Villejä unia

Iltarutiinini ovat samat illasta toiseen. Vietämme iltaa koko perheen ja teen voimin television ääressä, jonka jälkeen pujahdan painopeiton alle kuuntelemaan äänikirjaa. Vaivun unten maille tavallisimmin parissa minuutissa. 

Parin viimeisimmän viikon aikana olen odottanut unen tuloa entistäkin innokkaammin, sillä silloin sängystäni tulee elokuvateatteri ja mulla on peiton alla ikioma yksityisnäytös, jonne ei saa tuoda popcorneja, eikä rapisevia karkkipusseja. Leffateatteri suljetaan tässä muodossaan syksyn koittaessa, mutta pyrin nauttimaan siitä niin kauan kun leffoja näytetään.

Mennäänpä muutama vuosi taaksepäin ajassa...

Allergia- ja astmalääkkeitäni on pitänyt välillä viritellä, sillä se mikä on toiminut mulla 25 vuotta, voikin muuttua käytön mittaan tehottomaksi. Eräs kauhea siitepölykevät sai mut miltei vuodepotilaaksi, ja silloin pöytään pistettiin uusia tabuja helpotusta tuomaan. Ja taisipa lääkärisysterillänikin olla siihen sormensa pelissä. En varmasti olisi osannut ehdottaa itselleni mahdollisesti sopivaa uutta lääkettä antihistamiinin rinnalle. 

Jossain vaiheessa, jo tovin uusia lääkkeitä popsittuani, kerroin systerilleni, että olen alkanut nähdä tosi villejä unia. Vaikka ne ovat välillä tosi jännittäviä, ja joissain dekkaritarinoissa on taidettu joku jopa päästää päiviltä, unet eivät ole missään nimessä pelottavia, lähinnä kiinnostavia. Ja vaikka joku yö silmieni eteen levähtäisikin eroottinen leffa, se ei tunnu mitenkään vaivaannuttavalta. 

Syrrani totesi:

Osa Montelukast-lääkettä ottavista on sanonut samaa. 

Vaikka lauantaiset eväät olivatkin herkkua (hedelmäsalaatti, bansku ja reissari), näitäkään ei saa popsia leffateatterissani. 

Mulla on tosi vilkas mielikuvitus jo ilman kemiallisia yhdisteitäkin, mutta kun tämä lääkitys yhdistetetään endorfiinimyrskyistä raukeaan kroppaan, kuuntelemiini dekkareihin ja jännittäviin telkkarisarjoihin, yöllisten elokuvien tarinoiden polveilevaa kulkua ei tunnu rajoittavan mikään. Vielä kun muistaisin leffan käsikirjoituksen tai edes muutaman kohtauksen aamulla herätessäni yhtä kirkkaasti kuin aamuaurinko paistaa kesäisin ikkunaverhon raosta. Olisin varmasti bestseller-listojen kärjessä. 

Olen kuullut myös toisenlaisia tarinoita. Jotkut näkevät lääkkeen vaikutuksesta kauheita painajaisia. Jopa niin todentuntuisia ja painostavia, että lääkkeen käyttö on pitänyt lopettaa. Olen kuullut myös miehestä, joka meni lääkärin pakeille, sillä hän luuli tulleensa hulluksi. 

Systerini jatkoi lääkkeen vaikutuksista:

Skidini näki painajaisia, huusi, puhui ja käveli öisin. Herätti koko leirin kello 23, oli kuin joku olisi kaulan katkaissut. Ja hän ei muistanut jälkikäteen mitään. Muuttui äksyksi. Lääkkeen käyttö oli pakko lopettaa, sillä yöt olivat liian täynnä tohinaa.  

 

Jos joku päivä huomaan, että unet ovat alkaneet painua painajaisen puolelle, elokuvat alkavat ahdistaa, ja yön jälkeinen virkeys on kadoksissa, mun on varmasti pakko luopua lääkkeestä. Siihen asti nautin siitä, että siitepölyaikaan juoksemisesta on tullut huomattavan paljon siedettävämpää itselleni sopivalla täsmähoidolla.