivaamaan.

Kisa-alueen narikka toimi loistavasti sekä juoksukamoja jättäessämme että noutaessamme. 

Jonoja ei ollut nimeksikään. 

Lähtökarsinoiden viereisiin bajamajoihin oli komeat jonot, mutta koskapa aikaa lähtöön oli vielä parisenkymmentä minuuttia, paniikkia ei päässyt missään vaiheessa syntymään.

Kukkis oli jo mennyt omia teitään kakkoskarsinaan, kun me mieheni kanssa vielä etsimme sopivaa paikkaa kolmosesta. Siellä oli mukavasti tilaa. Lähtöön oli vielä kuusi minuuttia aikaa.

Viron maratonkolmoset lähettivät meidät matkaan. Isommilta maratoneilta tuttuun siksakkaukseen ei tarvinnut laittaa paukkuja, vaan pystyimme nauttimaan alusta lähtien juoksusta itsellemme sopivalla vauhdilla aamukuulaassa syyssäässä.

Olin tehnyt itselleni poikkeuksellisesti rannekkeen, josta pystyin seuraamaan vauhtiani. Jo ensimmäisellä kilometritolpalla huomasin etten askarrellut ranneketta turhaan. Suunnon kilometri tuli täyteen ennen kuin pääsin kilometrimerkin luokse. Olin selvästikin juoksemassa pidemmän kaavan kautta. Juoksukellon mukaan mulla tulikin ylimääräistä juoksua lähes 400 metriä. Päättelin, että olisimme aikataulussa, jos vauhti pysyi Suunnon mukaan 5:05-5:15 haarukassa. Tällaisista lukemista en olisi osannut unelmoidakaan vielä kolmisen kuukautta sitten.

Aamuvirkut lähtövalmiina. Tässä vaiheessa jännitys oli jo karissut. Halusin vain päästä juoksemaan. 

Kiersimme vanhan kaupungin muurit, ohitimme satama-alueen ja siirryimme rantareitille kohti Pirittaa. Olisi tehnyt mieli ottaa kamera esiin, kun näimme tusinoittain merestä pilkottavia rantakiviä, joilla jokaisella seisoi lokki nokka merelle päin suunnattuna. Näky oli komea. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavissa luontokuvien ottamiseen.

Meistä juoksijoista otettiin sen sijaan varmaan tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Tuntui siltä, kuin jokaisen pienenkin mutkan takana olisi ollut valokuvaaja. En kuitenkaan välittänyt poseerauksista ja siitä, ovatko vaatteet edes jotakuinkin päällä. Mulla oli vain kiire eteenpäin. Sukka alkoi valua jossain vaiheessa ja juoksutrikoot katosivat shortsien syövereihin, mutta kunhan se ei häirinnyt juoksua, se ei häirinnyt myöskään mua.

Kuvakaappaus Tallinnan maratonin reittikartasta on napattu maratonin kotisivuilta 

Jäimme kahdeksan kilometrin paikkeilla 3:45-jänöä seuraavien sumppuun. Siitä ei meinannut päästä ohi millään ilveellä. Kun katu hieman leveni, spurttasimme ohitse. 3:45 ei suinkaan kuulunut suunnitelmiini.

12 kilometrin kohdalla taivas kirkastui. Sumu hälveni ja viimeisetkin pilven hipuset katosivat horisonttiin. Edessä oli 30 miltei varjotonta kilometriä. Ei ihmekään, että osa porukasta joutui jättämään tuossa säässä juoksun kesken. Pasin ohjelman ansiosta olin joutunut juoksemaan säässä kuin säässä silloinkin kun ei olisi huvittanut. Niinpä hellejuoksurutiinia oli kertynyt kesän mittaan mukavasti. Join jokaisella pisteellä mukillisen vettä ja toisella kierroksella kastelin myös pääni aina kuin mahdollista. En halunnut päättää juoksu-urakkaani auringonpistokseen.

