En peittele ikääni. Olen 50-vuotias. Ikääntyminen on tuonut paljon hyvää mukanaan:
- Olen nähnyt ja kokenut vaikka mitä ja juossutkin tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä.
- Työ- ja yksityisminän työkalupakit ovat täynnä taitoja. Kykenen vaikka millaisiin taikatemppuihin tarvittaessa.
- Uskallan enemmän kuin kolmekymppisenä, mutta Lintsillä pää menee pyörälle jo laitteiden äänistä.
- En ota elämässä kompastumisia yhtä suurina mörköinä kuin nuorempana.
- Ikä on tuonut mukanaan itselleen nauramisen lahjan ja perspektiiviä elämään laajemmaltikin.
- Olen ehtinyt kuunnella elämäni aikana enemmän hyvää musiikkia kuin moni itseäni nuorempi.
Listaa voisi jatkaa, jatkaa ja jatkaa...
Sitten on se kääntöpuoli, joka sekin on osa jokapäiväistä elämääni. Tästäkin listasta saisi vaikka kuinka pitkän:
- Pahimmat vaihdevuosioireet ovat pysyneet toistaiseksi aisoissa runsaalla liikunnalla, mutta siellä ne ovat, koko ajan taustalla.
- Oman hyvinvoinnin eteen on tehtävä enemmän töitä.
- Lihasmassa surkastuu, eikä kroppaa ole aina helppo tuntea omakseen.
- Lepopäiviä on merkittävä viikkokalenteriin enemmän kuin vielä viisi vuotta sitten.
- Nollakunnosta nousemiseen ei riitä enää yksi kesä.
- Lääkärit reagoivat vaivoihini tavallistakin vakavammalla naamalla: "No kun sä olet jo viisikymppinen." Sitä vain miettii, koska väärä hälytys muuttuu joksikin muuksi.
- Kuulen yhä enemmän suru-uutisia ikäisteni ystävien sairauksista, ja kuolinilmoituksissa on tuttuja nimiä.
- Haluaisin nauttia punaviinilasillisen silloin tällöin, mutta en enää juuri kestä alkoholia.
- Työnhaussa ikäni ei ole kaikkien työnantajien mielestä yksi valttikorteistani.
Juoksen sykkeiden mukaan ja seuraan palautumistietojani Garminista. Eikös aikanaan annettu kelloja 50-vuotislahjoiksi? Nykyään sen vastike taitaa olla Oura.
Ikääntyminen ja juoksu
Ikävuosien vaikutus kaikkiin elämän osa-alueisiin on kiistämätön asia. On toki jokaisen oma asia, miten siihen suhtautuu. Vaipuuko epätoivoon, iloitseeko muutoksista, jättääkö asian taka-alalle (huomaako sitä edes ollenkaan?), puskeeko tuulimyllyjä vastaan...? Olen valinnut näistä jälkimmäisen.
Kannan juostessani mukana enemmän massaa, ja se on pehmeämpää kuin muutama vuosi sitten. Iloihin ja suruihin herkuttelut eivät enää kadonnetkaan itsestään juostessa. Eikä uudesta vaatekoosta alaspäin päästä vain lisäämällä liikuntaa, syömällä järkevästi ja riittävästi, vähentämällä juustoa ja välttämällä suklaata, kuten silloin menneisyydessä. Uusi troppi ongelmaan on salitreeni, mutta siinäkin tuloksia on odoteltava pidempään kuin silloin ennen. Tällaiselle nyt-tässä-kaikki-heti -ihmiselle siinä on sulateltavaa.
Salitreenin ja juoksun yhdistäminen samalle kalenteriaukeamalle on haasteellista, sillä aikaa liikuntaan on rajallisesti, ja jonnekin pitäisi tunkea myös riittävästi täyttä lepoa. Sitäkin enemmän kuin ennen.
Yksi mulle vaikeimmista asioista juoksijana on kuitenkin ollut juoksuvauhdin hiipuminen, ja tämän tosiasian hyväksyminen. Ja se, että joudun tekemään enemmän duunia saavuttaakseni samoja aikoja kuin vielä viitisen vuotta sitten.
