Olin vaihtanut HHM-osallistumisen 30.7. juostavalle Twilight Runin puolikkalle, sillä en uskaltanut lähteä starttiviivalle vain viikko Tukholman maratonin jälkeen. Kuulostelin vointiani tarkkaan koko kisa-aamun. Iltapäivän koittaessa tein päätöksen siitä, että starttaan sittenkin illalla Hietsussa. Kurkkukipu oli poissa. Henkisesti olin ennemminkin valmistautunut DNS-merkintään lähtölistalla.
Henkinen valmistautuminen puolimaratonille sujui siinä sivussa, kaivaessani sopivia juoksuvaatteita puhtaiden kledjujen kasasta. Tarkastin juoksukamultani Sadulta mitkä vaatteet hän oli aikeissa laittaa päälle, ja kopioin hänen kisa-asunsa. Mitä sitä turhia käyttämään liikaa aikaa ja energiaa pohtimiseen, kun ystävä on tehnyt sen jo puolestani. Sadun shortsit tosin vaihtuivat mulla juoksuhameeseen.
Lenkkareiden valinta olikin hieman vaikeampi pala purtavaksi. Olen juossut Twilight Runin jo kertaalleen, ja muistan reitistä erityisesti hiekkatiet, joissa oli sepeliä ja soraa hiekan seassa. Sillä pohjalla ei ole hiilikuitulevystä samalla tapaa iloa kuin asfaltilla, mutta lenkkareiden pohjat saisi kyllä rikottua.
Kyselin Instan tarinoiden puolella neuvoja tossuvalintaan.
Lopulta valitsin monitoimitossut, Mach neloset. Olen jo miltei juossut ne loppuun, mutta yhdet kisat ne kyllä kestäisivät. En ollut aikeissa rikkoa ennätyksiä, vaan ottamassa revanssia keväiseltä HCR:lta. Kahden tunnin alitus ei ollutkaan siellä tavalliseen tapaan läpihuutojuttu. Latasin Spotify-listalle biisejä tunnin ja 58 minuutin ajaksi. Toivoin, että lista loppuisi aikaisintaan Hietsun hietikon upottavalla loppusuoralla.
Juhannusjuoksuporukan uskolliset juoksufrendit Kati ja Satu
Olin kerrankin ajoissa lähtöpaikalle. Siitäkin on kiittäminen Satua. Kun saimme täydennettyä tyngän juhannuslenkkiporukkamme Katilla, olimme valmiita lämmittelylenkkiin. Kuntoni laahaa vielä verkkakavereideni perässä, joten jouduin toppuuttelemaan vauhtia vähän väliä. Sadulla ja Katilla oli edessään kympin rutistus, joten annoin heidän jatkaa 2,3 kilsan kohdalta kaksistaan ja vaihdoin kävelyyn. Myönnän, että jossain vaiheessa puolikasta mietin, josko uupuminen olisi iskenyt myöhemmin, jos olisin jättänyt verkat perinteiseen 300 metrin pyrähdykseen. Silloin olisin tosin missannut frendieni seuran.
Startti oli taas perinteisen sekava, mutta aika hyvin jokainen osasi ottaa oman paikkansa lössissä. Meitä oli sekaisin puolikkaan, kympin ja viitosen juoksijoita sekä kävelijöitä. Pääsin heti omaan vauhtiini, joka Garminin mukaan oli 5:25-5:35 min/km. Välillä huikkasin heit sinne ja tänne. Oli ihana nähdä taas juoksututtuja!
Ilma oli täydellinen juoksuun, tosin pujo- ja heinäryteikköjä ohittaessamme olisin toivonut puhdistavia sadekuuroja seuraksemme.
Juoksu kulki mukavasti, vaikka hiekka-alusta ei olekaan ykkösvalintani kisoissa. 4,5 kilsan kohdalla nappasin juomapisteellä puolikkaan geelin, sillä en ollut oikeastaan panostanut sen kummemmin ajatuksella ruokailuihin. Sekä kirosin, että kiitin myöhemmin päätöstäni napata lisäenergiaa.
Liikenteenohjaajat vastasivat hymyyni ja pitivät väylän vapaana meille juoksijoille. Mechelininkadun pätkällä piti hieman siksakata iltakävelyllä olevien lomitse ja Merikannontiellä viitosen lenkkiä kävelevät naisryhmät tukkivat pariin otteeseen koko jalkakäytävän. Muuten reitillä sai juosta rauhassa omaa tahtiaan.
Käännöspaikalla Kesärannan kohdalla vatsaa alkoi vääntää. Se geeli! Yritin siirtää ajatukseni johonkin muuhun, kuin olemattomiin bajamajoihin. Onneksi olin bongannut yhden lähtöalueelta. Sen ajatuksen voimalla sain rauhoitettua itseni.
Kympin juoksijat erotettiin meistä puolikkaan taivaltajista. Suoritin pakollisen keljutuksen (voi kun olisin jo maalissa) ja unohdin vessahädän. Sen sijaan muhun iski hurja energiapiikki. Oliko nyt kenties myötätuulta? No ei, vaan vastaanhan se puhkui. Se oli se geeli!
Nautin yllättävästä buustauksesta useamman kilometrin verran, mutta Salmisaaressa kivetys alkoi tanssia silmissäni, ja se rikkoi juoksun rytmin täysin.