Jos oikein tiiraa, kuvassa saattaa nähdä puolimaratoonareita aloittamassa helleurakkansa viimeistä kilometriä. Virun kohdalla heijaukset olivat molemmilla ohituskerroilla valtaisat. Varsinkin naisena maratonilla on ihana olla. Ainakin jos tykkää huomionosoituksista heijauksen muodossa. 

Pelkäsin vatsani puolesta, sillä se on ollut aina heikoin lenkki juoksuillani. Reitin varrella olisi ollut tarjolla vaikka mitä herkkuja: rusinoita, banskuja, appelsiinia, mustaa leipää ja suolaa ainakin. En koskenut niihin, vaan tyydyin juoksurintsikoihini tunkemiini geeleihin. Nurja puoli geeleissä tai oikeastaan niiden säilytystavassa oli se, että ne lähtivät valumaan kesken juoksun. Ilmeisesti kesän mittaan lenkkipolulla vietetyt kilometrit ovat sulattaneet sen verran yläkropasta ylimääräistä, että toppi oli liiankin väljä. Onneksi geelipussukat eivät tippuneet maahan, vaan juoksuhaalareideni syövereihin. Ongin niitä parhaani mukaan ylhäältä ja sivusta. Mahtoi näyttää hauskalta. Tai epätoivoiselta.

Tältä juoksuni näyttää Movescountissa 21 ensimmäisen kilsan osalta. 

Puolimaraton tuli juostua kelloni mukaan ajassa 1:49:46. Sitä nopeampaa en olekaan aiemmin juossut 21,1 kilometriä. Onnekseni mieheni juoksi kanssani, sillä vaikka emme tuhlanneet energiaa jutusteluun, toisen läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa. Välillä mä olin vetovastuussa, välillä seurasin hänen kipitystään. Erottuamme 25 kilometrissä olin omillani.

Maisemat olivat tuttuja ensimmäiseltä kierrokselta. Sama dj soitti edelleen yksinään keskellä nurmikenttää, cheerleadereiltä saimme lisäpuhtia juoksuun ja Ice Power -suihkaukset sai halutessaan virkistämään menoa.

Reitillä alkoi olla aika harvassa seurattavia selkiä. Välimatkat muihin juoksijoihin sen kun kasvoivat, edessä ja takana. Yritin napata peesiini Pauliinan (meidät esiteltiin kisan jälkeen), jonka tunnistin suomalaiseksi KPK-säärystimistä. Hänellä oli jalkavaivoja, joihin tarjosin suolaa. Eipä menneet takataskuuni tunkemat McDonaldsin suolapussit hukkaan. Jatkoin juoksua yksin.

30 kilometrin tietämillä metsän siimeksessä lyöttäydyin viiden miehen porukkaan. Vauhti tuntui hyvältä. Juoksu tuntui liiankin helpolta. Aikani juostuani aloin ihmetellä Suunnon lukemia: 5:40. Tästä porukasta täytyisi mennä ohi tai veturini jymähtäisi totaalisesti.

Maalialueellakaan ei ollut ruuhkaa. 

Tarkoituksenani oli aloittaa maraton 5:20 vauhdilla, kiristää viiden kilsan kohdalla 5:15 min/km vauhtiin ja rallatella (?!) loppuun viitosen kilometrivauhdilla. 33 kilsan kohdalla tajusin, ettei vauhdissa ollut suunniteltua kiristämismahdollisuutta. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan silmiin eikä varjoa ollut tiedossa kuin vasta kaupunkiin saavuttuamme ja silloinkin vain hetkellisesti. Vastatuuli (lievä, mutta tuuli silti) eikä yksin taivaltaminen pitkin leveää ja loputonta maantietä parantanut tilannetta.

En ole koskaan eläissäni juossut yhtä pitkää matkaa tällaisella vauhdilla. Alkukesän ennätyspuolikkaani juoksin samalla keskivauhdilla kuin nyt Tallinnan kokonaisen. Kesäkuussa en olisi pystynyt pitämään samaa vauhtia yllä kolmea kilsaa pitempää. Kestäisinkö sittenkään?

