Tajusin juuri, etten ole tämän vuoden aikana vetänyt itseäni juoksussa äärirajoille kertaakaan. En treeneissä, enkä varsinkaan kisoissa, näitä kun ei ole tullut koluttua koronavuonna yhtäkään.
Normivuonna olisin ollut juoksemassa lokakuisella Vantaan maratonilla jäniksenä, viestissä tai maratonilla. Vuoden viimeinen kisa olisi ollut lähtölaukaus parista viikosta neljään kestävälle ylimenokaudelle ja uusista seikkailuista haaveilemiselle. Tämän juoksuvuoden päätteeksi mulla ei ole tarvetta vetäytyä lepäämään, sillä tuntuu enemmänkin siltä, että meneillään on päättymätön ylimenovuosi.
Talvi ja kevät
Sää Helsingissä oli juoksun kannalta mitä otollisin, mutta terveyden kannalta kaikkea muuta. Influenssa-tai-mikä-lie vei keuhkot ala-arvoiseen kuntoon. Pystyin pahimmillaan juoksemaan vain viisi minuuttia yhteen menoon. Aloitin lyhyillä juoksu-kävely -lenkeillä. Sisukkaalla treenillä pääsin pikkuhiljaa taas juoksun makuun. Tosin vielä kesän koittaessakin rimpuilin vajaavaisten keuhkojeni vankina.
Terveyden lisäksi toinenkin elämän tukijalka, työ, toi haasteita. Alkuvuoteen osui energiaa ja aikaa syövä ammatillinen loikka. Ja sitten tuli korona.
Kuvissa lenkkitunnelmia kuluneen syksyn varrelta.
Kesä
Saatuani arkirutiinit rullaamaan, myös juoksu alkoi mahtua päiväohjelmaani. Enää en kuitenkaan päässyt juosten katsomaan lapseni futismatseja, sillä ajauduin jotenkin pelaajien viralliseksi saattajaksi bussiin/metroon/junaan, kaikki lapset kun eivät mahtuneet autokyyteihin.
Kisakauteni olisi alkanut puolimaratonilla Twilight Runissa. Nimeni löytyy puolimaratontuloksissa kirjainyhdistelmällä DNF. En tosin ylittänyt edes lähtöviivaa.
Uskaltauduin kuitenkin kisoihin mukaan, en kuitenkaan kilpailijana. Juoksuystäväni Katja oli taas kerran Masokistin unelmalla juoksemassa satkua ja olin luvannut tulla seuraksi loppulenkin ajaksi. Tämä rakkaan ultrajuoksijaystäväni toteama lause jaksaa huvittaa edelleenkin: "35 kilsan kohdalla ajattelin, että enää toinen samanlainen ja sitten Poppis tulee juoksemaan mun kanssani." Ultramaratoonarit <3
Paavo Nurmi Marathonin peruminen otti tiukoille. Alkuvuoden sairaus oli liiankin hyvässä muistissa, enkä halunnut ottaa korona-aikaan riskiä, varsinkin kun maratonin juokseminen heikentää (ainakin minulla) huomattavasti vastustuskykyä.
Hokan lähettiläänä saan näytekenkiä testattavakseni. Lenkkaripäivitysten lisäksi olen päässyt tutustumaan tänä vuonna myös itselleni täysin uuteen malliin. Bondi 7:t ovatkin olleet tämän juoksuvuoden todellinen piristys. Olen siirtynyt juoksemaan näillä kaikki pitkikset, sillä vauhti pysyy varmasti tasaisen rauhallisena. Bondeilla ei tule kirmattua maksimivauhtisia intervalleja, eikä reippaita rykäisyjä.
Syksy
Olin haaveillut juoksevani PNM:n yhdessä juoksuystäväni Satun kanssa. Onneksi sain lohdutusjuoksun Midnight Runin muodossa, kun kävimme juoksupulisemassa kympin virtuaalikisan syyskuun alussa. Tekniseltä toteutukseltaan ja sisällöltään virtuaalijuoksu ei järin vakuuttanut, mutta juoksuseura oli loistavaa. Lupasin Satulle, että maali olisi Senaatintorilla ja sinne me pääsimmekin, valtioneuvoston rakennuksen nurkalle.
Virtuaalijuoksu mukaili todellisen Midnight Runin reittiä. Mulla on aika hyvin hanskassa tuttujen lenkkipolkujen välimatkat. Oman sisäisen kompassini ja Garminin mukaan olisimme voineet kääntyä Mariankadulta jo hieman aikaisemmin Senaatintorille. Tällöin maalimme olisi ollut suoraan Tuomiokirkon portaiden edessä.
Olin ilmoittautunut HCM:lle koronatilanteen ollessa vielä siedettävä, vaikka edellisten kisojen perumisen perusteet olivat edelleen samat. Kaipuu maratonille oli kuitenkin tiukassa, ja olisihan ollut hienoa juhlistaa 20 vuotta maratoonarina samassa kisassa, mistä kaikki sai alkunsa elokuussa 2000. Siirsin osallistumisen viime tipassa ennen kisaa ensi keväälle.
En malttanut kuitenkaan pysyä täysin poissa Helsinki City Marathonilta, vaan liityin samaisen ystäväni Satun seuraan 31 kilometrin kohdalla. En halunnut olla kisassa juoksevien tiellä ja tuossa vaiheessa maratonia reitillä oli onneksi väljää. Välillä tosin kynnin nurmea, välillä taas juoksin miltei ojassa ja suurimman osan ajasta olin kaksijalkainen polkupyörä vältellessäni lappu rinnassa juoksevia. Oli hieno päästä näkemään läheltä sisupussiystäväni taistelu kohti Olympiastadionia ja maalia.
Olympiastadion on upea näky jokaisesta ilmansuunnasta.
Mitä vuodesta jäi käteen?
Kuluneen juoksuvuoden parasta antia oli taas kerran ystävät. Vertaistuki, juoksuseura, kuunteleva olkapää. Juoksu on tuonut meidät yhteen, mutta tiedän, että ystävyytemme ei vaadi kisamenestystä, juostuja kilometrejä, eikä edes juoksusta puhumista pysyäkseen hengissä. Olemme päässeet jo aikaa sitten juoksua syvemmälle.
Jo ilman kisadataakin tiedän, etten ole kehittynyt vuoden aikana pätkän vertaa juoksijana. Tai no, ehkä kisaosallistumisten peruminen yksi toisensa jälkeen on kehittänyt henkistä kanttiani. Peruskuntoni tuntuu kuitenkin olevan kohdillaan, eli en ole jokaisella juoksun osa-alueella täysin taantunut.
Mulla on ollut satojen kilometrien verran aikaa miettiä vuoden 2021 juoksuja. Kulisseissa tapahtuu koko ajan ja pian suunnitelmat saavat lopullisen muotonsa. Se, missä muodossa juoksuvuosi tulee toteutumaan, onkin sitten läpipääsemättömän usvan peitossa. Korona-ajan lopusta kun ei kukaan tiedä vielä mitään.
Ei kommentteja