Duunipaikkani toimistorakennuksen kellarissa on pieni punttisali, jonka laitteet nitisevät ja natisevat. Ne eivät ole ihan viimeisintä huutoa, mutta toimivia kylläkin. Loppusyksystä laitteita tiivistettiin ja niiden väliin ahdettiin juoksumatto. Olin onnesta soikea.
Olen jättänyt koronarajoitusten aikaan punttiksella käynnin väliin, mutta näin joulun välipäivinä toimistojen ollessa tyhjillään, uskaltauduin viimein testaamaan juoksumattoa.
Matto on perusmallia, ilman kaupallisilta saleilta tuttuja, herkullisia yksityiskohtia. Tajusin jo heti alkuaskelista, etten tulisi juoksemaan tällä matolla pitkiksiä ja muitakin lenkkejä kuin vain pakon sanelemana. Tuntui siltä, kuin jalkani olisivat liimautuneet pohjistaan kiinni. Juoksu oli tahmeaa alusta loppuun.
Jotain hyvääkin: pyyhkeeni oli valmiina pukuhuoneessa odottamassa. Kaikkea ei tarvitse aina erikseen roudata himasta.
Ehkä alkuvaikutelma olisi ollut toisenlainen, jos olisin valinnut vauhdin tuntemusten mukaan, sen sijaan että tuijotin laitteen kilometrivauhtimerkintää. Joko mulla on surkeista surkein kunto, tai sitten mittari näytti omiaan. Kevyen kirmaamisen sijaan vedin perunalaatikkoon tarkoitettuja pottuja perässäni ähkien ja puhkien, sykkeet tapissa. Vauhtivedot hidastuivat kilometri kilometriltä. Myönnän, että ensimmäinen kaksitonninen oli vain puolentoista kilometrin mittainen, seuraavasta uupui 900 metriä ja kolmas veto jäi sekin vajaamittaisena viimeiseksi.
Normaalisti vauhdikkaan treenin jälkeen pääsen kunnon euforiapöllyyn, mutta tällä kertaa päätäni särki ja oksetti. Kynnys mennä uudemman kerran testaamaan rajojani matolle on noussut entisestään. Vielä on päättämättä, mihin käytän jatkossa viikosta vapautuvat neljästä kahdeksaan juoksutuntia. Tai ehkä sittenkin annan juoksumatolle uuden mahdollisuuden?
Ei kommentteja