Tallinnan maratonviikonloppu oli nautinnollista chillausta alusta loppuun. Oleskelu ja aikataulut nivoutuivat jouhevasti juoksumatkoihin, puolikkaaseen ja kokopitkään. Oli mahtava viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa ja upota yhdessä juoksukuplan upottavaan pehmeyteen. Tällaista lisää, kiitos!
Kiireetön lähtö maratonmatkalle ei yksinkertaisesti ole mun juttuni. Vaikka muuten asiat olisivat hyvässä järjestyksessä ja kamat pakattu ajoissa, mulla on taito saada pienoinen lähtösäpinä päälle tavalla jos toisella. Nyt siinä auttoi joululahjaksi saamiemme leffalippujen (kiitos ihanasta lahjasta!) voimassaoloajan päättyminen. Sain kuin sainkin ostettua niillä viime tipassa paikat koko perheelle Downton Abbeyn ensi-iltaan. Valitsin sentään sen aikaisemman näytännön, jotta meidän ei tarvinnut jakaa leffateatterissa jalkatilaa matkalaukkujen kanssa.
Ehdimme ajoissa Viking XPRS:lle. Emme edes olleet tällä kertaa viime tipassa, joten ansaitsimme papukaijamerkit tältä etapilta. Paita tosin oli hieman kostea, mutta henki ei sentään vinkunut.
Sen sijaan, että olisimme lähteneet haahuilemaan kohti hotellia Tallinnaan saavuttuamme, käänsimme kylkeä hytissämme. Herätyskello oli soimassa aamuviideltä, jotta ehtisimme käydä suihkussa ja syödä mukkaan ottamamme brekun ennen kuin meidän oli lähdettävä laivalta.
Kaupunki oli autio ja pimeä, mutta tunnin kuluttua Tallinnan maratonin tapahtuma-alueen auetessa oli jo upea, syysaamun valo ja tunnelma.
Reitti oli tuttu vuodelta 2022. Silloin tosin muistaakseni juoksimme 9 kilometrin kiekan 18 kilometristä eteenpäin toiseen suuntaan.
Ilman kelloa ja kuulokkeita
Mieheni startti puolimaratonille oli lauantaina aamuysiltä, eli samaan aikaan kuin mulla maraton sunnuntaina. Ehdimme käydä heittämässä kamat hotellille, ja samalla matkakaverini sai vaihdettua juoksuvaatteet päälle ja juoda kupillisen kahvia.
Tässä vaiheessa huomasimme, että mieheni Garminin laturi oli jäänyt kotosalle. Kello oli parempi jättää suosiolla matkalaukun pohjalle, sillä näin homma keljutti vähemmän kuin jos ajanotto olisi keskeytynyt kesken kisan.
Seuraavan yllärin huomasimme lähtöalueella: kuulokkeet olivat laukun pohjalla kellon seurana. Näköjään en ole ainoa perheestämme, jolla pää tyhjenee kisapäivinä. Tämä oli miehelleni paluu menneisyyteen, olemmehan juosseet lukuisia maratoneja yhdessä ilman näitä ihmevälineitä.
Vaikka mieheni olisi varmasti hyötynyt juoksussa kumpaisestakin, etenkin kellosta oikean ja tasaisen vauhdin ylläpitäjänä, hän pääsi hienosti fiilisjuoksulla maaliin.
Lähdön tunnelmaa. Olisi kenties kannattanut vaihtaa lähtökarsinaa kisaexpossa käydessäni, mutta tässä vaiheessa kun ajatus tuli mieleeni, oli jo myöhäistä.
Ne juoksijat <3
Jos sulla joskus on sellainen fiilis, että juoksu alkaa menettää merkityksensä, eikä koko homma kiinnosta pätkän vertaa, mene katsomaan puolimaratonin maaliintuloa. Tai siis mene vain siinä tapauksessa, jos haluat noista turmiollisista ajatuksista eroon.
Jokainen maaliintulija oli silmissäni mieletön sankari. Mäkeä ylös maaliin juoksevissa näin koko tunteiden kirjon. En tuntenut olevani valmis maratonille, itse asiassa toivoin, ettei mun tarvitsisikaan syystä jos toisesta startata, mutta nuo kymmenminuuttiset maalialueella muuttivat kaiken.
Aloin odottaa innolla seuraavan päivän juoksua. Mäkin haluan päästä samaan euforiseen tilaan! En ehkä saavuttaisi tunnetta reitillä, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mutta maalissa viimeistään.
Tallinnan maratonin tapahtuma-alueella oli elämää läpi viikonlopun. Oli bändejä, pari urheilukauppaa tarjouksineen ja tietty hurjasti juoksijoita.
Päivän fiksuin päätös
Mitä me tehtiinkään koko lauantaipäivä? Nautimme ystäväni Sadun kanssa yhdessä paikassa baakkelseista, sitten saimme miehen seuraamme ja seuraavassa otimme aperitiiveiksi gin tonicit (virgin-versiot, tietty). Kolmannessa vietimme pitkän tovin herkkupäivällisen ääressä. Jotta energiatasapaino varmasti säilyisi, menimme hotellille ruokakaupan kautta.
Ilta oli chillausta sängyssä Netflix viihdykkeenä. Arvoin viimeiseen saakka, josko laittaisin herätyskellon soimaan keskellä yötä voidakseni katsoa naisten MM-maratonin. Onneksi olin oppinut edes jotain Riian maratonia edeltävästä yöstä, ja vahvistin vain aamuherätyksen kuudelta.
Heräsin unesta viiden jälkeen, nukuttuani kahdeksan tuntia. En ollut valmis nousemaan vielä, joten pistin Spotifysta yoga nidra -harjoituksen päälle ja vaivuin horrokseen. Herätyskellon soidessa olin kuin uudesti syntynyt.
En ole varmaan koskaan levännyt näin makoisasti ennen maratonia. Tuon rentoutusharjoituksen taidan tehdä jatkossakin kisa-aamuna.
Kolmen ruokalajin myöhäinen liikelounas, hinta 20 euroa.
Läpijuoksu
Kerrankin juoksin maratonin ilman pienintäkään dramatiikkaa. Kävin toki kesken kisan vessassa, mutta sen olin jo ennakkoon päättänytkin. Heiluttelin pari minuuttia siellä jalkojani ja jatkoin juoksua.
Normaalisti kiroan jokaisen pienenkin nyppylän, en kuitenkaan tällä kertaa. Sillalle noustessani mut ohitti 28 juoksijaa (en mä laske, mutta...) ja sillalta alas rullatessani ohitin 35. Mielestäni varsin hyvä saldo.
Tiesin, että jalkojen iskutus tulisi olemaan tämän maratonin heikoin lenkki, joten tyydyin juoksemaan koko matkan leppoisaa vauhtia mukavuusalueella. Kun alkoi tympiä tai joku alkoi leikkiä kissa hiiri -leikkiä kanssani, lyhensin askelta ja kipitin ohi. Pyrin pitämään vauhdin kuudessa minuutissa kilometriltä, mutta loppujen lopuksi olin sekunnin kilsalta hitaampi. Onko sillä väliä? No ei.
Mieheni vertasi mua tämän kuvan vuoksi hobittiin. Otin uuden, rakkaudella annetun lempinimen vastaan lämmöllä. Yhteen pitkäjalkaisen kanssajuoksijan askeleeseen mahtuu helposti 2,5 hobittiaskelta.
Vaikka kaikki meni niin vaivattomasti kuin fiilismaratonilla nyt edes voi, silti homma oli katketa 36 ja puolen kilsan kohdalla. Mulla tuli äitiä ikävä ja siirryin pientareelle vollottamaan. Henkinen romahdus oli tuloillaan, mutta niin oli myös vanha nainen, joka viiletti luokseni, otti kädestäni kiinni ja alkoi puhua mulle venäjää. Vastasin hänelle suomeksi. Katsekontakti, lempeä ääni ja kätemme yhteisessä nyrkissä auttoi. Sanoin olevani valmis jatkamaan. Hän nyökkäsi ja päästi mut menemään.
Itkun jälkeen juoksu oli kevyempää ja helpompaa. Mieli oli virkeä ja kroppa tuntui hyvältä. Eräs ystäväni totesi, että vanhus oli varmaankin äitini lähettämä. Mutta että venäjänkielinen? Toisaalta, ei äitiäni ole koskaan voinut huumorintajuttomuudesta syyttää.
Lähetin hurjasti lämpimiä ajatuksia kuuden juoksukilometrin päähän ystävälleni Sadulle. Hän oli jo varmaan maalissa, ja täältä mäkin olin tulossa, askel kerrallaan.
Tällä kertaa olin valmistautunut maalisuoraan oikealla asenteella. Spurtti ylämäkeen ei onnistunut tälläkään kertaa, mutta itkunsekaisen loppusuoran sijaan nautin yleisön kannustuksista ennen maaliviivaa. He heijasivat suoraan sydämestään samalla tapaa kuin mitä itse tein vain vajaat 24 tuntia aikaisemmin.
Mainos: juoksuvaatteet, lenkkarit ja lippis saatu Hokalta | Lenkkarit pitäisi kuulemma juosta sisään ennen kisoja, mutta kiusaus kävi uuden untukaisten Mach X3 -lenkkareiden kohdalla liian isoksi. Nappasin nämä käytännöllisesti katsoen suoraan pakasta jalkaani. Mun ei kuitenkaan tarvinnut katua uhkarohkeaa päätöstäni.
Ja taas tuli kiire
Vaikka narikkajonoilla oli mittaa aamulla kamoja viedessä ja kisan jälkeen niitä hakiessa, kaikki sujui todella jouhevasti. Huomaa, että Tallinnan maratonilla logistiikkaa on hiottu kerran jos toisenkin.
Tallinnan maraton oli järjestänyt peseytymismahdollisuuden My Fitness Clubille ja tapahtuma-alueen tuntumassa sijaitsevalle Tallinn English College Sports Hallille. Mieheni testasi jälkimmäistä puolimaratonin jälkeen, mutta nyt meillä oli aika kortilla.
Vaihdoin vaatteet kuiviin narikan luona olevassa teltassa ja lähdimme pinkomaan kohti hotellia ja matkatavaroitamme. Meitä jännitti erityisesti se, pääsisimmekö kävelemään suorinta tietä satamaan, vai tulisiko maratonin takia suljettujen teiden takia mutkia matkaan. Meillä kun niihin mutkiin ei ollut juurikaan aikaa.
Olimme ajoissa ja ilman turhia tunteenpurkauksia, ne kun tuppaavat tunkemaan väsyneenä ja kiireen kourissa pintaan. Saimme matkan toiset papukaijamerkit. Niin ne jalat kantavat vielä maratoninkin jälkeen. Pienet tupluurit tosin hytissä suihkun jälkeen tuntuivat taivaalliselta.
Toinen lapsista tuli meitä kotisatamaan vastaan ja sitten taas käveltiin. Mutta mikäs siinä oli liikuttaessa jalkoja, endorfiinimyrskyssä.
Rakastin harrastustani tuona hetkenä ja vielä näin viikkojenkin kuluttua yli kaiken. Tätä fiilistä olen odottanut jo puolisen tusinan maratonin verran. Tunnetta, että mun on pakko päästä taas juoksemaan 42 kilometriä väkijoukossa. Olenko hullu? Varmasti, sillä sitä tämä harrastukseni himpun verran vaatii. Hulluutta ja heittäytymistä.
Tallinna Maraton | 14.9.2025 | 04:14:18 | 6:01 min/km
Tätä mä odotin viimeiset kilsat: maratoonareiden omaa loungea ja sen herkkuja. Lopulta jaksoin syödä pakolla munkin ja rahkaherkun saadakseni edes hieman energiaa. Alkoholiton olut maistui taivaalliselta. Toki normioluttakin olisi ollut tuopeittain tarjolla.
Ei kommentteja