Halusin ottaa helteessä varman päälle. Vilvoittelin koneistoani juomapisteillä viimeisen kympin aikana aika lailla suunnitellusta loppuajastani jäämäni kaksiminuuttisen verran. En halunnut pökrätä kilsaa ennen maalia. En, vaikka olisin vironnut ryömimään viimeisen kumpareen ylös.

Tuntui siltä, että kaikki neste menee hyötykäyttöön. Mitään ei tullut ulos hikenä eikä virtsana. Reisille ilmestyi hien sijasta suolavanoja.  Heitin aikatavoitelappuni roskikseen. En halunnut ajatella olinko tavoitteestani jäljessä 10, 80 vai kenties 170 sekuntia. Tiesin, että tulen maaliin elämäni parhaalla ajalla. En halunnut mustata mieltäni kadotetuilla sekunneilla. Pääkoppaa ei saanut sumentaa turhalla epäonnistumisen tunteella.



36 kilometrin kohdalla huomasin vetäväni pientä letkaa. Lisäksi eräs pieni mies oli liimautunut muhun kiinni. Ilmeisesti olin lyhyestä varrestani huolimatta sopiva tuulenhalkoja ja varjon antaja. Olo oli tukala miehen hönkiessä kirjaimellisesti niskaani. Jättäydyin suosiolla jälkeen seuraavalla juomapisteellä ja annoin porukan mennä menojaan. Parempi olla yksin kuin saada potkuja pohkeisiin.

Oli hurja tajuta 37 kilometrin kohdalla että vaikka joutuisin konttaamaan loppumatkan, alittaisin silti neljän tunnin rajan. Siihen en ollut koskaan aiemmin pystynyt.

Mitalinkiilto silmissä jaksaa juosta kummasti. Ja kun vielä tietää saavansa pian olutkolpakon eteensä. Rahkaherkut olivat siihen päälle pelkkää ekstraa. 

Sain loppumatkan ajaksi salamatkustajan mukaani. Olen edelleenkin onneton geelipussien avaaja, joten osa geeleistä valui suoraan lenkkareilleni. Ampiainen, mehiläinen tai mikä lie laskeutui lenkkarilleni ja alkoi imeä sokerilitkua sisuksiinsa. Yritin välillä ravistella sitä pois mutta tuloksetta. Pelkäsin, että se pistäisi mua ja moniallergikkona pelini olisi siinä vaiheessa pelattu. Nelisen kilsaa juostuani herhiläinen oli kadonnut. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut...

Parhaat kisakengät ikinä: Adidas Adizero Boston Boost 5 tsf

Olen osallistunut samaiselle maralle jo kahdesti, vuosina 2011 ja 2012. Silloin reitti kulki vastapäivään, eli nyt maalialueelle johtava loiva ylämäki oli silloin mukava alamäki ensimmäiselle ja toiselle kierrokselle lähdettäessä. Kiroilin mielessäni tappokumpua jo ennakkoon, mutta onneksi Kukkis pöllähti just silloin kannustamaan mua maaliin. Sain hänestä hurjasti voimia.

Säästin loppupaukut maalisuoralle – mutta voi mikä pettymys! Saimme juosta viimeiset parisataa metriä mukulakivillä, joten loppukirit piti unohtaa ja yrittää vain selviytyä ehjillä nilkoilla maaliin.

Oli mieletöntä kuulla oma nimi kuulutettavan ylittäessäni maaliviivan. Katsojat olivat ilossa mukana ja he huusivat nimeäni tuuletellessani ja fiilistellessäni lyhyen hetken verran. Vaikka kuuma olikin, foliopeite oli enemmän kuin tervetullut. Sain mitalin kaulaani ja katsoin kelloani. 3:41 ja risat. Sain valmentajaltani ihanan viestin. Hän oli seurannut juoksuani alusta loppuun Tallinnan maratonin sovelluksella.

Juoksuhaalari ja tossut: Adidas, juoksuvyö: FlipBelt, hikinauhat: Nike, sukat: gococo, juoksukello: Suunto Ambit3 Run, kuulokkeet: Sennheiser (kaikki itse hankittuja, paitsi kello lainassa)

Kukkis kysyi multa useamman kerran miltä musta tuntuu. Edelleenkään en tiedä vastausta.
Epäuskoiselta ja onnelliselta samanaikaisesti. 
Juoksu oli helppoa. Olisiko sen pitänyt olla? Enkö antanut itsestäni tarpeeksi? 
Aina näköjään sama jossittelu, oli aika alle neljän tunnin tai lähempänä viittä.

Mieheni pääsi myös maaliin alle neljän tunnin. Oli ihana nähdä! Kävimme maratoonariteltassa nauttimassa ansaitsemamme Sakut ja täytimme samalla energiavarastojamme tarjolla olevilla herkuilla. Mikään muu ei tuntunut kuitenkaan uppoavan kuin jogurtti ja rahkaherkut. Niin ja se olut.

Sopu sijaa antaa, niin myös ruokateltassa. Saimme heti juttukavereita istuutuessamme jo miehitettyyn pöytään. Juoksijat ovat omaa, ihanaa porukkaansa <3

Kuten tavallista, mulla tuntuu olevan aina kiire maratonin jälkeen. Paluulaivalla piti olla jo neljän aikoihin. Niin mieluusti kuin olisimmekin liittyneet somesta tuttujen suomalaisten juoksijoiden iloiseen seuraan terassille, jouduimme nappaamaan Kukkiksen mukaamme jotta pääsisimme hänen huoneeseensa suihkuun. Siellä olikin jo hienosti puolikkaan juossut Jonna ja Jussi, joka oli jo tuttuakin tutumpi, vaikkemme olekaan koskaan aiemmin kasvotusten tavanneetkaan.

Portaat kisa-alueelta alas tunneliin ja tunnelista ylös laukkusäilytykseen olivat monelle kova paikka. 

Kun otin lenkkarin ja kevytkompressiosukan jalastani, jalkapöytää alkoi tykyttää ja kirveltää. Siihen kasvoi pienoisen tulivuoren näköinen nyppylä. Olin saanut sittenkin pistoksen! Salamatkustajahöntiäinen oli ilmeisesti viime töikseen pistänyt mua lenkkareiden läpän läpi tai sen sivusta. Ilmeisesti vasta nyörityksen höllentäminen sai ötökän eliksiirit liikkeelle turvonneessa jalassani. Onneksi antihistamiinit olivat meikkipussissa mukana ja lääkärisiskon puhelinnumero varuiltaan kännykässä.

Olisimme mieluusti jääneet Tallinnaan vielä hetkeksi, mutta lapsiperhehärdelli odotti lahden toisella puolella. Musta tuntuu, että kuvassa kanssani kaulailevan Kukkiksen kanssa valloitamme vielä allamme häämöttävän kaupungin yhdessä juosten. (Kuva: Jonna)

Tarkoituksenamme oli syödä laivalla kunnolla. Oli kuitenkin turha lähteä ravintolaan, sillä mitään ei tehnyt mieli. Sen sijaan etsimme itsellemme suht rauhalliset lattiapaikat. Mieheni taikoi repustaan meille molemmille omat lakupussukat ja hain meille sipsipussit tax freestä. Cokis ja Fanta maistuivat taivaallisilta!

Vasen pakara alkoi krampata ja sitä alkoi pistellä ikävästi lattialla löhötessäni. Onneksi vasta tässä vaiheessa! Venyttely auttoi, eikä pakaroita ole tarvinnut se jälkeen sen kummemmin ajatella. Viikon takaisella kankulla en olisi varmasti päässyt maaliin saakka, sillä olin saanut huhtikuiselta maratonilta pakarajumin, joka oli pahentunut mitä pidemmälle kesä eteni. Onneksi tajusin käydä Kimmo Marjamaan pakeilla hierottavana. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Täytynee alkaa käydä Kimmon pakeilla säännöllisesti jos ja kun yritän päästä parempiin juoksutuloksiin.

Vasta ylitettyäni maaliviivan aloin hilata lahkeita alemmas ja sukkia ylemmäs. Kuten huomaa, poseerauksessa on vielä työsarkaa. Taidan kaiken lisäksi naureskella tässä itsekseni. (Kuva: Kukkis)

Valkkuni lähetti iltasella viestin: "Jäittekö Tallinnaan bilettämään?"

