Joskus asiat lähtevät rullaamaan sellaista vauhtia, ettei itsekään pysy perässä. Ystäväni Katja tägäsi mut viikko sitten perjantai-iltana Nanna Karalahden postaukseen, jossa arvottiin Naisten Kympin osallistumisia itselle ja kaverille. Tapahtuma olisi jo seuraavana päivänä. Tottahan toki vastasin siihen.
Mennessäni nukkumaan pitkään venähtäneen kotileffaillan jälkeen, katsahdin vielä kerran kännykkää. Katja kertoi voittaneensa ja myös mulle oli tullut Onnea voittajalle -viesti.
Eihän siitä nukkumisesta tullut oikein mitään, sillä jännäsin seuraavan päivän kymppiä, ja pohdin kenet voisin saada mukaani näin lyhyellä varoitusajalla. Unohdin kaikessa tohinassa täysin, ettei mun ollut vielä tarkoitus juoksennella, vaan antaa kropan rauhassa palautua edellisen viikonlopun maratonin mittaisesta rääkistä.
Uskaltauduin heittämään yhden kyselyn vetämään jo yöllä, muiden häiriköinnissä odottelin aamuun saakka. Kaikilla oli jo ohjelmaa tai olivat toisella puolella Suomea. Mutta olisihan mulla vielä yksi vaihtoehto. Se, jota olin ajatellut aivan ensimmäiseksi. Hän tosin nukkui vielä edellisillan leffaillan väsyttämänä ansaittuja yöuniaan.
Kello kymmeneltä uskaltauduin lastenhuoneeseen:
Kuule, mä voitin Naisten 10:lle kaksi paikkaa. Lähdethän mun mukaan? Se on tänään.
Mun ei edes tarvinnut myydä ajatusta, tai no, sen verran, että kerroin maalitarjoiluista. Meille Poppareille eväät ovat tosi tärkeä osa seikkailuja. Sain tytön hymyilemään hänen kuullessaan, että startti olisi tasan kolmen tunnin kuluttua.
Onneksi kaikilla perheessämme on useampi kuin vain yksi urheiluvaatekerta. Lapselle löytyi puhtaat futisshortsit ja pitkähihainen urheilupaita. T-paidat saisimme tapahtumapaikalta. Lenkkeilystä on sen verran aikaa, että lapsen jalka oli jo ehtinyt kasvaa lenkkareista ulos. Tytär kokeili vast´ikään saamiani Hokia ja vaikuttaa siltä, että saan jatkaa niiden käyttöä vasta sitten kun ne ovat jääneet hänelle pieniksi. Hyvä vaan, että lenkkareissa löytyy.
Lähdimme ajoissa kotoa, sillä ilmoittautumisessa oli jotain häikkää. Tyttöä hieman jännitti, miten homma sujuisi kisapaikalla, mutta huoli oli turhaa. Infossa oli tuttu juoksukaiffari Tuuli ja meillä oli hetkessä rannekkeet ja t-paidat. Jätimme kamat narikkaan ja aloimme tutkailla tapahtuma-aluetta.
Ständeillä oli vaikka mitä puuhapisteitä ja herkkujakin jaossa. Kaikki tuntuivat olevan tosi iloisia ja megaystävällisiä. Tätä tapahtumaa oli selvästi odotettu pitkään. Viime vuoden tapahtuman yli oli jouduttu loikkaamaan koronan vuoksi, mutta hienoa, että Naisten Kymppi saatiin viimein toteutettua näin syksyn kynnyksellä.
Katsoimme vähän väliä jännittyneinä kelloa. Onneksi saimme superenergisen Kipa Tiivolan vetämän lämmittelyn aikana muuta ajateltavaa. Oikea, vasen, v-askel, kädet ylös, taputus... Olipa hauskaa!
Päädyimme säkällä oikeaan lähtöryhmään, eli puoleentoista tuntiin hölkkääviin. Lähetin viime tipassa terveiset valkulle, jolla ei ollut pienintäkään hajua rebel-meiningistäni:
Kuriton valmennettava täällä, moi! Tytär lupasi, etten rehki, vaan kävelen, juttelen ja välillä hölkkään.
