Yksi kohokohdista oli muutama viikko sitten Suunto-Salomon Racing Teamin järjestämä Naisten polkuilta Paloheinässä. Onnekseni ystäväni vinkkasi mulle tästä Facebookissa olleesta kaikille (naisille) avoimesta tapahtumasta.
Niin paljon kuin haluaisinkin kirmata poluilla asfaltin sijaan, polkujuoksut on laskettavissa vasemman käden peukalolla. Toissakesäisen polkuherätyksen jälkeen olen valitettavasti kuluttanut lenkkareitani ainoastaan umpikortteleiden katveessa. Polkuilta sattui siis hyvään saumaan näin kesän kynnyksellä.
Joulupukki, huomio! Tällaisen Salomonin juoksuhameen haluaisin. Tummat juoksutrikoot alla olivat juuri oikean mittaiset ja päälihame näytti pysyvän hyvin paikoillaan. Kuvassa illan vetäjät Maija (vas.), Jaana ja Noora Salomon Running Teamista. Hurjan ihania ja asiantuntevia naisia! Heistä huokui rakkaus juoksuun.
Paikalle oli saapunut lähes sata naista. Ensin saimme jalkaamme lainakengät testausta varten ja sen jälkeen meidät jaettiin kolmeen porukkaan polkujuoksutaustamme mukaan. Menin tietty aloittelijoiden sekaan.
Noora Pinola juoksutti ryhmämme aluksi mäen päälle. Ihanan vaihtelevaa maastoa! Olen viimeksi juossut Paloheinän kukkuloilla 80-luvun lopulla jalkapallotreenien lämmittelynä. Muutamasta kohdasta tuli vahva déjà-vu -kokemus, suurin osa alueesta vaikutti kuitenkin vieraalta.
Noora kertoi meille ultramatkojen juoksemisesta. Hänen uskomattomat seikkailunsa Alpeilla olivat kiinnostavaa kuultavaa. Kotiin tultuani googlailin vielä lisää tarinoita esiin netin syövereistä. Kun pääsisikin joskus sellaisiin maisemiin juoksemaan.
Maija Oravamäki antoi meille seuraavalla pisteellä käyttökelpoisia tekniikkavinkkejä juoksuun. Juoksutekniikassani on hurjasti parantamisen varaa ja viime aikoina juoksuni on mennyt entistäkin enemmän toispuoleiseksi. Tekniikkakoulu oli monipuolisempi kuin oma kannat peppuun ja polvet rinnalle -sätkyttelyni. Monet harjoituksista tuntuivat tutuilta mutta aikaa sitten muistin syövereihin kadonneilta.
Lopuksi Jaana Leivo veti meille parin kilometrin lenkin poluilla ja pitkospuilla. Oli vain hyvä, että juoksimme jonossa rauhalliseen tahtiin, sillä se antoi mahdollisuuden ihailla kevääseen herännyttä metsää. Ja mikä parasta, pääsin myös testaamaan Salomonilta tapahtuman ajaksi lainaksi saamiani polkulenkkareita tositoimissa. Pläts vaan jalat upposivat mutalammikkoon. Tunsin olevani taas pikkulapsi, joka nauttii mudassa läträämisestä.
Vasta siinä vaiheessa, kun olin jo nilkkojani myöten mudassa, muistin ettei mulla olla vaihtosukkia mukana, kaikki muut vaihtovaatteet kyllä. Onneksi lenkkarit kuitenkin sylkäisivät kosteuden lenkin aikana pois kengistä, joten mun ei tarvinnut kärsiä kotimatkalla märistä sukista lenkkareissani.
Perhelogistiikan takia polkuilta menasi jäädä multa viime tipassa väliin, mutta onnekseni mieheni ja lapset olivat (taas kerran) valmiita venymään. Sain tapahtumasta kaipaamaani lisävirtaa. Pää oli sopivalla tavalla täynnä aurinkoa. Piilossa mussa asuva Duracel-pupu jaksoi vielä pyöräyttää perheelle pellillisen sämpylöitä odottaessaan heitä kotiin.
Saisi joulupukki tällaisetkin mieluusti tuoda ;) S-Lab Wings maastojuoksukengissä oli mulle sopiva, tarpeeksi leveä lesti. Vaivasenluuni eivät kiljaisseet kertaakaan kivusta.
