Juoksu- ja kisapelko


Mitä pidemmäksi juoksutauko venyy, sitä suurempi kynnys on lähteä lenkkipolulle, oli kyseessä sitten vuosi, talven mittainen jakso tai sesonkiflunssan viemä aika. Varsinkin vammatelakalta lenkkipolulle palaaminen jännittää, sillä takaraivossa jomottaa koko ajan pelko siitä, onko kaikki sittenkään kunnossa. 

Keuhkoni kenkkuilivat tänäkin kesänä ja takana on jo useamman viikon jakso juoksematta. Tai olenhan mä välillä käynyt testaamassa juoksua, mutta olen palannut useimmiten häntä koipien välissä takaisin sohvan nurkkaan. Toki joukossa on myös loppuunjuostuja lenkkejä, mutta ne eivät ole juurikaan kasvattaneet itseluottamusta. 

Pelkään tarttua juoksuohjelmaan, sillä olen siirtynyt ajassa taaksepäin, ainakin juoksukunnon osalta. Vielä kun lisää mausteeksi lonkkavaivan, jonka sain riesakseni opettaessani tyttärelleni pallon nostamista futiksessa, soppa on valmis. Mitäpä jos lonkka oikutteleekin edelleenkin ja olen palannut vauhdeissa ja sykkeissä juoksukauden alkuun?

Vaikka juoksu ei olekaan ollut nyt ykkösenä, silti arkeni on yhtä liikkumista paikasta toiseen. Välillä olemme reippaiden liikuttajieni kanssa sävy sävyyn. 

On aivan loogista, että samassa syssyssä myös kisaaminen pelottaa. Varsinkin, kun alkukauden kisat ovat menneet joko sutiessa tai muita auttaessa. En ole saanut vielä minkäänlaista kisatuntumaa ja mua  epäilyttää, josko edes kykenen ottamaan itsestäni kaikkea irti. Tai haluanko edes? Onko kilpailuviettini unohtunut matkan varrelle?

Tähän korvien välissä olevaan vaivaan ei tunnu auttavan muu, kuin hypätä syvään päähän ja katsoa mihin kroppa ja polla kantavat. Tieto lisää tuskaa, mutta ei kai tosiasioille voi ikuisuuden verran kääntää selkäänsä. 

Testailin keuhkoja loppuviikosta kilometri kilometriltä kiihtyvällä lenkillä. Hengitys toimi, eikä lonkkakaan pistänyt juoksua pahakseen. Eilen juoksin parituntisen pitkiksen keskipäivän helteessä testatakseni kisavauhtikestävyyttä. Vielä on matkaa ennätysaikoihin, mutta pystyin kuin pystyinkin pitämään edes jonkinlaista vauhtia yllä puolentoista tunnin verran. 

Vaikka treenit vahvistivatkin epäilykseni juoksutauon aiheuttamasta taantumasta, silti sain niistä edes heikkoa uskoa itseeni. Toivon, että kisapelkoon auttaa parin viikon kuluttua juostava Twilight Run. Heittäydyn puolimaratonille, no en nyt sentään ihan kylmiltään, mutta keskeneräisenä. Ehkä sen jälkeisestä lappujuoksusta tuleekin sitten helpompi. Eikö ihan varmasti tulekin? 


Su 21.7. pitkis, josta 90 minuuttia kisavauhtista | 1:56:00 | 20,52 km | 5:39 min/km

Ei kommentteja