pik(k)uliten

30.8.2015

Kusi sukassa - Midnight Run 2015

Vaihdoin Midnight Runin lähtöryhmää hyvin menneen Helsinki Half Marathonin imussa. Kyllähän mä nyt 10 kilometriä vetäisen aikaan 49:59. Ehkäpä sitäkin nopeammin. Kesällä sairaus vei musta kuitenkin kaikki mehut. En kyennyt treenaamaan täysipainoisesti lähes kuuteen viikkoon ja tuntui siltä, kun olisin aloittanut kaiken taas alusta. Vielä kuukausi sitten peruslenkkini sujui pahimmillaan keskinopeudella 7:30 min/km. Ja siinäkin oli tekemistä. Sillä nopeudella en saisi juostua 50 minsassa edes seitsemää kilometriä.

Tunsin olevani aivan väärässä paikassa hyväkuntoisten urheilijoiden keskellä. Olikohan lähtöryhmän vaihto olla järkevää, varsinkin kun en halua olla missään nimeessä radalla tukkeena. Itseni vertailu muihin vaihtui kuitenkin pian tuskalliseen huomioon. Mulla on vessahätä ja lähtöön 4 minsaa aikaa. "No kyllähän mä nyt alle tunnin pystyn pidättelemään, ihan varmasti pystyn." Ei olisi kannatanut nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Kirjaimellisesti.

Nappasin Senaatintorilta Midnight Runin valmisteluista yhden kuvan Instagramiin ladattavaksi lauantaiaamuna. Koettelinkohan sillä onneani?

Ensimmäisen kilometrin aikana pöksyissä tuntui lämpimältä. "Perhana. En mä voi noin paljoa hikoilla vielä tässä vaiheessa yöjuoksua. Se on sittenkin vesivahinko." Lyhyet kompressiojuoksutrikooni eivät imeneet läheskään kaikkea, vaan homma meni lopulta täydellisesti kintuille. Lenkkarini täyttyivät alta aikayksikön. Yhdeksän kilometrin ajan kenkieni sisältä kuului jokaisella askeleella pehmeä ääni, "tuff, tuff".

Midnight Run on mieletön juoksuilottelu. Musiikkipisteet upeine valoineen toivat boostausta juoksuun. Juoksin muiden sinipaitaisten imussa ja alle viiden minuutin kilometrivauhti tuntui passelilta. Ensimmäisen kilometrin aikana tosin piti välillä hidastaa, sillä lähtöryhmässämme oli (valitettavasti) myös lungimmin juoksevia. He ehkä säästelivät voimiaan viimeisille kilometreille.

En ehtinyt juuri ihailla maisemia mutta yritin silti bongata parhaani mukaan tuttuja kasvoja heijaajien joukosta. Keskityin juoksemiseen sekä märkiin pöksyihini ja lenkkareihin. Hymyilin kuitenkin välillä täysikuulle, joka seurasi tiiviisti matkaamme. Se oli valtava. Upea ilmestys!

Juoksu oli vaikeimmillaan 7-9 kilometrin pätkällä. Pohjoisrannassa edessäni ei ollutkaan enää kirittäjiä, vaan metreittäin tyhjää. Pelkäsin, että kaiken nolouden lisäksi haisen, eikä kukaan halua juosta lähettyvilläni. Varmasti ongelma oli sillä hetkellä lähinnä vain korvieni välissä - ja kengissäni.

Viimeisellä kilometrillä tuli ontelo olo. "Tässäkö se nyt sitten on?" Olin väsynyt maaliin päästyäni, mutta kropassani oli yhä virtaa. Olisin halunnut juosta vielä hieman lisää. Vaikkapa vain kaksi kilometriä. Tai viisi. Näköjään endorfiiniryöppy iski päälle tavalliseen tapaan vasta 45 minuutin kohdalla.

Jäin tavoitteestani 24 sekuntia ajalla 50:23. En silti enää ajattele olleeni väärässä lähtöryhmässä.

