Rankka ja antoisa viikko jojona

Oli ihan pakko heittää aamuvarhaisella 12 kilsan lenkki, jotta sain lisää rentoutta vaihtopenkkivahtina oloon. Se oli myös ainoa hetki, jolloin mulla oli aikaa ja mahdollisuus moiseen ylellisyyteen, sillä viikko on hurahtanut hetkessä futismammana ja joukkueenjohtajan hommissa.

Äitisikin on joskus ollut tyttö

Perheessäni on kaksi pikkufutaajaa, poika ja tyttö. Jalkapallossa on paljon hyvää, sellaista mitä soisi näkevän viheriön lisäksi myös aikuisten työpaikoilla ja kouluissa:

Reilu peli 
Kaikki pelaa
Kaveruus
Toisen kunnioittaminen
Erilaisuuden hyväksyminen
Tasa-arvoisuus

Valitettavasti muutama ajattelematon (tai peräti tahallinen lausahdus) voi viedä pohjan jaloilta periaatteilta. Tai ainakin siinä vaiheessa, jos niihin ei puututa ja varsinkin jos niiden kitkemiseksi ei tehdä mitään.

Poikani osallistui joukkueensa kanssa äitienpäiväturnaukseen. Aurinko paistoi (no ehkä liikaakin) ja fiilis sekä järjestelyt olivat hyvät. Joukkueessa oli neljä ponnaripäätä, joista kaksi oli tyttöjä. Kovia, peräänantamattomia pelaajia kaikki.

Ennen erästä matsia parkkeerasin peppuni ja reppuni vastustajan vaihtopenkin viereen. Eipä aikaakaan, kun korvistani alkoi tulvia savumerkkejä. Tokaluokkalaiset pojat hörähtelivät ja hihittivät, kun huomasivat poikani joukkueessa olevan tyttöjä. Puheet tytöistä ja heidän taidoistaan olivat alentavia ja kuin suoraan junttisovinistin suusta. He dissasivat tyttöjä minkä ehtivät.

"Vastustajilla on kolme tyttöä. Noi me voitetaan varmasti." 
Olivat molemmissa väärässä.

Asennevamma on usein perinnöllistä, vaikkei sen tarvitsisi olla. Useimmiten naisen kunnioittamisen malli tarttuu omien kotiseinien sisäpuolelta. Pienillä eleillä, ohimennen sanomisilla.
Kenen mielipiteillä perheessä on aidosti väliä? 

Kymmenen porukassa ei tarvitse olla kuin yksi asennevammainen, joka saa osan joukosta mukaansa. Isojen reisilihasten sijaan todellista vahvuutta osoittaa niin kentällä, työpaikalla kuin koulussakin, jos uskaltaa sanoa suupaltille vastaan. Pikkuisten ja isompienkin poikien olisi hyvä muistaa muulloinkin kuin näin äitienpäivänä, että omakin äiti on ollut joskus tyttö.

Kuinka moni uskaltaisi sanoa täydestä sydämestään samat sanat äidilleen? 
Haluaisitko kavereittesi haukkuvan omaa äitiäsi yhtä karuilla ilmaisuilla?

Pelin edetessä poikien suut eivät enää käyneet samaa tahtia, sillä tällä kertaa sekajoukkue oli vahvempi. Veikkaan, etteivät kerro kavereilleen hävinneensä tytöille.

Äitienpäivä ja valkovuokot ovat erottamaton parivaljakko. 

Snögefutista

Töölön pallokentän reunustalla kökkiminen myrskytuulessa ei ollut kaikista houkuttelevin päätös viikonlopulle. Mutta minkäs teet, kun Pikku N on hulluna futikseen ja perusperiaatteena on, ettei harrastuksista sluibailla.

Oma laiskuuteni alkoi hävettää nähdessäni pojan onnen hänen päästessään pelaamaan. Olin varustautunut toppahousuilla ja muilla vermeillä, eli ei mullakaan hätää ollut. Ei, vaikka tuuli sen kun kiristyi ja kevyt lumisade alkoi piiskata kenttää treenien alkaessa.

Pojan kanssa potkiessa palloa vaikutti siltä, että terveen paperit ovat kohta taas taskussa. Lenkkipolku olisi kutsunut, jos ei olisi mustan jään keli. Ehkä ensi sunnuntaina vaihdan toppahousut juoksutrikoisiin futistreenien ajaksi.

