Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruotsin kieli. Näytä kaikki tekstit

Agenttihommissa Svenska Teaternissa: Innan avfärd


Kuva: Svenska Teatern, Innan avfärd, kuvaaja Christian Jakowleff 


Svenska Teatern kokosi taannoin innokkaista teatterin ystävistä kuuden hengen agenttiporukan, joka tulee katsomaan yhdessä viisi näytelmää vuoden aikana. Emme ole kuitenkaan ihan mitä tahansa agentteja, vaan Svenskis-agentteja. Keskustelemme näkemästämme näytelmästä ja annamme palautetta erityisesti suomenkielisinä katsojina. 

Blogin nimen tarina

Ruotsi on iso osa arkeani. Lasteni vahvin kieli on ruotsi. Isäni on ruotsinkielinen ja systerini Ruotsin kansalainen. Mieheni puhuu lapsille ruotsia, minä suomea.

Suomenruotsalaiseen tapaan lasteni ruotsi vilisee lainasanoja suomesta. Riikinruotsalaisille serkuille he ovat opettaneet elintärkeän: "Det är jättekiva." Pienen hämmästyksen jälkeen serkut ymmärsivät myös (hieman avustettuina) kysymykset "Var är min halare?" ja "Ska vi ta roskisen ut?" 

Törmäsin sanaan pikuliten ensimmäistä kertaa lasten selittäessä tohkeissaan kavereistaan: 
"M är liten. Men vet du vad mamma? Hans lillasyster, hon är pikuliten." 
Pikuliten sanana hymyilytti. 

Todella pieni. Aivan kuten perheemme. Emme nimittäin ole järin kookkaita. 
Pienen pieni, kuten ajatusmaailmani maratonilla. 
Nimessä on sopivalla tavalla iloista sekamelskaa kuten kodissamme. 
Suomea ja ruotsia sikinsokin sulassa sovussa kuten aamiaispöytäkeskusteluissamme.

Lisäsin sanaan vielä yhden koon, jotta sana tulisi äännettyä suomen kielellä oikein.
Sain sanaan sopivasti pienen kauneusvirheen. 

Nimi blogille oli syntynyt. 

Olen avannut aikaisemmin suhdettani ruotsiin kirjoituksessa KON-SUO-KIE-PRE

HBL etsii hienointa finlandismia. Tästä linkistä pääset äänestämään omaa suosikkiasi. (Kuvakaappaus on äänestystilanteesta aamulla 16.10.) 



KON-SU-KIE-PRE

Sain suomen kielen äidinmaidossa. Valitettavasti isäni kaksikielisyys ei siirtynyt geeneissä seuraavalle sukupolvelle.

Suhteeni ruotsin kieleen oli pitkään hyvin kaksijakoinen. Kuulin ruotsia jatkuvasti ympärilläni ja sen opiskelu koulussa tuntui luontevalta. Silti protestoin teini-ikäisen angstilla, sillä mielestäni oli epäreilua, että ruotsi piti tahkoa vaikeimman kautta, vaikka olisin voinut saada sen kotoa ”ilmaiseksi”. Samalla mulle tolkutettiin, että ”sun TÄYTYY oppia ruotsi.” Pakkohan ei ole ennenkään motivoinut ketään.

Peruskoulussa ja lukiossa painotettiin liikaa kielioppia. Puhuminen jäi muotoseikkojen jalkoihin. Ruotsi loksahti paikoilleen vasta parikymppisenä yliopiston penkillä. Mahtava opettaja sai virkamiesruotsin tuntumaan… no ei nyt sentään seksikkäältä, mutta ainakin hyödylliseltä. Samoihin aikoihin reissasin usein systerini luokse Tukholmaan. Huomasin, että ruotsihan on tosi käyttökelpoinen kieli ja kaiken lisäksi ruotsalaiset ovat tosi joviaaleja kielensä suhteen. Tärkeintä, että toinen tulee ymmärretyksi. Virheistä viis!

Myös miehelläni on ruotsinkielinen isä, mutta heilläkin arki elettiin suomeksi. Lasten synnyttyä päätimme ottaa ruotsin kielen takaisin perheeseen.  Kimmokkeena oli siskoni perhe Ruotsissa. Näytti huolestuttavasti siltä, että serkuksilla tulisi olemaan yhteinen kieli vasta sitten, kun kouluenglanti tulisi tutuksi.

Lasten vahvin kieli on tällä hetkellä ruotsi. Suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa päivittäin työskentelevänä  (uskokaa tai älkää, osaan oikeasti kirjoittaa;) riipaisi, kun toinen lapsista tokaisi aikanaan: ”Haluan, että pappa lukee,  kun tuo finska on niin vaikeaa ja mamma sinä et lue böcker på svenska.” En ole kuitenkaan huolissani suomen kielen asemasta perheessämme. Mielestäni on hyvä saada ensin yksi kieli vahvaksi ja toinen kulkekoon siinä rinnalla sen aikaa. Olemme tosin jo sopineet pikku-N:n kanssa, että hän saa korjata ruotsissa tekemiäni virheitä ja minä opetan hänelle suomea. Aikamoisen hyvä diili.

Opin tänään uuden sanan Folktingetin ruotsalaisuuden päivän vastaanotolla Helsingin kaupungintalolla: BJÖRNTJÄNST. Pitänee opetella huomenna joku yhtä hieno ja käyttökelpoinen.

Svenska Dagenin kunniaksi, jokavuotisena perinteenä jotain Markus Krunegårdilta: