Rankka ja antoisa viikko jojona

Oli ihan pakko heittää aamuvarhaisella 12 kilsan lenkki, jotta sain lisää rentoutta vaihtopenkkivahtina oloon. Se oli myös ainoa hetki, jolloin mulla oli aikaa ja mahdollisuus moiseen ylellisyyteen, sillä viikko on hurahtanut hetkessä futismammana ja joukkueenjohtajan hommissa.

Autossa on vain viisi paikkaa

Syksyn jo perinteeksi muodostuneet futisperjantait ovat tältä kaudelta ohi. Toki pelejä on riittänyt muillekin arki-illoille ja turnauksia viikonlopuille, mutta erityisesti kouluviikon päättäneet illat ovat jääneet mieleen. Eikä vähiten siksi, että lapset alkavat olla aika nuutuneita viikonlopun alkaessa.

Lasten matsit on ripoteltu pitkin Helsinkiä mahdollisimman kauas kotoa ja julkisilla matka sinne ja takaisin kestää aina vähintäänkin pienen ikuisuuden. Lapset eivät ole kuitenkaan vielä kertaakaan valittaneet, sillä he ovat päässeet miltei joka kerta kimppakyydillä suoraan kentälle. He ovat saaneet ladata akkujaan (tai koetella kuskin hermoja) parisenkymmentä minuuttia autossa istuen. Ei pysäkeillä sateessa odottelua, eikä kilometrin mittaista kävelyä päättäriltä kentälle.

Äitisikin on joskus ollut tyttö

Perheessäni on kaksi pikkufutaajaa, poika ja tyttö. Jalkapallossa on paljon hyvää, sellaista mitä soisi näkevän viheriön lisäksi myös aikuisten työpaikoilla ja kouluissa:

Reilu peli 
Kaikki pelaa
Kaveruus
Toisen kunnioittaminen
Erilaisuuden hyväksyminen
Tasa-arvoisuus

Valitettavasti muutama ajattelematon (tai peräti tahallinen lausahdus) voi viedä pohjan jaloilta periaatteilta. Tai ainakin siinä vaiheessa, jos niihin ei puututa ja varsinkin jos niiden kitkemiseksi ei tehdä mitään.

Poikani osallistui joukkueensa kanssa äitienpäiväturnaukseen. Aurinko paistoi (no ehkä liikaakin) ja fiilis sekä järjestelyt olivat hyvät. Joukkueessa oli neljä ponnaripäätä, joista kaksi oli tyttöjä. Kovia, peräänantamattomia pelaajia kaikki.

Ennen erästä matsia parkkeerasin peppuni ja reppuni vastustajan vaihtopenkin viereen. Eipä aikaakaan, kun korvistani alkoi tulvia savumerkkejä. Tokaluokkalaiset pojat hörähtelivät ja hihittivät, kun huomasivat poikani joukkueessa olevan tyttöjä. Puheet tytöistä ja heidän taidoistaan olivat alentavia ja kuin suoraan junttisovinistin suusta. He dissasivat tyttöjä minkä ehtivät.

"Vastustajilla on kolme tyttöä. Noi me voitetaan varmasti." 
Olivat molemmissa väärässä.

Asennevamma on usein perinnöllistä, vaikkei sen tarvitsisi olla. Useimmiten naisen kunnioittamisen malli tarttuu omien kotiseinien sisäpuolelta. Pienillä eleillä, ohimennen sanomisilla.
Kenen mielipiteillä perheessä on aidosti väliä? 

Kymmenen porukassa ei tarvitse olla kuin yksi asennevammainen, joka saa osan joukosta mukaansa. Isojen reisilihasten sijaan todellista vahvuutta osoittaa niin kentällä, työpaikalla kuin koulussakin, jos uskaltaa sanoa suupaltille vastaan. Pikkuisten ja isompienkin poikien olisi hyvä muistaa muulloinkin kuin näin äitienpäivänä, että omakin äiti on ollut joskus tyttö.

Kuinka moni uskaltaisi sanoa täydestä sydämestään samat sanat äidilleen? 
Haluaisitko kavereittesi haukkuvan omaa äitiäsi yhtä karuilla ilmaisuilla?

Pelin edetessä poikien suut eivät enää käyneet samaa tahtia, sillä tällä kertaa sekajoukkue oli vahvempi. Veikkaan, etteivät kerro kavereilleen hävinneensä tytöille.

Äitienpäivä ja valkovuokot ovat erottamaton parivaljakko.