En varmasti ole ensimmäinen enkä viimeinen valmennettava, joka unohtaa levätä. Silti olo oli aika syyllinen. Pasi pisti viestiini sydämen, eli taisin saada synninpäästön saman tien.
Aikakone oli loistava livebändi jo vuosia sitten, eikä energia näytä kadonneen minnekään kuluneiden vuosikymmenten mittaan. Päin vastoin! Loistava lämmittelijä!
Porukka jaettiin koronahengessä 50 hengen lähtöryhmiin ja vihdoin meidän porukkamme päästettiin vauhtiin. Alkoi tyttäreni ensimmäinen kympin mittainen juoksutapahtuma ikinä. Mulle tämä oli jo kolmas kerta Naisten kympillä. Juoksin sen ensimmäisen kerran 35 vuotta sitten ja seuraavan vuotta myöhemmin 15-vuotiaana. Jo oli aikakin ottaa uusiksi.
Juoksimme urheasti aina kolmen kilsan väripisteelle saakka. Sen jälkeen huilasimme juomapisteillä ja kävelimme ylämäet. Huomasin, että tyttäreni kävelee samaa vauhtia, kuin itse hölkkään. Etenimme tällä tavalla ja jatkuvasti pulisten. Vaikka kyseessä ei olekaan kilpailu, otimme tavoitteeksemme, ettei eräs vihreisiin pukeutunut kolmikko saisi ohittaa meitä viimeisten kilometrien aikana.
Kun nousimme keskuspuistopätkän jälkeen Uimastadikan mäkeä ylös, matkaa oli Garminin mukaan jäljellä vielä mukavasti. Mutta mitä ihmettä? Loppualamäkispurtin sijaan juoksimmekin suoraan maaliin. Reitti oli oman matkamittarini mukaan 250 metriä alimittainen, mutta se ei vähentänyt iloa pätkän vertaa.
Lupauksieni mukaisesti saimme maalissa vaikka mitä herkkuja. Meidän pähkinäallergikkojen juhlahetkeksi sitä ei kuitenkaan voinut kutsua. Siirsimme saamamme patukat kotiin vietäviksi. Toisen jädeistä lahjoitimme pikkutytölle, joka oli tullut katsomaan äitinsä juoksua. Suklaavanukas oli valmistettu mantelimaitoon, joten sekin jäi väliin.
Onneksi saimme santsata suomalaisen perheyrityksen Foodinin ständiltä herkullisia Chia Good -välipaloja. Ne olivat maistuneet meille jo kisan starttia odotellessa. Kiitos hyvistä makupaloista ja ihanan välittömästä palvelusta. Ne jäivät meille molemmille mieleen ja makoisa on tuote siirtynyt ostoslistalle.
En voinut kuin ihailla tytön sisukkuutta. Olemme käyneet viimeksi lenkillä... tosi kauan aikaa sitten. Pulinakävelyjuoksun mitaksi tuli tällä kertaa tunnin ja kymmenen minuutin verran. Tytön debyytti Naisten kympillä on hatunnoston arvoinen. Futiksella, uinnilla ja arkiliikunnalla pääsee hurjiin suorituksiin.
Saa nähdä, josko tästä tulee meidän jokavuotinen perinteemme. Ainakin tytär jo kovasti kyseli, minkä väriset paidat mahtavat olla ensi vuonna ja mietti, miten voisimme kuunnella samaa soittolistaa juostessamme kympillä yhdessä uudemman kerran.
Meiltä kummaltakaan hymy ei hyytynyt missään vaiheessa päivää. Ei edes silloin, kun valitsimme pidemmän kävelyreitin keskustan kautta kotiin. Katselin toki olan yli, josko ratikka olisi sattunut sopivasti kohdalle. Mutta ei tällä kertaa.
Ei kommentteja