Ennen lapsiarkea olimme mieheni kanssa elokuvien suurkuluttajia. Ihana, rakas kotikutoinen Bio City oli olohuoneemme sunnuntaisin ja
Rakkautta ja anarkiaa festareiden aikaan uppouduimme parhaimmillaan kolmeen leffaelämykseen yhden päivän aikana.
Periaatteessa tuon rakkaan harrastuksen voisi kaivaa taas naftaliinista. Miksi emme kuitenkaan tee näin?
Ensinnäkin kyse on priorisoinnista. Jos ja kun saamme silloin tällöin kahdenkeskisiä parituntisia, silloin tiemme mieheni kanssa vie todennäköisemmin lenkkipolulle kuin pimeään elokuvasaliin. Emme pääse tarpeeksi usein juttelemaan lenkkipolulle, joten aina mahdollisuuden tultua se menee kaiken muun ohi. Voisin toki mennä yksinkin leffaan. Se ei vaan ole mua. Haluan päästä keskustelemaan elokuvasta heti sen nähtyäni.
The Grand Budapest Hotel odottaa DVD-laatikossa sopivaa kahdenkeskistä leffailtaa.
Toiseksi leffaliput ovat hinnakkaita. Sitä ne olivat jo ennen lapsiaikaa, mutta silloin taloudessa oli toisella tavalla väljyyttä. Ja Bio Cityn sarjaliput olivat hinnaltaan toisella planeetalla verrattuna Finnkinon vastaaviin. Toki leffateatteritkin olivat aivan eri tasoa. Koskapa haluaisimme antaa leffaelämyksiä myös lapsille, tällöin leffanautinnon hinta elokuvateattereissa on valitettavasti kynnyskysymys tällaiselle nelihenkiselle perheelle.
Kolmaskin, hyvin keski-ikäinen (?!) syy mulla on myös. En kestä leffassa maiskuttavia, karkkipussien rapisuttajia ja pop corneille haisevia kanssakatsojia. Jos olen saanut lapsille hoitopaikan leffan ajaksi ja olen maksanut leffalipusta, haluan nauttia elokuvasta ilman häiriötekijöitä. Keskittymiskykyni ei ole (enää) sitä luokkaa, että pystyisin sulkemaan ylimääräiset äänet ja hajut elokuvan ulkopuolelle.
Niinpä vietämme nykyään leffailtoja lähinnä kotona. Ainakin kerran viikossa viritämme ison telkkarimme eteen kaksirivisen katsomon sohvista, pistämme valot pois ja keskitymme elokuvaan. Lapset ovat tottuneet siihen, ettei karkkikaappia avata automaattisesti samalla kun valitsemme filmiä. He ovat tosin valmiita siirtämään karkkipäivänsä leffaillalle, jotta voivat nautiskella elokuvasta ja herkuista samanaikaisesti. Takarivin tiukkikselta he ovat oppineet pitämään mässytyksen ja rapistelun minimissään.
Joulupukki toi mulle mieluisen filmin. Muu perhe oli samaa mieltä.
Vaikka en olekaan leffaherkuttelun suurin puolestapuhuja, en kuitenkaan kiellä lapsiltani sitä iloa mennessämme leffaan ystävien kanssa, joilla on karkit mukanaan. Silloin molemmilla lapsilla on mukanaan omat mieluiset karkkipussinsa. Mutta jos menemme oman perheen voimin leffaan, mukanamme on vain vesipullot. Laukun pohjalta löytyy korkeintaan yskäpastilleja.
Ehkä sitten joskus isoja ollessaan lapset osaavat arvostaa, etteivät toimi Pavlovin koiran tavoin leffaliput ostettuaan. Koska sitä herkkumättöä ilman pärjää kyllä. Jopa kokonaisen leffan ajan.
Ravintolan ja leffateatterin yhdistelmä onkin sitten jo aivan toinen konsepti. Aivan varmasti toimiva ja ehkäpä käyn itsekin testaamassa. Tuleekohan tästä yritysten pikkujouluhitti?
Kuvakaappaus NYT-lehden kotisivuilta.