S-U-O-M-I-!!!

On tämä kanssa. Olen lopen uuvahtanut, vaikka mun ei edes tarvinnut juosta vesisateessa pallon perässä. Sen homman hoiti Suomen ja Valko-Venäjän maajoukkueet. Me vain katsoimme ja huusimme koko perheen ja ystävien voimin.

Olipa hieno kokemus. Tämä oli lapsille ensimmäinen kerta futismatsia katsomassa ja vieläpä Stadionilla. Suomen voitto kruunasi illan. Haitanneeko tuo, että se oli Valko-Venäjän oma maali.

Lapset jaksoivat ratikkareissun, mutta kun pääsivät omiin sänkyihinsä, nukkumatti selätti alta aikayksikön. En tainnut olla ainoa rättipoikki perheessämme.

Tunnelma oli korkealla ja kannustajien äänet katosivat varmasti ainakin loppuillaksi.

Stadion on yksinkertaisen upea ilmestys.

Pienestä pitäen

Esikoiseni sai juoksukärpäsen pureman jo ennen syntymäänsä. Juoksin kuudennen maratonini 9. raskausviikon tietämillä ja lopetin juoksemisen noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Loppuvaiheessa tosin hölköttelin juoksumatolla sellaista vauhtia, että tasamaastossa rollaattorin kanssa kulkeva mummokin olisi kiilannut hengästymättä ohitseni.

Pikku N haluaa jatkuvasti juosta, hyppiä, potkia palloa ja fillaroida. Hän aloitti liikkarissa kolmen ikäisenä. Nyt ohjelmassa ovat jalka- ja käsipallo. SAPA ry:n järjestämän Maajoukkueen jalkapallokoulun jälkeen pikkumies oli varmaakin varmempi että tätä hän haluaa enemmänkin. Käsipallo Dickenissä taas tuntuu olevan eräänlainen jatke tarhaviikolle. Sunnuntaitreeneissä pääsee tapaamaan entisiä ja nykyisiä tarhakavereita. Samalla pääsee mielipuuhien pariin, eli potkimaan ja heittämään palloa, juoksemaan ja hyppimään.

Juoksua pallon kanssa ja ilman

Olen hurjan iloinen siitä, että N uskalsi aloittaa futiksen vaikka joukkueessa ei olekaan kavereita vanhastaan. Onhan se meille aikuisillekin kova paikka aloittaa uusi harrastus, jos joukossa ei ole yhtään tuttua. Pikku N solahti luontevasti SAPA 05:ssa pelaavien 40 lapsukaisen sekaan. Pelitaidot eivät ole aivan samaa luokkaa kuin kaksi vuotta vanhemmilla joukkuekavereilla ja suomikin tuottaa välillä hankaluuksia, mutta väliäkö sillä. Kunhan saa potkia palloa yhdessä muiden kanssa!

Maratonmatkamme Tukholmaan ja Tallinnaan ovat saaneet uuden vivahteen, sillä lapset odottavat kuumeisesti omia mini maratonejaan. Vielä en tosin ole varma josko kuopus on ollut Tallinnassa innostuneempi palkintona olevasta karkkipussista vai itse juoksutapahtumasta. No, väliäkö sillä, kun koko perheellä on hauskaa yhdessä juosten.

Niin pitkään kuin mamma jaksaa

Viime kesän juoksutreeneistä on jäänyt mieleen erityisesti eräs sunnuntainen kotimatka pikkuisen futistreeneistä.  Pikku N kiritti juoksuani vieressäni fillaroiden. Juttelimme niitä näitä, hihitimme ja huilasimme väillä. Aluksi paistoi aurinko ja lopulta kotiuduimme kaatosateessa. Kaikesta päätellen näitä ihania yhteisiä treenejä on tulossa tulevaisuudessa lisää. Aikoinaan nimittäin pikku N ilmoitti, että kun hänestä tulee iso, hän aikoo juosta äitinsä kanssa. Kun kysyin kuinka pitkään me juoksemme, hän vastasi: ”Niin pitkään kuin mamma sinä jaksat.”

Odotan käsipalloporukkaa kotiin. Kylppäri on pesty ja makaronilaatikko on valmiina. Vielä pöydän kattaaminen niin kaikki on valmiina.