Vastasin: "Ollaan jo kotona keskellä pyykki/lapsi-pyöritystä. Ostimme Rimistä muutaman erikoisoluen. Korkkaamme varmaan yhden puoliksi kun on saatu lapset nukkumaan. Rankkaa biletystä ;)"

Emme muuten ole korkanneet sitä olutta vieläkään, vaikka lapset ja me aikuiset olemme ehtineet nukkua jo useamman yön ennätysmaratonini jälkeen.

Pidin hurjasti aikaisemmista Tallinnan maraton -paidoistani, mutta tämä on niitäkin rakkaampi. 

T-paidassa on onnistunut leikkaus, siisti logo ja passelit värit. 

Tässä vaiheessa on aika kiittää kaikkia tsemppauksesta, lukijoita ja kanssaeläjiä.

Erityisesti valmentajaani, ihmeidentekijä Pasi Päällysahoa. Ilman sua junnaisin edelleenkin neljän ja puolen tunnin aikoja. Annoit mulle osaamistasi ja aikaasi. Sait musta todellisen juoksijan esiin.

OnTrail.net-sivuston luojaa, numeronero Jari Rostia, joka löysi testeistäni punaisen langan, jonka pohjalta mua alettiin juoksuttaa.

Rakkaita (juoksija)ystäviäni, jotka uskotte muhun juoksijana enemmän kuin itse uskon.

Ja rakasta miestäni, vauhtipupuani, jonka pitkäpinnaisuus on vertaansa vailla. Kiitos kun olet pitänyt korttitaloa pystyssä nekin 67 tuntia, jotka olen viettänyt viimeisimmän 12-viikkoisen aikana lenkkipoluilla.

Lisäksi kiitokset kuuluvat Suunnolle, jonka kellon Suunto Ambit3 Runin sain lainaksi projektin ajaksi. Sykepohjaisen maratonohjelman pilkuntarkka seuraaminen olisi ollut ilman sitä mahdotonta.

***
Tiivistelmän tynkää:

Loppuaikani oli 3:41:27. En usko sitä vieläkään. (Mulla on selvästi pitkät piuhat.)

Olin ikäryhmäni N40 8. ja kaikista naisista 55.

Juoksu oli helppoa. Koko ajan. Usko alkoi hiipua vasta viimeisen kilsan aikana pitkää, loivaa nousua tahkoessani. Pää kesti ennakkopaineet. Jalat ottivat iskut suosiolla vastaan.

Juoksin puolikkaan nopeammin kuin ikinä | 1:49:46

Paransin parasta aikaani 26 min 43 s | 04:08:10, Berliini 09/2015

Aikani parani huhtikuun lopusta 28 min 40 s | 04:10:07, Helsinki Spring Marathon 04/2016

Alkuperäinen maratonennusteeni kesäkuisen alkutestin mukaan oli 3:57:24. Alitin sen 15 minuutilla ja 57 sekuntilla. Jäin 2 min 2 s maratonennusteesta, joka tehtiin elokuisen maratoonarin kuntotestin tulosten perusteella.

12 viikossa on mahdollista tehdä ihmeitä, jos pohja on kunnossa.

Mä olen kova juoksija. Ainakin omasta mielestäni. Ja tämähän oli vain välietappi.

Tärkeintä oli päästä maaliin. Sitten vasta muistin laittaa ajanoton pois päältä. 

Su 11.9. maraton | 42,195 km | 03:41:27 | 5:14 min/km

***

 Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Keventelyviikon kuulumisia

Normaalisti keventely tarkoittaa mulla keveämpää oloa yhdistämällä runsas liikunta terveelliseen, reilusti kasviksia sisältävään ravintoon. Mutta maratoonariminälle se on täysin päinvastaista.

Maratonohjelman mukaan mulla on jo toinen keventelyviikko menossa.  Juoksu on rajattu minimiin ja silti pitäisi syödä silloinkin kun ei tee ruokaa mieli. Vaikka en varsinaisesti tankkaakaan, olo tuntuu turpeammalta kuin kuukausiin.

