Helsinki muistuttaa nyt elävästi kasaripääsiäistä – aikaa, jolloin huvilupia ei uskonnolliselle pyhälle jaeltu. Elokuvateatterit olivat suljettuna, samoin ravintolat. Ihmisten ilmoilla oli vain harvoja, tosin auringon paistaessa rantateillä oli tungosta. Tunnelma oli jollain tapaa uninen ja odottava.
Verrattuna korona-Helsinkiin yksi asia on varsin selvä. Pääsiäinen päättyi aikanaan, mutta nyt olemme odottavassa tilassa. Kukaan ei osaa sanoa mille kulmalle maailma jää kallelleen kun tämä viimein loppuu. Entäpä milloin voimme laittaa pisteen koko koronalle? Voi kun kristallipalloni osaisi kertoa sen.
Elämäni on ollut yhtä tasaista putkea viimeiset kaksi viikkoa: herään, keitän kahvia, luen Hesarin, käyn suihkussa, puen, kävelen töihin, teen töitä, kävelen kotiin, menen kävelylle lapseni kanssa, häärin keittiössä, katson Gilmoren tyttöjä perheen kanssa, painun pehkuihin, kuuntelen nukkumaan mennessä äänikirjaa, nukahdan. Ja tämä uudestaan ja uudestaan. Vain Gilmoren tytöissä tapahtuu jotain uutta.
Välillä toki käyn kaupassa, mutta eipä sekään tuo rutkasti uutta sisältöä arkeen, ainoastaan jääkaappiin. Vanhempieni ruokakaappien täydennys heittää mut noin kerran viikossa pyörän satulaan. Kymmenen kilometriä sinne ja toinen mokoma takaisin. Tervetullutta vaihtelua!
Viikonloppuisin kävelen taas, tällä kertaa koko perheen voimin. 8 kilometriä, 10 kilometriä... Mitä vain, ettei tarvitse olla kahlittuna pieneen kotiimme 24/7. Tai siis he kolme ovat – silloinkin, kun itse vietän päivän toimistolla. Saisin siirtyä halutessani kotiin etätöihin. Olen kuitenkin katsonut parhaaksi, että toimistollamme on joku hoitamassa juoksevia asioita. Luulenpa, että tämä on myös perherauhamme puolesta positiivinen seikka. Lapseni sanoin:
Mamma sulle ei oikein ole tilaa täällä.
Alunperin tarkoituksenamme oli viettää tyttäreni 11-vuotispäivä Tukholmassa kävelyllä. Sen sijaan tallustelimme tänään Hietalahden torille vaihtamaan joululahjoja ystävämme kanssa. Kyllä, luit aivan oikein. Influenssa, flunssa, ystävän koronakaranteeni ja kaikki arjen kiireet venyttivät joulupyhät maaliskuun lopulle. Ehkä nautimme ystäväperheemme kanssa yhteistä pääsiäistä koulujen alettua ja vappuaaton voisi virittää halloweenin tilalle. Juhliahan voi siirrellä kalenteriaukeamalta toiselle ja mämmiä löytynee kaupan pakasteista läpi vuoden. Sitä siis ei tarvitse hamstrata tulevia juhlia varten.
Yksi asia on ylitse muiden, väsymys. Arjen monotonisuus, yksinäiset työpäivät, huoli omasta ja läheisten tulevaisuudesta sekä siitepöly- ja katuallergia tekevät musta uuvahtaneen kukkasen. Nuokun ja heilun tuulessa ja haluaisin juurtua sohvaan tai sänkyyn. Kaiken väsymyksen ja epävarmuuden keskellä olen kuitenkin onnellinen siitä, että mulla on perheeni. Tiedän, että kyllä mä oikeasti mahdun kotiimme ja olen siellä varmasti ajatuksissa läsnä, vaikka olenkin fyysisesti muualla. Aivan kuten ystävät ja sukulaiset ovat mukanani missä vain olenkin, oli se sitten korona-ajan kävelyä tai maratonilla hikoilua. Kyllä tästäkin selvitään yhdessä, eikö vaan?!
Mie teen etätöitä ja mies tekee (kuten on tehnyt viimeiset 20v) etätöitä. Meillä kyllä alkaa olla vähän ahdasta...;)
VastaaPoistaPakko uskoa, että kyllä tämä tästä. Vaikka välillä oikeasti pelottaa, vähän itsensä ja enemmän rakkaiden puolesta.