Ilmaisia huveja Tukholmassa

Vaikka Ruotsin risteilyllä Tukholmassa oleskeluun ei jää ruhtinaallisesti aikaa, yritämme silti mahduttaa kaiken muun oheen myös uusia nähtävyyksiä ja elämyksiä. Ne voivat olla vaikkapa mielenkiintoisia leikkipuistoja, kulttuuritalolla hengailua, museopiipahduksia tai uudenlaisia makunautintoja.

Vuoden alussa osa valtion museoista Tukholmassa muuttui maksuttomiksi. Vaihtuvista näyttelyistä joutuu edelleenkin maksamaan, mutta päiväsiltään kaupungissa käyvälle perusnäyttelyissäkin on riittävästi katsottavaa ja koettavaa. Ainakin jos mukana on kaksi energistä lapsukaista.

Hallwyl-kotimuseon juhlasalin katto 

Viimeisimmällä Tukholman matkallamme vetäydyimme jouluhulinasta hetkeksi Hallwyl-museon (Hallwylska museet) suojiin, joka  sijaitsee sopivasti kivenheiton päässä NK:lta. Museo on aikamatka 1900-luvun alkuun, rikkaan Von Hallwyl -perheen kotiin.

Ensin oli kangastapetti ja juhlasali suunniteltiin sen mukaan.

Kolusimme museon pääpiirteittäin läpi kolmessa vartissa. Sovimme, että ensi kerralla osallistumme maksulliselle ohjatulle kierrokselle, jotta pääsemme tutustumaan myös talon muihin osiin. Itse haluaisin nähdä erityisesti kylpyhuoneen, josta näin kuvia museokaupassa.

Jos seuraava käyntimme osuu jouluaikaan, pääsisimme näytelmäkierroksella tutustumaan hahmojen kautta myös yksityispalatsin arkeen lähemmin. 

Ruokailusalin katonrajassa olevassa orkesterisyvennyksessä riitti ihmeteltävää koko perheelle. Kuvassa syvennys jää kattokruunun taakse. 

Olen ilokseni huomannut, että kaupunkilomailusta lasten kanssa on tullut entistä leppoisampaa ja ravintolakäynneistä on tullut muutakin kuin vain energiavarastojen täydennystä. Emme toki pääse välttymään matkoillakaan sisarelliselta nahistelulta ja vuoristoradan lailla ailahtelevilta mielialoilta, mutta päälimmäiseksi matkoilta jää mieleen yhdessä nähdyt ja koetut asiat. Osasta niistä tulee ajan mittaan tiettyyn vuodenaikaan tai juhlakauteen liittyviä traditioita. Aika näyttää, liittyykö Hallwyl-museo osaksi perheemme jouluperinteitä. 

NK:n jouluikkunat kuuluvat jouluumme yhtä hanakasti kuin rasiallinen Fazerin vihreitä kuulia. 

Lapsen kanssa Kansallismuseossa

Talvi on idyllistä aikaa. Silloin viiletetään lasten kanssa pulkkamäessä, rakennetaan lumilinnoja, hiihdetään ja luistellaan. Elämä on yhtä hymyä ja punaisia poskia. Kuulostaako tutulta? No ei ainakaan meidän talviarjessamme.

Kun taivaalta tulee räntää, kadut ovat liukkaat eikä puistossa voi kuin uida kumpparit jalassa, silloin täytyy alkaa pähkäillä ajanvietettä sisätiloissa. Kotoa on kuitenkin pakko päästä pois. Seinäthän siellä kaatuvat päälle ja kaikkien keljutus senkun kasvaa. Ja siitä seurauksena on ties mitä porua, riitaa ja mökötystä. Se on nähty. Ei kiitos!

Sunnuntaina oli taas samainen ongelma. Toinen lapsista oli saanut päivän liikunta-annoksensa aamun futistreeneissä, toinen taas oli purkamassa energiavarastojaan futisturnauksessa. Ne olivat kuitenkin vain aamutohinat. Eihän sitä koko loppupäivää voisi töllöttää Barnkanalenia. Tai jos lapsilta kysytään, kyllä voisi.

Onnekseni huomasin Kansallismuseon avoimien ovien päivän. Nyt sinne voisi mennä vaikka vain pikaisesti käväisemään, kun ilmaiseksi kerran pääsee.

Myönnän, etten ole aiemmin vienyt lapsia Kansallismuseoon. Viimeisimmästä omasta käynnistä on vierähtänyt jo aivan liian pitkä aika. Itse asiassa niin pitkä, että muistikuvani museosta olivat pölyttyneet. Tai ehkäpä arvostan nykyään Suomen historiaa toisella tavalla kuin finninaamaisena yläasteikäisenä.

Tällä kertaa nuorimmainen ei kuitenkaan päässyt mukaan, sillä hän viihtyi liian kauan aikaa lounaslautanen edessään. Itkua ja huutoahan siitä tuli, mutta lopulta tajusi kyllä itsekin miksi joutui jäämään kotiin. Viime töikseen hän tuli tarkastamaan, että mulla oli varmasti isoveljen kamera mukana: "Kun se haluaa varmasti ottaa paljon kuvia."

Ja totta totisesti hän niitä näpsikin. Omien laskelmiensa mukaan muistikortille tuli vajaan kahden tunnin visiitin aikana 350 uutta kuvaa. Keskityimme molemmat omiin juttuihimme. Minä luin selostuksia esineistä ja vastasin poikani kysymyksiin samalla kun hän fotasi (=lasten määritelmä valokuvaamiselle).

Olisimme voineet viettää museossa puolikkaankin päivän, sen verran kiinnostavia juttuja näimme. Nyt tutustuimme vain osaan talosta. Muun muassa Sibelius-näyttely jäi meiltä näkemättä. Toisaalta ehkä parempi näin, sillä saimme koluttua tietyn kokonaisuuden sen sijaan että olisimme viilettäneet museossa tuulispään lailla.

Taisi sittenkin olla vain hyvä, että mukanani oli vain yksi lapsi. Tuntuu siltä, ettei nykyään ole juuri lainkaan kahdenkeskistä aikaa ja harvemmin tulee koettua mitään uutta kahdestaan lapsen kanssa. Tällä museokäynnillä minun ei tarvinnut keskittyä riitapukarien erottamiseen toisistaan ja isoveli sai omistautua kuvaamiselle ilman että kukaan patisti kulkemaan vikkelämmin. Ja eihän tuo museo tuosta mihinkään katoa, kun on siinä jo seissytkin tuon sata vuotta. Voin tehdä uuden reissun keväällä nuorimmaisen kanssa ja nauttia siitä sillä kertaa hänen silmin.

Kävellessämme kotiin saimme juteltua monenmoiset jutut ja kävimme tsekkaamassa läheisen jääkentän kunnon. Jään päällä lillui kymmenen sentin vesikerros. Sinne ei olisi asiaa vähään aikaan. Pahimmassa tapauksessa talven luistelut siellä ovat jo ohi ennen kuin ovat kunnolla alkaneetkaan.

Kotiovella meitä odotti pikkusisko innokkaana päivänpaisteena: "Millaista siellä oli? Saitteko kakkua?" Kakku ja kahvi olivat loppuneet jo aikaa sitten, mutta emme olleet osanneet niitä edes kaivata. Meille riitti silmänruoka.