Movescountista napattu tiivistelmä seitsemän päivän juoksuista. 

Naapurit ovat varmaan nuuskutelleet käytävässä, että taas se poppariperhe paistaa korvapuusteja. Kylläpä vaan, tällekin maratonille haen ähkyoloni perinteisillä kierreherkuilla.

 Korvapuustien lisäksi olen napsinut hiilihydraatteja malton muodossa *). Mukava uusi tuttavuus mulle. Miksen ole kokeillut jo aikaisemmin? Siitä ei tule yhtä ähkyä oloa, kuin jos söisin vastaavan määrän hiilihydraatteja vaikkapa leivän muodossa. 

Jos muuten törmäät Olivian Täydellinen ohje -keittokirjaan kirppiksellä, nappaa se mukaasi. Meillä ei enää valmisteta korvapuusteja, amerikkalaisia pannukakkuja tai juustokakkua millään muilla ohjeilla.

Vihaan tunnetusti pakkaamista. Maratonkamat pitäisi kuitenkin saada kasaan, sillä sunnuntaiaamuna ei ole liikoja aikaa arpoa vaatetusta ja muita juoksulle mukaan otettavia tilpehöörejä. Ennen laivalle menoa pitäisi vielä päivittää juoksuun soittolista ja tehdä pari rästiduunia. Aikaa ei näytä olevan nytkään tuhlattavaksi. 

Repun pakkaamisesta on kyllä keventely kaukana. Vaikka pärjäisin varmasti yhksillä piilareilla, niitä on kassissa neljä paria. En uskalla ottaa riskiä, sillä Berliinissähän viime vuonna piilari rikkoutui silmääni. Suunto Ambit3 on ladattu täyteen ja tiedän akun kestävän loistavasti koko sunnuntain ja ylikin. Laturi on silti mukana, jotta voin kerätä urheilukelloon vielä ne kaksi puuttuvaa prosenttia ennen kisa-alueelle lähtöä. Geelejäkin on yliannostus. Ja ihan oikeasti, mihin tarvitsen hiusvahaa? Mutta tuo kaikki täytyy olla mukana. Ihan mielenrauhan vuoksi. Sillä sitä tullaan tarvitsemaan sunnuntaina enemmän kuin reppuun mahtuu. 

* FAST Super Malto on saatu testattavaksi

Juoksuhaastetta Midnight Runille

Vaikka treenikausi olisi ollut kuinka rikonainen tahansa tai sitä ei olisi saanut ennen kisaa edes alkuun, siitä huolimatta lähden aina numerolappu rinnassa kuin soitellen sotaan. Silmissä vilkkuu ties mitkä tavoiteloppuajat. Lähtölaukaus on merkki siitä, että nyt kuuluu kipittää hurjaa vauhtia.

Valmentajani kysyi, josko pystyn himmaamaan Midnight Runilla, sillä kovaksi treeniksi se on aivan liian lähellä Tallinnan maratonia. Mun oli ihan pakko jäädä funtsimaan ajan kanssa, josko pystyn juoksemaan maltilla, kun muut ohittelevat mua oikealta ja vasemmalta. Ja varsinkin kun olen tällä hetkellä paremmassa juoksukunnossa kuin ikinä. Kympin loppuaika alkaisi ennemminkin nelosella kuin viitosella.

Reittiä on muutettu, sillä Midnight Runin juoksijat ja Silja Linen matkustajat (tai siis lähinnä heitä kuljettavat autot) eivät mahdu samanaikaisesti Etelärantaan / Kaivopuistoon. Harmi! Sen sijaan 7-9 kilsan kohdalla pitää olla uudella reitillä varuillaan, ettei joku rämähdä niskaan tiukoissa kaarteissa. (Kuvakaappaus Midnight Runin sivuilta)  


Mietittyäni asiaa lupasin Pasille, että tyydyn höntsäjuoksuun. Ensimmäiset kolme kilsaa juoksen peruskestävyysvauhtia (~5:20 min/km?) ja sen jälkeen saan kiristää vauhtia. Sykepiikki ei saa kuitenkaan nousta yli 161:n. Hupsista heijaa, sehän pomppaa jo lähtökarsinassa jännityksestä pilviin?!

