Oletko nähnyt Supermiestä vähään aikaan? Itse näin hänet viimeksi eilen katsoessaan peiliin. Tai oikeastaan se oli Clark Kent sivistyneissä toimistovaatteissaan.
Duuni vei mut toiselle laidalle Helsinkiä. Vaikka kaupunki ei olekaan jättimäinen, sain silti kulutettua liki tunnin verran bussille
Kun kokous oli päättynyt, riisuin ala-aulassa muutamalla liikkeellä hameen ja neuleen. Alta ilmestyi Teräsnaisen uniformu, juoksutrikoot ja -paita. Onneksi nykymuoti sallii siistit lenkkarit duunissakin. Ne mulla oli valmiiksi jalassa. Päälle vielä fleece, juoksutakki ja pipo. Heijastimet vilkkumaan käsivarteen ja nilkkaan. Olin valmis!
Haastateltavani neuvoi mulle vielä polun Keskuspuistoon. Matka kohti kotia alkoi.
Kellertävä valo ei päästä maisemaa oikeuksiinsa. Räntäkin voi olla kaunista.
Loskakerroksen alla oli mukavasti pehmennyttä maa-ainesta. Mudaksikin sitä voi paikoitellen kutsua. Sen sijaan, että olisin hyppinyt ja loikkinut pahimpien kohtien yli, spurttasin niihin tarkoituksella. Samalla tapaa kuin urheiluauton uusi onnellinen omistaja haluaa ottaa uudesta pelistään kaiken irti, halusin testata Hokan Challenge ATR:t tositoimissa. Oli ihana tunne, kun askel ei lipsunut. Kotiin päästyäni ne eivät olleet tosin enää toimistokuosissa. Rapaa lensi supemiehen viitallekin.
Arkipäivää Helsingissä. Pyörätiet on nuoltu lumesta, sepelistä, hiekasta ja lehdistä, mutta kävelytiet ovat toista maata. Arvaa kummalla puolella viivaa juoksin.
Työtapaaminen oli sujunut leppoisissa merkeissä. Mieletöntä päästä töiden kautta tapaamaan inspiroivia persoonia ja oman alansa ammattilaisia. Sen sijaan, että olisin tyhjentänyt pääni ajatuksista, kelasin keskusteluamme ja etenkin sen kiehtovia rönsyjä. Halusin saada punaisesta langasta kiinni jo ennen kuin istahtaisin koneen ääreen kirjoittamaan artikkelia haastattelun pohjalta. Happihyppely selkeytti ajatuksia. Lopulliseen versioon tarvitsen kuitenkin vielä toisen aivoja tuulettavan lenkin.
Mitä lähemmäksi kotia juoksin, sitä vähemmän loskaa oli kaduilla. Kaupungin valot saavat mut rauhoittumaan, niin tälläkin kertaa. Ikkunoista loistavat valot kertovat, että joku on kotona. Niin oli myös omassa kodissani, kun saavuin sinne 52 minuuttia siitä, kun olin taikonut Teräsnaisen esiin.
Harvemmin pääsen juoksemaan työmatkoja, mutta aina kun on mahdollisuus, tartun siihen kiinni. Kotiin saavuttuani tunsin itseni todelliseksi supersankariksi. Hikiseksi ja onnelliseksi.
Päivän juoksut eivät kuitenkaan loppuneet siihen, vaan nappasin tyttären vauhdista mukaan ja lähdin viemään häntä futistreeneihin. Supermiehen viitta vaihtui lennosta (super)äidin rooliin.
To 23.11. työmatkaliikuntaa | 7,7 km | 52:11 valokuvauspysähdyksineen | 6:46 min/km
Ei kommentteja