Penkkiurheilijoiden on usein vaikea ymmärtää kestävyysurheilijoiden keskusteluja liittyen vatsan toimintaan tai housuihin pissaamiseen. Ehkäpä joku luki tämänkin blogitekstin myötähäpeää tuntien. Tätä se nyt vain voi joskus olla. Ei Jarkko Kinnunenkaan huvin vuoksi päästellyt menemään 50 kilometrin kävelyssä MM-kisoissa. Onneksi asiat voi kuitenkin kääntää aina positiiviseksi. Ystäväni sanoin olen nyt ajan hermoilla. Jatkan MM-kisoissa aloitettua trendiä lämpimiltään.

28.8.2015

10. maraton: Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

Lähtiessämme Tukholmaa kohti keskiviikkona, sääennusteet lupailivat maratonlauantaiksi kahdeksaa astetta. Nappasin mukaani epämääräisen kasan juoksukamppeita. En kuitenkaan tajunnut siinä vaiheessa, että edessä olisi pakkasmaraton. Lämpötila oli startissa +3 astetta, kylmin kesäpäivä 50 vuoteen. Jopa edellisenä jouluna oli ollut lämpimämpää.

Siinä vaiheessa, kun noudimme perjantaina numerolappumme, hälytyskellot alkoivat soida. Sääennusteet sen kun synkistelivät hetki hetkeltä enemmän. Matkalaukkua tonkiessamme tuli selväksi, että olimme mieheni kanssa olleet ajatuksissamme lähdössä kesäiselle maratonille, emme rämpimään tuulen ja sateen läpi. Minulla ei ollut mukana edes juoksutakkia. Normaalisti pakkaan hellemaratonille jopa talvijuoksutrikoot, ihan varmuuden vuoksi, siltä varalta jos maaliin tultua olisi kylmänväreitä.

Tarvitsimme täydennystä kisavermeisiimme, kuten (talvi)juoksuhanskat, miehelleni juoksupolvisukat täydentämään puolipituisia juoksutrikoita ja juoksupipot. Perhelogistiikan pyörteissä urheilukaupat ehtivät jo sulkeutua, joten jätimme hankinnat maratonaamuksi. Ei ehkä ihan järkevin veto.

Aikataulumme taisi pettää jo siinä vaiheessa, kun lähdimme hotellilta ostoksille. Tiesimme, että ehtisimme kuitenkin ajoissa lähtöön. Ja tällaisella ilmallahan ei olisi mitään järkeä seisoskella lähtökarsinassa hetkeäkään liian pitkään. Emme olleet kuitenkaan varautuneet siihen, että nousisimme vahingossa väärään metroon.

Tunnen Tukholman metrolinjat hyvin, olenhan pörrännyt kaupungissa jo enemmän tai vähemmän yli puolet elämästäni. Silti nousimme oikealta metrolaiturilta väärään junaan. Paniikki oli hurja huomattuamme mogamme. Emme olleet ainoita, mukana oli myös tukholmalainen natiivi. Se ei kuitenkaan hirmuisesti lohduttanut siinä vaiheessa, kun hysteria meinasi selättää minut.

Olimme viimein Stadionin metroasemalla viitisen minuuttia ennnen ensimmäisen ryhmän starttia. Juoksimme portaat ylös ja pistimme kadulla parastamme. Siinä vaiheessa, kun starttipyssy pamahti, juoksimme Lidingövägenin yli ja ehdimme juuri ja juuri pois kärkijoukon alta. Puolta minuuttia myöhemmin ylitys olisi ollut mahdotonta.

Juoksimme urheilukentälle jätämään kamamme, teimme pikaisen Bajamaja-käynnin (ei jonoja!) ja juoksimme mutavellipellon läpi lähtöalueelle ja heitimme kertakäyttösadetakkimme pois. Ehdimme nipin napin maratonille mukaan peränpitäjien joukossa!

En ole koskaan ollut yhtä hiljaisella maratonilla. Juoksijat eivät puhuneet mitään, kuului vain läts läts. Merituuli nousi 16 metriin sekunnissa ja kaatosade iski vaakatasossa joka suunnasta. Silmiä ei voinut välillä pitää edes auki pistävän ja piiskaavan sateen vuoksi. Aivot lopettivat toimintansa jo ennen juoksun puoltaväliä.