No, näillä rajoilla ja ohjeistuksilla mennään. En halua riskeerata Tallinnan tulosta ja terveyttäni revittelemällä liikaa, kun siihen ei ole tarvetta. Ja sitä paitsi, valkku tietää nämä asiat parhaiten.

Mullehan lupailtiin maratonprojektin alussa, että epämukavuusalueelle mennään. Lupaus on pidetty kautta projektin, joten Midnight Run on siihen luonteva jatkumo. Tiedän jo nyt varmasti, että juoksun pidätteleminen tulee olemaan vaikeampaa, kuin aikaa vastaan juokseminen. Siinä haastetta lauantai-iltaan kerrassaan!

Räätälöin Movescountissa lainaamaani Suunto Ambit3 Run -kelloon valmiiksi näytön, josta näen yhdellä kertaa juostun matkan, sykkeen ja juoksuajan (alhaalla oikealla). Muutahan en illan aikana tarvitse. Lupaan olla räpläämättä muita näyttöjä esiin kesken juoksun, vaikka kuinka tekisi mieli. 

Juoksuasento kuntoon

Valmentajani Pasi kuvasi viime viikolla juoksuani maratoonarin kuntotestin aikana. Tuntui hullulta katsella omaa lompsimista hidastettuna sekä eri kuvakulmista.

Nyt on todisteita siitä, että olen keskijalka-astuja. Se sopii mulle, eikä sitä ole tarvetta muuttaa. (Valokuva Runner´s World -lehdestä, januari 2014)

Vaikka juoksupaketti onkin aikalailla kunnossa, silti parannettavaakin löytyy:

Juoksen jalat liian lähellä toisiaan. Kyse ei ole monesta sentistä, mutta huomaan välillä sotkeutuvani jalkoihini. Ilmeisesti en ole saanut täysin karistettua futiksessa opittua askellusta.
 -> Tässä on sopivaa viilaamista talvitreenikaudelle.

Juoksuni on hieman toispuoleista, kiitos jumissa olevan vasemman kankun.
-> Hieroja varattu ensi viikoksi.

Yläkroppani asento on mukiinmenevä, mutta jalkani ei osu täysin lantion alle. Kuulemma aika yleinen kuntomaratoonarin ongelma.
-> Kadenssin nostaminen saattaisi auttaa.

... Siis anteeksi mikä? Kadenssi? 

Tiesin sen verran, että puhe on juoksutiheydestä.
Mutta olenko mitannut sitä koskaan?
No en ole... ainakaan tietoisesti.

Tässä vaiheessa pääni yläpuolelle syttyi (näkymätön) hehkulamppu palamaan. Sen loisteessa muistin nähneeni Suunnossani jotain tähän liittyvää.

"Hmmm, "avg 87 rpm". Oliskohan tuo se?"

Kappas vaan, sain Suunnosta juoksutiheyden suoraan ja Movescountista pystyin seuraamaan jopa sen vaihteluita. En ollut tiennyt tarvitsevani kadenssia, joten en ollut sen enempää kiinnittänyt huomiota tähän herkkuun projektin ajan mulla lainassa olevassa Suunto Ambit3 Run -urheilukellossa. 

Juoksutiheyden tulisi olla kuulemma vähintään noin 90 askelta minuutissa. Oli mielenkiintoista seurata kadenssivaihteluita lenkkien välillä. Toki juoksuolosuhteet vaikuttavat juoksutiheyteen, mutta mulla oli selkeä trendi huomattavissa kuuden viikon juoksuissa: hitailla lenkeillä kadenssi on 80-87, reippailla 88-89 ja vauhtivedoissa 90-93.

En aio tehdä hitaiden lenkkien kadenssille mitään ennen Tallinnan maratonia, mutta pitkin syksyä alan pikkuhiljaa nopeuttaa hitaiden lenkkien juoksutiheyttä. Yritän samalla kiinnittää entistä enemmän huomiota lantioon sekä jalkojen ja pakaroiden voimaan. Saas nähdä, josko saisin näiden muutosten avulla askellustani tehokkaammaksi ja lantio-jalka -linjan kuntoon.

