Terveisiä maratonmasennuksen syövereistä. Tutulla kaavalla mennään taas tälläkin kertaa. Pää ja jalat eivät kestä maratonin jälkeistä liikkumattomuutta.
Näkkileipää, pastaa, puuroa voisilmällä, teetä ja kahvia uppoaisi tähän koneistoon vaikka kuinka. Lihaa ei tee mieli, mutta makeanhimo nostaa taas päätään.
Juon kuplavettä litratolkulla.
Tukkani roikkuu eksyneen näköisenä päätä pitkin. Se ei nouse edes tököttien, föönin tai voimasanojen avulla. Antaa olla! En jaksa välittää siitä miltä näytän. Välttelen peilejä.
Väsyttää tauotta. Jos herään yöllä, nukahdan saman tien uudestaan. Saisinpa nukkua vuorokauden putkeen tai ainakin herätä ilman herätyskelloa.
Jalkani ja kroppani toimivat moitteettomasti. Pysähtyminen paikoilleen on senkin takia vaikeaa. Oikeastaan epäreilua.
Olen kävellyt.
Olen käynyt pulikoimassa.
Olen yrittänyt vain olla. Se on yllättävän vaikeaa.
Mulla on nyt kuusi ylimääräistä, juoksulta säästyvää viikkotuntia käytettävänäni. En tiedä mitä niillä tekisin. En saa mitään aikaiseksi. Siivoaisinko? No en.
Lasken päiviä Vantaan maratonviestiin. Se on ihan tuota pikaa. Pakko päästä taas lenkkipolulle. Perhekin alkaa varmaan olla samaa mieltä. En ole millään saralla nyt parhaimmillani.
Tracerit nurkassa paistattelemassa syysauringossa. Ulkonahan meidän pitäisi olla. Yhdessä.
Ei kommentteja