Mieheni kävi vessassa 17 kilometrin kohdalla. Yleensä hän on mitä nopein, mutta nyt kesti, kesti ja kesti. Herrasmiehenä hän oli ottanut hanskat kädestään vessassa, mutta jäisillä sormilla niitä oli miltei mahdoton saada enää takaisin. Huomasin, että vain pysähtyminen oli suurempi kärsimys tuossa säässä kuin juokseminen.

Varmaan suurin osa juoksijoista olisi pitänyt kiskoa radalta pois orastavan hypotermian tai sen lievemmän version vuoksi, sen verran surullista katsottavaa touhumme oli. Banaanit hyppivät käsistä, kun jäisiä käsiä oli mahdotonta hallita ja urheilujuomat valuivat rinnuksille roikkuvien huulten takia. Emme kyenneet edes kiittämään virkstyspisteillä työskenteleviä, kaatosateessa kipristeleviä vapaaehtoisia. Huulia ei saanut käännettyä hymyyn, eivätkä aivot kyenneet tuottamaan sanoja millään kielellä.

Pääsimme maaliin ajassa 4:19:52. Lämpöpeitot olivat siinä vaiheessa loppu tai me emme ainakaan sellaisia saaneet. Olo oli helvetillinen. Ei sitä voi oikein edes sanoin kuvailla. Meillä oli kasseissamme kuivat vaihtovaatteet. Emme vain valitettavasti saaneet kaikkia märkiä vaatteita alta pois. Olimme kokovartalokohmeessa.

Kerrankin paksusta rasvakerroksesta oli hyötyä. En ollut yhtä pahassa kuosissa, kuin hoikka mieheni. Lopulta talutin hänet metroon ja metrosta hotellille. Mieheni oli väriltään... epäluonnollinen ja hänen hampaansa louskuivat niin kovaa, että oli ihme ettei purukalusto hajonnut. Päässäni pyöri vain yksi asia: "Minun on saatava meidät hotelliin kuumaan suihkuun ja pian."

Elämä alkoi voittaa lämpimän suihkun ja kuuman kaakaon jälkeen. Olimme pian taas jaloillamme hakemassa lempipizzeriastamme syötävää koko 10-henkiselle porukallemme. Muut olivat viettäneet päivän rattoisasti Junibackenin lämmössä.

Vuoden 2012 Tukholman maratonin jälkeen suhtautumiseni sateessa juoksemiseen muuttui täysin. Pieni tai keskisuuri sade ei tunnu enää missään. Pakkasjuoksussa oli muutakin positiivista. Koivun siitepöly oli tallautunut sateen mukana jalkoihimme, eikä noussut sieltä juoksua hidastamaan.

Juoksisinko uudestaan samoissa olosuhteissa, aivot sumeina ja kroppa koomassa? Kyllä varmaankin. Maratonhuume on vahva.

Maratonraportin kuvittamisessa oli haasteensa. Mieheni sanoin: "Mitä, etkö sä ottanut kuvia juostessasi myrskyssä?" Onneksi on kuitenkin vielä finisher-paita tallessa.

24.8.2015

9. maraton: 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011

Pääsin säännöllisten yöjuoksujen makuun kuopukseni täytettyä kaksi maaliskuussa 2011. Aktiivinen juoksuharrastus oli tyssännyt arjen pyöritykseen, nukuttamisiin, yöherätyksiin ja ties mihin. Karvat nousevat edelleenkin pystyyn, kun joissain blogeissa sanotaan treenauksen olevan tahdosta kiinni. Mielestäni se ei ole aina tahdon asia, eikä edes valinnoista kiinni. Perheemme elämäntilanteessa aikaa ja energiaa ei irronnut juoksuun vaikka olisin kuinka halunnut. Ei, vaikka tiesinkin saavani juoksusta lisäenergiaa.

Tukholman maratonin jälkeen juoksufiilis oli korkealla. Pikkuhiljaa toisen maratonin juokseminen saman juoksukauden aikana alkoi houkutella. Mieheni huomasi, että syksyllä juostavalle Tallinnan maratonille oli mahdollista päästä Silja Linen kanta-asiakkaana parilla kympillä. Kun kerran Tallinna on lisäksi tuossa ihan naapurissa, päätös oli nopeasti tehty.