Veikkaan, että asentoani ei tulla saamaan koskaan täydelliseksi. Mutta kunhan pääsen maratonilla maaliin ilman sen kummempia loukkaantumisia treenikaudella, niin olen tyytyväinen. Kukin taplaa omalla tyylillään, eikö niin.


Sama lenkki kadenssikäyrinä. Tällä lenkillä mulla ei ollut sykevyötä rinnassa (pitkä juttu). Jouduin välillä pysähtymään liikennevaloihin ja lopussa askeltiheys lähenteli sataa spurtatessani ylämäessä vihreisiin liikennevaloihin. 

Kuvakaappaus Movescountista eilisten vetotreenien jälkijäähdyttelystä. 

Ti 30.8. lämppärit ja jäähdyttelyt | 4,31 km | 25:11 | 5:50 min/km
vauhtivedot 3 x 2000 m (8:58 | 8:58 | 9:00) | 6 km | 26:56 | 4:29 min/km 

Onko etanalla polvet?

Haluaisin olla etana. Sellainen hemmoteltu ja hitaan pulskea, jonka luokse säämies tulee kyselemään sääennustetta seuraavaan suveen. Kohottaisin tuntosarveni ja yrittäisin katsoa niillä tulevaisuuteen: "Kylläpä vaan, aurinkoakin siellä näkyy."

En haluaisi juuri nyt olla keski-ikäinen nainen, jolle ei ole annettu ennustamisen lahjoja, mutta joka tuntee polvillaan pienimmätkin lämpötilamuutokset. Ei se ole reumaa, kunhan herkistelevät ja kiukuttelevat. Ne kaipaisivat enemmän lämpöä. Kukapa ei?

Luulin pukeutuneeni tarpeeksi hyvin tyttäreni joukkueen eiliseen peli-iltaan. Kaksi tuntia kentän laidalla sateessa ja viimassa värjöttelyä teki kuitenkin tehtävänsä. Infernaalinen polvikipu saattoi mut tavallista aikaisemmin vällyjen väliin.

Etanat saavat vaipua horrokseen talven tultua, keski-ikäisen naisen talvehtiminen on aivan toisenlaista. Siinä on jo toinen syy, miksi mut voisi taikoa etanaksi. Ainakin tulevan talven ajaksi.


Otin kuvan polvistani. Eivät muuten ole kauniit. Ei ole ihmekään, etten käytä iltojani niitä ihaillen. Siksipä laitan tähän mielummin kuvan laina-Suunnostani. Se on kaunotar. Sitä on ilo tuijotella ihan mihin kellonaikaan tahansa. 

Paras treenikaverini

Olen saanut uuden parhaan lenkkikaverin. Sellaisen, johon voin oikeasti luottaa, oli treeni (tai minä) kuinka rasittava tahansa. Sellaisen, joka painaa muistinsa syövereihin sellaisetkin yksityiskohdat, joista mulla ei ole mitään havaintoa, mutta jotka ovat ensiarvoisen tärkeitä maratonohjelmassani.

Tulen ikävöimään parasta juoksukaveriani maratonprojektin päätyttyä, sillä olen kiintynyt siihen jo näiden kolmen yhdessäjuostun viikon aikana. Se tuntee mut, mä olen alkanut oppia sen sielunelämää.

Sain uuden parhaan ystäväni, Suunto Ambit3 Run -juoksukellon lainaksi OnTrail-maratonprojektin ajaksi. Oma vanha Garmin-kelloni näytti eläköitymisen merkkejä, eikä sen varaan voinut valitettavasti enää laskea. Sykkeisiin perustuvassa maratontreenauksessa kun luotettava laite on kaiken a ja o.

Tulen varmasti purkamaan käyttökokemuksiani omassa postauksessaan, mutta kerrottakoon näin väliaikatietona, että rakautta on ilmassa.


 Movescountin juoksudata on kaltaiselleni excel-nörtille kuin pieni taivas: