pik(k)uliten

29.9.2013

13. maraton: Maisemareitti Berliinissä

Olo oli tänään kuin pikkulapsella. Tiedättehän, kun lapsen röyhtäisylle intoillaan ja hänen puklunsa siivotaan.

Berliinin maratonilla vatsa oikutteli jo 22 kilsan kohdalla. Päästin mieheni juoksemaan itsekseen, sillä huomaisin, etten tällä vatsalla ja energiatasolla pysyisi hänen vauhdissaan.

Ihanan omakotialueen jälkeen se sitten tapahtui. Tein "konoset" suoraan valokuvaajan viereen. Hän vakuutteli deletoivansa kuvan. Tuota pikaa paikalle ilmestyi äiti lapsukaisensa kanssa. Hän taikoi hoitolaukustaan kosteuspyyhkeitä, pyyhki naamani, paijasi selkääni ja kertoi olevansa valmis kutsumaan lääkärin paikalle, jos en voi enää jatkaa. Pikkutyttö tuijotti lakoonisena jalkojensa juuressa komeilevaa länttiä.

Ryhdistäydyin ja aloin juosta. 150 metrin matkan verran kummallakin puolella rataa katsojat alkoivat huutaa ryrmikkäästi nimeäni. Kylmät väreet nousivat pintaan ja päätin, että vaikka kuinka heikottaisi, tätä en kyllä keskeytä. Tämä oli parasta Berliinin maratonia. Yleisö on mukana niin myötä- kuin vastamäessä!

Yrjöilyt ja kaiken kaikkiaan 11 minuutin hassaus vessareissuihin sinetöivät juoksun kulun. Haaveeni neljän tunnin alituksesta katosivat sen siliän tien. Päätin, että otan juoksun pitkän lenkin kannalta. Kävelin välillä mielenkiintoisten talojen kohdalla ja nautin maisemista ja kannustuksista. Näillä eväillä pääsin maaliin saakka. Takki tyhjänä mutta onnellisena.

Su 29.9. klo 8:45 | + 13 astetta, 42,195 km | 4:25 ja risat

Kuva Marthon Exposta Berlin Tempelhof -lentokentältä

24.9.2013

Ahtaa, ahtaa, kyllä sen on tästä pakko mahtua - tai sitten ei

Poliisipartiot vartioivat kotikatumme alku- ja loppupäätä tiistaina lounasaikaan parin tunnin verran. Tanskalainen rekka-auto jäi jumiin katumme tiukassa kulmassa. Niin ja tietty rekka oli ajanut yksisuuntaista väärään suuntaan. Siellä se olla jökötti.

Ajattelin leikkiä kuvatoimittajaa ja mennä härdellin keskelle kuvaamaan. Vaikka kiusaus oli suuri, jätin silti väliin. Veikkaanpa, ettei kuski kaivannut siihen armottomaan keljutukseen vielä verkkaripukuista harmaahapsea pokkarikameransa kanssa.

Piti tälläkin kertaa paikkansa, että jos sen saa ahdettua pieneen tilaan, niin kyllä se sieltä poiskin saadaan. Oli tosin siinä ja siinä, että rekka-auto pääsi kääntymään kadultamme pois. T-muotoisessa risteyksessä tuli käytettyä parkkiruudut ja kävelytietkin hyväksi. Auton kylki oli sen näköinen, ettei ollut varmasti ensimmäinen kerta ahtaissa paikoissa.

Kun poliisit ja kuorma-auto lähtivät, heti perään ajoi useampikin auto väärään suuntaan. Jos jostain kumman syystä puna-keltainen liikennemerkki kadun alkupäässä jää huomaamatta, niin luulisi hälyytyskellojen soivan, kun huomaa, että autot on parkkeerattu kadun kummallakin puolella samaan suuntaan. Pahoin pelkään, että syynä on yksinkertaisesti välinpitämättömyys: "No jos mä nyt ihan vaan pikaisesti ajan tästä. Ei se voi ketään häiritä." Mutta mitä sitten, jos sen kerran vastaan tulee toinen auto yhtä huoletonta vauhtia tai suojatiellä on pikkulapsi, joka tietää ylittävänsä yksisuuntaista katua, eikä odota ylläreitä väärästä suunnasta?

Ensimmäisessä kulmauksessa parkissa ollut auto sai ikävät muistot kuorma-auton visiitistä. Tämän lisäksi ikkuna oli säpäleinä:

23.9.2013

Jumissa Salossa

Yrittämiseni vei mut tällä kertaa Saloon. Hellanlettas, millainen päivä on ollut. Olen kiertänyt ympyrää, ympyrää, ympyrää... Homma jumittaa mutta niin kyllä jalatkin. Ne vaativat kunnon pitkää lenkkiä kera spurttien. Ei tällaista tassuttelua ja talluttelua. Projektini kaipaa myös buustausta. Puolet siitä on toki pulkassa, mutta VAIN puolet.

Jotta mun ei tarvitse ihan heti tulla tänne Saloon takaisin, niin nyt hopihopi kaikki salolaiset lukijani, ilmiantakaa itsenne pikkuliten(at)gmail.com. Teitä on varmaan hurjan monta. Mukavaa tiedossa, uskokaa mua. Kerron kaikille Salossa asuville lisää vallan mieluusti!

Hassua muuten, että tiedän kuinka monta kertaa turinoitani käydään lukemassa Brasiliasta käsin (hei ihanat sukulaiset siellä kaukana!), mutta Salosta, saati Pieksämäestä mulla ei ole sen harmainta hajua. Ei edes yhtään (haku)robottia ole ilmoittautunut sieltä ;)

Tähän loppuun laittaisin hienon Salosta nappaamani kuvan, jos sellaisia olisi. Olen keskittynyt täysin työntekoon. Kamera on ollut vain laukkupainona. No, sekin 100 ylimääräistä grammaa on kehittänyt varmaan mulla joitain lihaksia. Tai sitten ei. Vähän on tällainen eikunjuupaspäivä.

Vielä kerran viikonlopun juoksijoiden kunniaksi Katruskan tätä on-ihan-pakko-jorata -pläjäys:

pik(k)uliten

13. maraton: Maisemareitti Berliinissä

Ahtaa, ahtaa, kyllä sen on tästä pakko mahtua - tai sitten ei

Jumissa Salossa

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja