Äkkipysähdys



Lääkäri oli kanssani samaa mieltä. Juoksun rinnalle oli hyvä saada sitä tukevaa treeniä. Sellaista, joka vahvistaa niitä syvimpiäkin lihaksia ja ehkäisee omalta osaltaan juoksun mukanaan tuomia haavereita. 

Tämän jälkeen ilmassa leijui iso mutta... 

Mutta sulla nyt vain sattui olemaan tosi huono tuuri.  

 

Tuon lääkärireissun jälkeen ynnäsin päiviä yhteen. Liikuntakielto loppuu kuun puoleenväliin mennessä ja ehdoton juoksukieltokin olisi historiaa 29.11. Sillä ehdolla tietty, että kroppa olisi täysin kivuton. 


Kelataanpa filmiä hieman alkuun. Mitä ihmettä tapahtui? 


Olen odottanut pelonsekaisin tuntein, koska kroppani pistää juoksun vuoksi pelin hetkellisesti poikki. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut niiden 2200 viimeisimmän 12 kuukauden aikana juostun kilometrin aikana. Toki takareisissä on tuntunut joskus pienoista kipua tai nivuset ovat naksuneet satunnaisesti, mutta nämä eivät ole olleet mitään sellaista, mihin tupla- tai triplalepopäivät eivät olisi purreet. HCM:n jälkeinen totaalilepo tuntui nollaavaan kropan asetukset kohdilleen. 


En kuitenkaan juossut telakalle. 



Duunista saamani pullo kulkee nyt tyttären futiskassissa.

 

Näin ylimenokauden päätteeksi päätin hyödyntää Elixia Circuksen avajaisissa saamaani kahden kuukauden mittaista treenilippua. Nappasin Elielin toimipisteen kassalta Power Step -tuntilipukkeen, asettauduin toiseksi viimeiseen riviin ja lastasin lähelleni painoja ja muuta sellaista tilpehööriä, jota muillakin näytti olevan käden ulottuvilla. 


Edellisestä kerrasta oli aikaa 16 vuotta. Ihmeen hyvin pysyin kuitenkin kärryillä, selvästi homma on tallentunut selkärankaan ikuisiksi ajoiksi. Olo alkoi tuntua aina vain varmemmalta, polvikin nousi ponnistus ponnistukselta aina vain korkeammalle. Tai ainakin siihen saakka, kun tunsin, kuinka jalkapohjassani repesi jotain, aivan kuin joku olisi hivuttanut hitaasti vetoketjun auki jalkaholvissa. 


"No jatkoitko?", kysyi lääkäri multa. Nyökkäsin. "Niinpä tietty", hän jatkoi ymmärtäväisesti. 


Siiryimme painoihin, joita olin kerännyt tankoon tosi maltillisesti. Nostin sen lattialta, enkä sen jälkeen sitten muuta juuri nostellutkaan, ainakaan ilman irvistystä. Selkä jymähti ja samalla musta tuli profiililtani kumara, pääsiäistarinoiden noita. 


"Lopetitko siihen?" Pudistin päätäni. 



Niin mahtavaa kuin step-tunnilla olikin, en valitettavasti tule takaisin ihan vielä huomenna. 

Konkkasin kotiin ruokaostokset ja salikamat extrapainoina. Kipuun ei auttanut mikään. Ei kiroilu, ei tabut, ei manailu, ei paijaaminen, eikä uni. Varasin huonosti nukutun yön jälkeen ajan lääkärille, joka osoittautui lottovoitoksi. Kerrankin työterveyslääkäri, joka oli samalla, juoksijan aaltopituudella. 


Onni onnettomuudessa, jalkapohjassa ei ole (ilmeisesti) repeämää, vaan se vaikuttaa venähdykseltä. Selkäkin sai vastaavan diagnoosin. 


Olen vetänyt viikon Voltarenia. Alkuviikosta kipu oli selässä infernaalinen, mutta onneksi olen aamu aamulta lähempänä terveiden kirjoja. Jalkapohja ei sen sijaan ota vastaavia edistysaskelia. Ehkäpä siksi, etten yksinkertaisesti pysty olemaan (täysin) liikkumatta. On yllättävän haasteellista pitää päivittäiset askeleet alle kymmenentuhannen. Niitä tulee salakavalasti liikaa. 


Pitäisi lanseerata uudenlainen marrasputki: yhtenäkään päivänä ei saa ottaa yli 9000 askelta. Veikkaan, että putki olisi jo katkennut kohdallani. 


Tätä karttaa on tullut tavailtua. Leikin miltä tuntuu olla sohvaperuna.


Sallittujen urheilulajien lista on lyhyt: pyöräily (satula tarpeeksi alhaalla) ja vesijuoksu. Niillä mun pitäisi päästä eteenpäin ja pitää pääni selvänä. 


Työmatkoista fillarilla läpi kaupungin on tullut mun päivittäisten adrenaliinipiikkien lähde. Olen töihin päästyäni kuin pingoitettu jousi. Haaveilen rennoista ja rauhoittavista siirtymistä kävellen töihin ja takaisin äänikirja korvilla. Niin ja se juoksu. Kun ulkona sataa, haluaisin olla kärppänä nauttimassa siitä lenkkarit jalassa. Sen sijaan menen mököttäen nukkumaan. 


Päätä särkee vähän väliä. Olen vetämätön. Kaipaan hikiliikunnan tuomaa energiabuustausta. 


Syön liikaa siihen nähden, mitä kulutan. Olen kohta kuin eläköityneet jääkiekkoilijat, jotka aloittavat uuden elämänvaiheen uudessa vaatekoossa. 


Nukun paljon. Leposyke on laskenut. Ehkä tarvitsin tämän tauon. 



Garminin mukaan olen täysin palautunut ja tällä harjoittelukuormalla kilpailuennusteet sen kuin huononevat. Täysin loogista. Olisin tiennyt sen kelloa katsomattakin. 


Lääkäri lohdutti mua sillä, että kunnon lepo saattaa viedä mun tulokseni seuraavalla juoksukaudella uudelle tasolle. Jotain positiivistahan tästä on pakko repiä. 


Onneksi kävi nyt, eikä keskellä kireintä treenivaihetta. 


Onneksi neljä viikkoa on vain 28 päivää, eikä koko kuun mittainen. 


Onneksi lääkäri antoi mahtikäskyn olla liikkumatta. Olisin ehtinyt hajoittaa itseäni lisää kuluneen viikon aikana. 


Onneksi mulla on suunnitelma B siltä varalta, jos en pääsekään juoksemaan aikoihin ja tämä pysähdys venyy yli sietokyvyn. Mun kannattaa alkaa miettiä sitä lääkärin suosittelemaa märkäpuvun hankkimista ihan tosissaan. Ja ennen järvivesien lämpenemistä voisin opetella viimein uimaan kunnolla.


Onneksi maailma ei lopu tähän. 

Ei kommentteja