pik(k)uliten

30.7.2015

7. maraton: Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

Juoksu ei mahtunut arkeeni vuoden 2008 maratonin jälkeen. Elämässä tapahtui liikaa isoja asioita. Jatkuva univelka painoi mieltä ja jalkoja. Ilmoittauduimme silti alkuvuodesta 2010 mieheni kanssa toiveikkaina Tukholman maratonille. Siitäkin huolimatta, että rautainen peruskuntomme oli karissut kuukausi kuukaudelta.

Tukholman maraton tuntuu aina tupsahtavan yllättäen. Tammi-helmikuussa siihen on vielä tosi pitkä aika ja yht´äkkiä ollaankin toukokuussa, jolloin treenausta pitäisi alkaa keventää. Pahempi juttu, jos ei ole vielä edes aloittanut. Seitsemännen maratonin lähestyessä olimme treenanneet kerran, hieman yli kolmen kilometrin verran.

Katselimme lähtöviivalla viimeisen päälle treenattuja maratoonareita. Ei hemmetti. En kuulunut todellakaan joukkoon. "Ehkä me vaikka jätämme homman puolimaratoniin. Katsotaan sitten, jookosta."

En nauttinut maratonilla yhdestäkään askeleesta. Kiroilin koko ajan. Suurimman osan mielessäni, mutta kyllä niitä purkauksiakin piisasi ihan riittävästi 42 kilometriin.

Olimme molemmat hiirenhiljaa 21 kilsan kohdalla. Jokainen soluni huusi: "Lopetetaan tämä p***a!" mutta suustani ei päässyt pihaustakaan. Olimme molemmat kypsiä juoksemiseen, mutta kumpikaan ei halunnut sanoa ääneen sitä, mitä ajatteli.

Kärsimysten taival päättyi maaliin, kiitos sisun, lihasmuistin ja tutun reitin. Käytimme tuskien taipaleeseen yli viisi ja puoli tuntia (loppuaika: 5:35:10), eli juoksin jopa ensimmäisen maratonini tätä nopeammin.

En iloinnut ajasta, enkä kehdannut aikoihin sanoa ääneen, että olimme olleet niin tyhmiä, että ylipäänsä lähdimme treenaamatta maratonille. Juoksusta pikavauhtia toipuvat lihakset olivat ainoa ilon pilkahdus. Teoriani "läskissä ei kipu tunnu" oli nyt (epä)tieteellisesti todistettu.

Päätimme mieheni kanssa yhteen ääneen, ettemme enää koskaan lähde yhtä valmistautumattomina maratonille. Lupaus kuitenkin ehti vuosien saatossa unohtua, mutta toista yhtä kauheaa maratonia treenaamattomuuden takia ei onneksi ole vielä tullut eteen. Sääolosuhteet ovatkin sitten asia erikseen.

Aivan kuin me kaksi kilpikonnaa maalinkiilto silmissä. Kuva yhtä tärähtänyt kuin kilpikonnatkin. Kultainen väri on vain hämäystä.

29.7.2015

DNS - Stockholm Marathon 2008

Kirjainyhdistelmien keräys jatkuu. Edellisenä vuonna Tukholmasta tuli tuloksiin keskeytyksen vuoksi DNF, tällä kertaa juoksu hyytyi jo ennen starttia. Kummallakin kerralla syynä oli muuttunut elämäntilanteemme.

Perusterve poikamme aloitti tarhassa hieman yli vuoden vanhana. Tyypilliseen tapaan uusi pöpökanta iski kovaa ja yllättäen. Pojalla nousi kuume huimiin lukemiin torstai-iltana laivalla matkalla Tukholman maratonille. Maihin saavuttuamme kävimme hakemassa numerolappumme ja toivoimme ihmeparantumista. Onneksi lääkärisiskoni tuli perheensä kanssa viettämään viikonloppua kanssamme Tukholmaan. Jo pelkkä hänen läsnäolonsa rauhoitti kaiken keskellä.

Pojan vointi sen kun huononi. Kisa-aamuna tiesimme, ettei maratonista tulisi mitään. Emme olleet henkisesti emmekä fyysisesti siinä tilassa, että meitä olisi edes voinut päästää juoksemaan. Lapsemme tarvitsi meitä.

Kävimme lähtöalueen ensiavussa selittämässä tilanteen. Ihana vapaaehtoislääkäri selitti meille, ettei osallistumisoikeutta saa siirrettyä seuraavalle vuodelle läheisen sairauden takia, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, jos itse on sairas. Samaan hengenvetoon hän kysäisi, että mikä syy laitetaan papereihin. Olisiko meillä mahdollisesti vaikka vatsatauti tai jokin muu?

Ristiriitaiset tunteet olivat pinnassa koko kisalauantain. En ollut tajunnut, kuinka paljon odottamani maraton mulle merkitsee. Ympärilläni oli tuhansittain innokkaita juoksijoita. Olisin halunnut olla yksi heistä. Silti sylissäni oleva sairas lapsukainen oli mulle kaikki kaikessa, tärkeämpi kuin kaikki juoksemani maratonit yhteensä.

Lohduttauduin ajatuksella, että maratoneja tulee kyllä. Yksi sinne, toinen tänne... Olisin ollut yllättynyt, jos olisin tiennyt kuinka kauan tulee kestämään, ennen kuin pääsen jälleen kunnolla säännöllisen juoksun imuun. Edessä oli elämäni varmaankin pisin juoksutauko.

Kuva Tukholmasta kesäkuulta. Silloinkin matkustimme sairaan lapsen kanssa. Tällä kertaa matkalle oli tullut mukaan vesirokko.

27.7.2015

Ensimmäinen DNF - Stockholm Marathon 2007

Esikoiseni syntyi tammikuussa 2007. Poika ei huolinut korvikkeita eikä tuttipulloja. Maidon oli oltava ehtaa äitikamaa ja sitä oli oltava tarjolla vähän väliä. Juoksujen kanssa oli kevään mittaan tästä syystä vähän niin ja näin, eli oikeastaan en tainnut juosta juuri lainkaan. Olin silti kovasti menossa kesäkuiselle Tukholman maratonille, sillä peruskuntoni oli hyvä kaikesta huolimatta. Olin juossut 36. raskausviikolle saakka ja synnytyksen jälkeen jatkoin kuntoilua vaunukävelyiden merkeissä.

Starttasimme mieheni kanssa ilman sen suurempia paineita. Tarkoituksenamme oli ottaa homma iisisti kelloon katsomatta. Juoksu ei ollut järin helppoa, mutta ei siitä painajaisiakaan jäänyt. Olimme sopineet poikaani hoitavan systerini kanssa imetystauosta kaupungintalon kupeessa 15 kilometrin kohdalla. Kun näin hymyilevän pikkupoikani, millään muulla ei ollut enää merkitystä, varsinkaan juoksulla. Jäin imettämään puiston penkille. Mieheni kävi muodon vuoksi juoksemassa puolimaratonin mittauspisteen yli ja hänkin lopetti siihen.

Keskeyttäminen oli yllättävän helppoa. Varsinkin, kun päätös oli täysin omani. Olin edelleen ehjä ja terve ja sylissäni oli maailman ihanin pikkupoika.

DNF = Did Not Finish

Husky Rescuen The Good Man on "hidden track" levyltä Country Falls. Biisi pärähti soimaan poikani syntyessä. Ei hullumpi alku pienen teräsmiehen taipaleelle:
"I am the superman. The great enemy of evil. I fight for goodness, fight for what's right. The superman with superpowers. The super good, against bad behaviour. "

pik(k)uliten

7. maraton: Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

DNS - Stockholm Marathon 2008

Ensimmäinen DNF - Stockholm Marathon 2007

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja