En juokse paetakseni todellisuutta. Juoksen tyhjentääkseni pääni edes hetkeksi. Jollain toisella jooga tai meditointi ajaa saman asian. Välillä on kuitenkin tehtävä irtiotto ympäröivään maailmaan ja omaan elämääni. Ihan vain saadakseni hengähtää hetken verran ilman arkikaaosta.
Joskus kauan aikaa sitten, aikaa ennen lapsia, saatoin ottaa illalla toisen viinilasillisen, jotta seuraava päivä ei tulisi vastaan niin pian. Onneksi ympärilläni on nykyään päiväsaikaan aivan toisenlaisia ihmisiä, eikä mulla ole tarvetta, eikä halua etsiä pakotietä viinin rentouttavalla voimalla.
Sen sijaan katoan hetkeksi toiseen todellisuuteen elokuvien kautta. Löydän itsestäni jopa niitä tunteita, jotka eivät omassa arjessani pukkaa läpi. Se on puhdistava kokemus. Ja mikä parasta, pakenemme elokuvien maailmaan yhdessä koko perheen voimin. Vähintään sunnuntai-illat on pyhitetty leffoille, loma-aikoina ilta kuin ilta kelpaa.
Vaaleanpunainen pantteri pelasti aikanaan yhden Barcelonan reissun, kun lapset eivät löytäneet vuokrakämpästä mitään mieluisaa tekemistä. Bernard ja Bianca on ensimmäinen leffateatterissa näkemäni elokuva. Oma leffavalikoimamme on todella kattava, mutta ei sieltä ihan kaikkea löydy. Onneksi on kirjasto ja sen notkuvat leffahyllyt. Meillä on leffoja jatkuvasti varausjonossa.
Olemme katsoneet yhdessä vaikka mitä. Tämän kesän uutuutena ovat olleet vanhat klassikot omilta nuoruusajoiltani. Paluu tulevaisuuteen, Vaihtokaupat, Mies ja alaston ase sekä Ghostbusters iskevät myös lasten nauruhermoon. Kaikki ei mene ihan vielä perille, mutta ei se leffanautintoa vähennä. Mamma Mian nähtyämme odotamme kaikki innolla, että pääsemme katsomaan jatko-osan leffateatteriin. Viime sunnuntaina katsottu Cinema Paradiso oli uudenlainen pään avaus. Elokuva teki lapsiin varmasti yhtä vahvan vaikutuksen kuin itseeni sen ensimmäisen kerran nähtyäni.
Kadonneiden lasten kaupunki oli hyppy pimeyteen, mutta siitä ei kuitenkaan tullut lapsille painajaisia. Ei myöskään minulle. Lapset osaavat käsitellä synkkiäkin asioita, kun vierellä on vanhempi tukemassa ja antamassa vastauksia. Leffassa paha sai palkkansa. Tosielämässä se ei tapahdu yhtä kirjaimellisesti, mutta luo kuitenkin uskoa siihen, että vääryyksiä tekevät ihmiset voivat ennen pitkää muuttua tai hävitä omasta elämästä kokonaan. Niin tapahtui onneksi minunkin elämässäni silloin kauan aikaa sitten.
Olemme yleensä todella tarkkoja uusien leffojen ikärajojen kanssa. Mitä vanhempia leffat ovat, sitä korkeampia ikärajat tuntuvat olevan. Niinpä käytämme myös tervettä maalaisjärkeä arvioidessamme voiko elokuvan näyttää lapsillemme, vai ei.
Odotan sitä hetkeä, kun pidämme tyttöjen Dirty Dancing -illan, tai pääsen näyttämään lapsilleni eräät lempileffoistani, suurien tunteiden Le Grand Bleun (Suuri sininen) ja absurdin Delicatessenin. Jälkimmäisen maailmaan tuskin meistä kukaan haluaa jäädä pyörimään, mutta sen nähtyään omat arjen haasteet näkee uudessa valossa. Pakotie on tehnyt tehtävänsä.
Ei kommentteja