27. maraton: Sekunnin tarkkaa työtä – Tallinnan maraton 2018

Hevosen selästä pudonneita kehoitetaan nousemaan ratsaille mahdollisimman pian onnettomuuden jälkeen, jotta kynnys ratsastamiseen ei kasvaisi liian suureksi. Kaksi viikkoa sitten Helsingin maratonilla kokemastani nestehukasta oli tulossa mulle vastaavanlainen iso mörkö.

Pystynköhän mä juoksemaan maaliin asti? Olenko edes palautunut edellisestä maratonista? 

Mua on jopa mietityttänyt, josko mun lappujuoksuni on nyt juostu. Tätä ajatusta olen pyöritellyt päässäni jo useamman kerran kuluneen vuoden aikana. Usko itseeni on ollut aika nollissa.

Taas maratonille

En ole suunnitellut tämän ja viime viikon juoksuja pätkän vertaa maratonia silmälläpitäen. Olen juossut, kun siihen on tullut tilaisuus ja olen pyöräillyt enemmän kuin aikoihin. Ehkä mun olisi pitänyt ajatella paremmin, mitä suuhuni pistän, jotta Tallinnassa olisi sitten helpompaa. Olen jättänyt senkin väliin. Olen kartuttanut univelkaa ja olen rehkinyt työrintamalla samaan tapaan, kuin ennen lomia. Maailma täytyy näköjään rakentaa ennen maratoniakin samoista palikoista.

Ensimmäinen lappujuoksu – Midnight Run 2018

En saa yleensä maratonilla sen kummempia loistoajatuksia. Veri kiertää silloin jaloissa, ei päässä. Onneksi poikkeuksiakin on, ainakin jos pääsen pulisemaan ystäväni Katjan kanssa juoksun lomassa. Hän kertoi mulle Helsinki Marathonilla miehensä orastavasta juoksuharrastuksesta. Mikko oli jopa ehättänyt ilmoittautua aikuisikänsä ensimmäiseen lappujuoksuun. Olin juuri hetkeä aikaisemmin päättänyt siirtää kaikki tämän kauden juoksuambitiot ensi vuodelle ja niinpä Midnight Runille osallistuminenkin alkoi olla vaakalaudalla. Mutta sitten se iski. Ajatus. Mä jänistäisin Mikon maaliin.