Olin harjoitellut parisen päivää monitehosilmälasien käyttöä, mutta nyt olin juoksemassa piilareissa. Silmien ja aivojen yhteistyössä oli varmaankin jotain häikkää, sillä jonkun oudon optisen harhan myötä maan pinta oli mielestäni 20 senttiä ylempänä kuin olikaan. Sivullisesta mun rämpiminen ja lenkkareiden lätsähtely saattoi olla aika hullunkurisen näköistä. Tai no, eihän siellä tainnut olla kuin pari liikenteenohjaajaa. Kaikki muut juoksijat näyttivät kadonneen.
Twilight Runin alkuruuhkaa. Kuvaaja Niklas Holmberg, kuva Twilight Runin kuva-albumista
Toisella kierroksella sain juosta aikalailla yksin. Toki mua ohiteltiin ja mä ohittelin, oli selkiä ja joskus niskaan huohottajia, mutta pääosin sai kyllä juosta omassa yksinäisyydessään. Onneksi tämä ei tullut yllätyksenä, mutta oli hurjan haasteellista pitää ajatukset koossa ja vauhti tasaisena.
Toisen kierroksen ylimääräinen koukkaus oli koitua turmiokseni, sillä ajatukset alkoivat pyöriä työasioissa. Olin ollut jo yli kolme viikkoa lomalla, mutta niin vain ne pääsivät luikertelemaan mieleeni. Onneksi keskellä ei mitään, pensasaidan takana, kaksi heijaajaa istui tuoleissaan ja kannustivat jokaista ohihikoilevaa. Valkoisesta kerrostalosta miesporukka kyseli kaukana edessäni juoksevan miehen nimeä, ja sen kuultuaan alkoivat kannustaa häntä nimeltä niin, että varmaan koko Jätkäsaari kaikui.
Viivyin juomapisteillä ehkä liiankin pitkään, mutta niiden breikkien ansiosta jaksoin juosta tasaista vauhtia ilman suurempia notkahduksia. Syke pyöri ensimmäisestä kilometristä lähtien vaihdellen anaerobisen kynnyksen ylä- ja alapuolella. Juomatauoilla testasin, josko se laskee pysähdyksen myötä. Näin kävi, kunnes päästyäni taas vauhtiin mittarissa oli taas sama, tuttu lukema. Juoksu kulki kuitenkin hyvin, joten mulla ei ollut syytä himmaamiseen. Voisi kyllä olla aiheellista käydä testauttamassa jossain vaiheessa sykerajani uudemman kerran.
Juokseminen on vakaavaa puuhaa. Kuva: Niklas Holmberg
17,5 kilometrin kohdalla mut ohitti päättäväisellä askeleella juokseva nuorehko nainen. Päätin seuraavalla juomapisteellä, etten päästäisi yhtään naispuolista juoksijaa enää ohitseni. Mun oli pakko keksiä jokin syy pitää vauhtia yllä.
Soutustadionin kohdalla mun oli pakko kävellä pieni kumpare ylös säästääkseni panokset viimeiseen rutistukseen. Arvaat varmaan keljuttiko, kun vasta hetkeä aiemmin ohittamani nainen juoksi kevein askelin ohitseni mäessä. Tästä suivaantuneena, ja muutama kilsa aiemmin nauttimani toisen geelin voimalla lähdin metsästämään tätä selkää. Sain kuin sainkin parannettua yhdellä askeleella sijoitustani naisten kokonaistuloksissa.
Maalialue pitkän hiekkasuoran päässä. Aivan vieressä oli pukuhuoneet pesumahdollisuuksineen.
Onneksi liikenteenohjaajat varoittivat mua hiekan alla piilottelevista portaista, kun oli viimein aika kääntyä loppusuoralle. Jos viimeiset noin 200 metriä ei olisi ollut juoksukelvotonta, upottavaa hiekkaa, juoksusoittolistani olisi loppunut vasta maalissa. Nyt Lenny Kravitzin It Ain´t Over Til´ It´s Over vaimeni kesken loppusuoran.
Sain ohitettua vielä yhden selän ja olin viimein maalissa. Naisten 12. sija ja N50-sarjan toinen. Vaikka olisin ollut vaikka sadas, sillä ei olisi ollut väliä. Tärkeintä oli, että sain näytettyä itselleni, että osaan vielä tämän homman. Tähän pisteeseen pääsyyn on saanut tiristää hikipisaroita ja välillä on olo ollut aika toivoton. Mutta täältä sitä tullaan!
Maalissa hyvävointisena. Kuva Niklas Holmberg
Toivoin, että maaliviivan ylittäneitä olisi kuulutettu nimellä, mutta kisa-alueella oli aika väsähtänyt tunnelma. Toki kellokin oli jo puoli yksitoista ja auringon viimeiset säteet olivat painumassa nukkumaan. Mutta silti...
Maalitarjoilut olivat verrattaen niukat siihen verrattuna, mitä olen viime aikoina tottunut saamaan juoksun jälkeen. Ilokseni sain sentään nollaprossaisen iltaoluen kantoon.
Pari juoksijaa kyseli maalialueella luvattujen mitalien perään. Myöhemmin meille ilmoitettiin sähköpostitse, että kaikki halukkaat saavat mitalinsa jälkikäteen postitse ja ne, jotka eivät mitalia kaipaa, saavat alennusta seuraavan vuoden osallistumisesta. Harmittaa järjestän puolesta, että mitalit olivat kadonneet ja he joutuvat tilaamaan niitä lisää. Hienoa kuitenkin, että kaikki halukkaat tulevat saamaan muiston juoksustaan. Mulle riittää, että kirjaan loppuajan ylös
1:58:26 ja painan enteriä
<enter>
Ja tokihan se alennus tulee hyödynnettyä. Tulen meinaan ensi vuonna paikalle uudestaan.
Ei kommentteja