Lapset jäivät hoitajien kanssa nukkumaan, kun lähdimme huoneistohotellistamme Tallinnan maratonin lähtöalueelle. Oli absurdia kulkea vanhassa kaupungissa aamukasilta juoksukamppeet päällä, samalla kun yön juhlinnasta väsähtäneitä nuokkui katujen kulmissa. Kamojen jättö säilytykseen sujui nopeasti ja pääsimme valitsemaan lähtöpaikkamme väljässä lähtökarsinassa. Syyskuiset aamut osaavat olla koleita, mutta pikkuhiljaa lämpötila nousi parinkymmenen asteen tietämille.

Vaikka meitä maratoonareita olikin vain noin 1200, kaupunki täyttyi sunnuntaiaamupäivän aikaan urheilijoista. Maraton starttasi kello 9 aamulla, puolikkaan juoksijat lähtivät reitilleen klo 11:30 ja tämän jälkeen oli vielä kympin juoksijoiden sekä sauvakävelijöiden startit.

Tallinnan maratonin reitti ei ole maailman monipuolisimpia. Kaupungin keskustasta juostaan kaksi kertaa Piritaan ja takaisin. Monotoninen ja tasainen reitti tosin helpottaa aivojen laittamista autopilotille.

Maratonilta jäi erityisesti mieleeni mereltä puhaltava tuuli. Ylös Piritaan mennessä se iski vasempaan kylkeen, alas tullessa oikeaan. Varsinaista myötätuulta ei siis ollut. Mereltä nousi myös lievästi sanottuna leväinen lemu, joka piinasi useamman kilometrin pituisella pätkällä. No, olipahan syytä nostaa ainakin hetkellisesti vauhtia.

Tallinnan maratonin reittikartta on tämänvuotinen. Se ei näytä juurikaan muuttuneen vuosien mittaan.

Onneksi maratonilla oli kaunis ilma, sillä sateella vanhan kaupungin mukulakivillä juoksu olisi saattanut saada aikaiseksi pahaa jälkeä. Mukulakivipätkä ei tosin ollut pitkä, mutta rivakalla vauhdilla nilkan olisi saattanut saada uuteen uskoon. Myös viimeinen suora maaliin juostiin mukulakivillä. En siis ottanut tällä kertaa perinteistä spurttia säästääkseni väsyneitä lihaksiani ja niveliäni mahdolliselta venähdykseltä. Seuraavana vuonna maaliintuloon oli vedetty matto. Plussat siitä!

Maratonjuoksijoiden tarjoilut maaliintulon jälkeen olivat koko maratontapahtuman kohokohta. Pääsimme aidatulle, vain maratoonareille tarkoitetulle alueelle, jossa herkkupöydät notkuivat. Oli pullaa, suolaista piirasta, jogurtteja, useampaa erilaista lämmintä ruokaa, olutta ja vaikka mitä. Lapset olivat hoitajiensa kanssa eläintarhassa ja majoitus oli varattu maanantaihin saakka, joten meillä oli kerrankin aikaa nauttia maratontarjoiluista rauhassa.

Tämä oli ensimmäinen siitepölykauden ulkopuolella juoksemani maraton. Olin juossut toukokuun lopussa Tukholman maratonin aikaan 4:38:30 ja nyt juoksin Tallinnan maratonin aikaan 04:18:09. Tulosten ero siitepölykaudella ja sen ulkopuolella juostuilla maratoneilla on ollut jatkossakin 15-20 minuuttia. Kun keuhkot eivät toimi täydellä teholla ja lääkitys on kovimmillaan, sen kyllä huomaa tuloksissakin. Lisäksi syysmaratoneissa on takana pidempi treenikausi. Se, onko todellisuudessa tullut treenattua aktiivisesti, onkin sitten toinen juttu.

Tämä Google mapista napsaistu Tallinnan kartta näyttää havainnollisemmin, missä Pirita oikein on.

pik(k)uliten

Kusi sukassa - Midnight Run 2015

10. maraton: Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

9. maraton: 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja