Spontaania vai suunnitelmallista treenausta?

Juoksuharjoitteluani kuvaa hyvin sunnuntainen tapahtuma kotosalla: Tytär piti hakea synttäreiltä viideltä ja poika oli lähdössä isänsä kanssa futisturnauksen vikaan koitokseen. Totesin perheen miehille: "Mulla on nyt 40 minsaa omaa aikaa enkä todellakaan aio käyttää sitä siivoamiseen." (= Naisen tapa ilmoittaa, että kotona tulee olemaan aivan yhtä sotkuista heidän kotiintultuaan kuin on lähtiessäkin. Ihan kuin muita perheenjäseniä asia kiinnostaisi...)

Ajattelin istahtaa sohvalle kirja kädessäni ja jäätelökulhollinen edessäni. Mulla on tällä hetkellä kolme kirjaa kesken. Kirjan valinta osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. Niinpä laitoin juoksukamat päälle ja kävin katsastamassa josko naistenkymppiläisiä olisi vielä juoksentelemassa Töölönlahdella. Olin valmis heijaamaan sieluni kyllyydeltä. Harmikseni kaikki osallistujat olivat jo tulleet maaliin. Näin ainoastaan autuaasti hymyileviä juoksijoita tallustelemassa pois kisa-alueelta. 

Juoksijoiden sijaan pääsin ihailemaan maalin purkua. 

Aivan kuten sunnuntaina, lenkkeilyni on muutenkin erittäin spontaania. Mulla on kyllä erilaisia ohjelmia, joita voisin seurata. On MyAsicsia, Szalkain maratonraamattua ja ties mitä, mutta niiden noudattaminen pilkulleen onkin jo hankalampaa. Tiedän, että suunnitelmallisuudella pääsisin huimasti parempiin tuloksiin. Ja niitähän olen metsästämässä hyvän olon lisäksi.

Haluaisin kerrankin treenata ohjelman mukaisesti oikaisematta missään vaiheessa juoksukautta. Yksin se on kuitenkin ylipääsemättömän vaikeaa. Mulla pitäisi olla ikioma orjapiiskuri tai edes virtuaalijuoksukaveri, joka potkisi mua ohjelman mukaisesti lenkkipolulle. Kuka ilmoittautuu vapaaehtoiseksi?

su 29.5. | 5,3 km | 28:41 | 5:24

Pikkujuoksijan megapettymys

Lapsia kiinnostaa meidän vanhempien lappujuoksuissa lähinnä kaksi asiaa: 

Saammeko juoksusta mitalit, jotka sitten kiikutamme heidän kokoelmiinsa?

Onko oheen järjestetty heille minimaratonia?

Viime kesänä kiersimme tyttäreni kanssa keväiset minimaratonit, joita oli kotikulmilla peräti kaksi kappaletta. Meillä on jälkikäteen hypistelty HCR:n ja HHM:n lasten oheistapahtumien numerolappuja kerran jos toisenkin. Pikkusisko hehkutti juoksuja isoveljelleen niin vuolaasti, että lupailin, että tänä vuonna molemmat pääsevät mukaan HHM:n Kids Runille. 

Tyttäreni sai uudet lenkkarit pari viikkoa sitten ja hän puhkui intoa: 

"Nämä mä kerkeän ajaa sisään ennen minimaratonia!" 

Näköjään puheistani ennen Berliinin maratonia on jäänyt jotain mieleen, sillä tuskin 7-vuotiaalle on eskarissa opetettu oikeanlaisesta varustautumisesta maratonille. 

Mutta voi sitä surun määrää, kun tyttäreni halusi varmistaa ennakkoon, minä päivänä Kids Run on ja meneekö se futiksen kanssa ristiin. Emme löytäneet lapsien juoksutapahtumaa kisainfosta. Emme, vaikka kuinka kelasimme sivuja ylös ja alas. Tytärtäni ei lohduttanut, ettei Helsinki City Runinkaan yhteydessä järjestetty lapsille juoksua tänä vuonna. 

Eikä häntä myöskään lohduttanut se, että vaunuikäiset pääsevät uudessa juoksuratassarjassa vanhempiensa kanssa mukaan puolimaratonille, sillä hän haluaa itse...

... päästä ohjattuun veryttelyyn.

... jännittää yhdessä muiden juoksijoiden kanssa.

... juosta numerolappu rinnassa samaan tapaan kuin viime vuonna yleisön hurratessa. 

... nauttia kisan jälkeisistä virvokkeista kilpakumppaneidensa kanssa.

... kertoa kaikille juosseensa maratonin.

Aivan kuten me numerolappu rinnassa juoksevat aikuisetkin.

Ja mikä tärkeintä, hän haluaa oman mitalinsa. Ei äidin tai isän, vaan sellaisen, joka on ripustettu maalissa hänen omaan, juoksusta hikiseen kaulaansa. 

Lähtöjännitystä viime vuodelta. 

Tukena kainalossa Aarne Alligaattori ja toisella kädellä tyttö ottaa tuntumaa ratanauhaan. 

Viimeinen ja ensimmäinen

Lääkekuuri on tältä erää ohi. Vielä kun saan lauantaina suustani tikit pois, voin sanoa olevani terve. Ainakin näiltä osin.

Otin varaslähdön juoksuun jo toissapäivänä. Päätin lähteä tunnustelemaan vointia keskiviikon kimppalenkille ihan varovasti. Päätin ennen kotoa lähtöä, että lopetan juoksemisen heti, jos tikkiposki alkaa oireilla. Pelko oli turha. Ensimmäinen HCR:n jälkeinen lenkki sujui yllättävän hyvin.

Eilen aamulla lääkeliuskasta kurkisteli viimeinen tabu. Sain heittää tyhät kuoret illalla roskiin.

Hyvässä porukassa on ilo juosta. Mulle kelpaa huonompikin seura, mutta eipähän sellaista ole vielä eteen tullut näillä keskiviikkoisilla yhteislenkeillä. Ensimmäisen kerran hyppäsin remmiin varmaankin alkutalvesta mutta lasten harrastusten ja sairasteluiden vuoksi olen päässyt mukaan vain muutaman hullun kerran. Onneksi kesällä aikatauluissa on enemmän joustoa, joten enköhän pääse jatkossa paremmin mukaan.

 Kiersimme ensin rantoja 11 kilometrin verran (1:01). Tarkoituksenani oli mennä lenkin jälkeen Bollikselle katsomaan tyttäreni illan viimeistä futismatsia, mutta harmikseni se olikin alkanut aiemmin, kuin mitä meille vanhemmille oli ilmoitettu. Missasin siis kaikki illan ottelut kovasta yrityksestä huolimatta.

Onneksi mieheni tuli fillarilla vastaan Mäntymäen kulmilla ja käski kääntyä kotiin päin. Muuten olisin haahuillut jalkapallokentällä orpona etsien lapseni joukkuetta turhaan. Nyt sain kotimatkan ajaksi itselleni kaupan päälle mukavan kirittäjän.

Vaikka keskiviikon 17 kilsaa (tai ehkä peräti 18?) sujuikin kevyesti verrattuna HCR:n puolimaratoniin, seuraavan päivän tuntemukset olivat täysin päinvastaiset. HCR ei tuntunut missään, mutta keskiviikkoinen painoi jaloissa vielä eilen illallakin. Helle oli selvästikin tehnyt tehtävänsä, sillä olihan tämä mulle ensimmäinen hellejuoksu tänä vuonna. Toivottavasti niitä tulee kuitenkin kesän mittaan hurjat määrät lisää, sillä aurinkoisia kesäiltoja ei voita mikään.

ke 25.5. | 17 km | 1:35 | 5:35

Ilta-aurinkoa puoli kahdeksan aikaan illalla. Vastarannan lämpömittari näytti 22 astetta.