On yksilöllistä, koska ns. alamäki alkaa ja kuinka jyrkkä se lopulta on. Itse huomasin sen vielä maltillisempana 46 vuoden iässä, kunnes mäki alkoi viettää tiukemmin neljänkymmenenkahdeksan korvilla. Haluan uskoa, että jossain vaiheessa meno tasaantuu pidemmäksikin aikaa. Vielä en kuitenkaan ole päässyt siihen saakka.
Ikääntymisen mukanaantuomista haasteista ja niiden sisäistämisestä on myös hyötyä. Koskapa kunto ei nouse sormia napsauttamalla, siihen on vain yksi lääke: säännöllinen ja riittävä liikunta. Talvellakin tulee laitettua lenkkarit jalkaan, sillä en halua tehdä tupladuunia sitten kevään korvilla.
Yläkuvan vuosiluku on napattu HCRD:n PR-tapahtumassa pidetystä Brooksin esityksestä.
Onko sillä väliä, mitä muut ajattelevat?
Silloinkin, kun tunnen onnistuneeni maratonilla, saan onnitteluiden lisäksi myös kommentteja, jotka jäävät valitettavasti soimaan päähäni:
"Siis etkö sä pystynyt juoksemaan alle neljän tunnin? Siis ihme kun mäkin pystyin siihen."
- N35-sarjassa juossut tänä vuonna maratonin pari minuuttia alle neljän tunnin -
"Mä olen juossut vain kerran yli neljän tunnin, ja silloinkin vain pari minsaa."
- Ikäiseni mies, joka on juossut kisoissa viimeksi ennen lastensa syntymää -
"No jos sä olisit yrittänyt vähän enemmän, niin olisit varmasti saanut hyvän ajan."
- N40-juoksija -
Otin ehkä turhaan itseeni, sillä eiväthän nämä henkilöt mitään pahaa tarkoittaneet. Eivät vain tulleet ajatelleeksi, ettei maratontuloksissa samanikäisten miesten, tai eri-ikäisten naisten tulokset kulje täysin käsi kädessä. Kymmenellä ikävuodella voi olla jo merkitystä, sukupuolesta puhumattakaan.
Huomaan liian usein suhtautuvani omaan osaamiseeni juoksijana vähättelevästi, sillä kuulemani kommentit meinaavat päästä nakertamaan itsetuntoani. Suistun turhan usein itsekin vertailemaan tuloksiani nuorempien juoksijoiden saavutuksiin ja sellaisten juoksijoiden, joilla yksinkertaisesti on elämäntilanteensa vuoksi toisella tavalla aikaa, ja kenties varallisuuttakin keskittyä rakkaaseen harrastukseensa, kuin mihin itse kykenen. Terveydestä puhumattakaan.
Päästäkseni juoksumotivaatiota syövästä itseni aliarvioimisesta, mun on ollut pakko alkaa nostaa omaa häntääni, ja alkaa asettaa maratontuloksilleni erilaisia tavoitteita kuin aikaisemmin.
Saan etumatkaa moniin kanssakilpailijoihini juoksuvuosien lukumäärässä. Vuodet ovat tuoneet myös tällä rintamalla arvokasta lisäkokemusta. Jos aloittaisin vasta nyt, ilman kymmenien vuosien mittaista pk-alueella junnaamista ja lukuisia maratoneja, tulokseni olisivat tällä treenaamisella varmasti aivan toisenlaiset.
Mahdunko top kymppiin? Olisiko naisten top viitonen saavutettavissa?
Aikanaan saavutettua enkkaa ei ole järkeä yrittää parantaa koko loppuelämäänsä. Tai yrittää saada loppulukeman minuutteja alkamaan vaikkapa kakkosella tai kolmosella. Sen sijaan pyrin vertaamaan tuloksiani oman ikäisteni suomalaisnaisten parhaisiin tuloksiin kyseisenä vuonna Juoksija-lehden ylläpitämän maratontilaston mukaan. (Se ei tosin näytä olevan ihan ajan tasalla, sillä omista maroistani siellä ei näy yhtäkään tällä hetkellä, eikä näin ollen esimerkiksi Tallinnan tulosta löydy sieltä, kuten monella muulla juoksijalla.)
Olen itsekin syyllistynyt sanomaan, että pääsin viimein palkintopallille, kun ikää alkoi tulla lisää. Siinä tapauksessa tilanne nyt sattui olemaan niin, ettei itseäni kovempia juoksijoita ollut omassa ikäryhmässäni juuri sillä kertaa mukana. Sillä kovia juoksijoitahan riittää aivan jokaisessa ikäsarjassa.
Se, miten paikat kestävät ja motivaatiota riittää, vaikuttaa varmasti siihen, haluaako tätä jatkaa vuodesta toiseen. Pidemmällä aikajaksolla tällä on vaikutusta myös kisoihin osallistuvien juoksijoiden lukumäärään.
Koipeni ovat kokeneet suurimman muutoksen vuosien kuluessa. Niistä on pidettävä erityisen hyvää huolta, sillä jos jalat eivät voi hyvin, juoksukaan ei kulje.
Ikähyvitetty tulos
Toinen hyvä tapa tutkailla missä mennään, on suhteuttaa oma tulos ikään.
Netissä silmiini osunut Seura-lehden artikkeli "Juoksuvauhti hidastuu iän myötä" (11.10.2018):
sisältää lohduttavaa tietoa kaltaiselleni hidastuvalle juoksijalle. Kävin klikkailemassa artikkelissa olevaa linkkiä, ja heti tulokseni Tallinnan maratonilla alkoi näyttää entistäkin positiivisemmalta. Toki olinhan ja olenhan mä siitä tyytyväinen muutenkin.
Täältä löytyi toisenlainen laskuri:
Testasin sillä, millainen tulos mieheltä olisi ollut vastaava ajallinen saavutus. Siinä puhuttiin jo yli puolen tunnin erosta.
Tarvitseeko aina tuijotella tuloksia? No ei tietenkään. Pohjimmiltaan mun suurimmat tarvoitteeni juoksussa ovat perusasioissa. Haluan viettää elämäni suloistuttajien kanssa mahdollisimman tervettä ja täyttä elämää mahdollisimman pitkään. Haluan olla esimerkkinä heille siitä, että urheiluharrastus voi seurata mukana läpi elämän, eikä hyvä kunto ole iästä kiinni. Kuva muutaman vuoden takaa skidin ja mun ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) polkujuoksutapahtumasta.
Selityksen makua
Jostain nuoremmasta, joka ei ole vielä joutunut hyppäämään ikääntymisen aiheuttamaan pyöremyrskyyn, saattaa pitää edellä mainittua linkkiklikkailua pelkkänä selittelynä. Ehkäpä hän ei ole edes jaksanut lukea tänne saakka, sillä asia ei yksinkertaisesti ole vielä ajankohtainen. Jokaiseen maratoniin kun tulee treenata, eikä siinä klikkailut merkitse.
Meillä kaikilla juoksijoilla on omat ominaisuutemme, taustamme ja elämäntilanteemme, jotka siloittavat tietä, tai tekevät matkan maratonille vaikeammaksi taivaltaa. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi sivuttaa, että ikäryhmästä toiseen loikkaaminen alkaa jossain vaiheessa tuntua kropassa ja näkyä ajoissa.
Ikä ei todellakaan ole loppupeleissä vain numero. Mutta antaako sen lannistaa, vai löytääkö siitä lisäpontta uurastukseen ja kaivattua uutta näkökulmaa tekemiseen, on jokaisen omien korvien välissä.
Osallistun kisoihin niin pitkään kuin se tuntuu hyvältä. Kaipaan sitä jännityksestä aiheutuvaa nipistystä vatsanpohjassa ennen juoksutapahtumaa. Ja sitä autuasta fiilistä, kun on antanut kaikkensa, tai ehkä just sen verran kuin juuri sinä päivänä tuntui sopivalta.
Ei kommentteja