Kuinka kauan pysyn tavoitekunnossani?


Känny piippaa puoli kymmeneltä lauantaiaamuna. Ystäväni Katja, armoitettu maratonkahmija, oli huomannut hetkeä aikaisemmin, että Hassen maraton starttaa taas klo 10 Merihaasta. Hän kyseli, josko tulisin vetämään vesisadelenkin hänen seurakseen. Kunhan olin hoitanut lasten harrastevelvoitteet siltä päivältä, hyppäsin kelkkaan Hakaniemen sillalta Katjan viimeisen maratontunnin ajaksi.

Katjalle maraton oli jo 78. Toiselle juoksukamuistani, Kimmolle, kyseessä oli 68. maraton/ultra. Itse en ole päässyt moisiin lukemiin, en lähellekään, enkä edes kykene yhtä kovaan maratontahtiin. Yksi asia meille kuitenkin on yhteistä. Olemme kaikki maratonkunnossa, eli meiltä onnistuu 42 kilometrin juokseminen tuosta noin vaan.

La 16.3. 20 km | 2:04:10, josta 1. tunti Kimmon ja Katjan hyvässä seurassa | 6:12 min/km

Alussa maraton oli mulle vuotuinen kuntotesti. Mitä useampia tuli tahkottua, sitä arkisempia niistä tuli. Toki maratonmatkat ovat edelleenkin vuoden kohokohtia, mutta se itse juoksu on... no, useimmiten tosi pitkä viikonloppupicnic. Elämäntapamaratoonari musta tuli siinä vaiheessa, kun tajusin voivani juosta lyhyelläkin varoituksella maratonin mittaisen matkan ja vuodessa useamman kuin yhden.

Toinen kuntoni mitta on puolimaraton lappu rinnassa alle kahteen tuntiin. Haluan pitää itseni sellaisessa kuosissa, jos vain mahdollista, että puolikkaan aika alkaa ykkösellä. Tässä tarkoitan tietty perusreittiä ilman vuoristoilmaa ja normiolosuhteissa, ilman jäätä, pakkasta ja lunta. Armoton hellekään ei tuohon tavoitteeseen istu.

Sama silta, eri juoksukaverit. Sumussa kolme yhteistä kilometriä, siitä jatkoin vielä matkaa: 
to 21.3. | 20 km | 2:17:41 | 6:53 min/km

Kyllä, maratonille pitää treenata ja kroppaansa pitää käsitellä sopivasti varoen, mutta olen päässyt maaliin myös peruskunnolla, pitkien, rivakoiden vaunukävelyiden kehittämällä hapenottokyvyllä, sisukkuudella ja lihaskunnolla. Niin ja tietty myös lihasmuistilla. Kroppa muistaa juoksemansa kilometrit. Tähän asti olen saavuttanut tavoitteeni ihan mukavasti, tosin välillä on ollut siinäkin tekemistä.

Ajan kulku on kuitenkin alkanut sekoittaa pakkaa ja kroppaa. Olen huomannut, ettei arkiliikunta epäsäännöllisellä lenkkeilyllä riitä enää maaliin pääsyyn, vaan nyt on aivan tosissaan tehtävä täsmäharjoittelua maratonille. En ole enää 30-, enkä 35-vuotias, itse asiassa täytän ensi viikolla 47. Mulle se ei ole vain luku muiden joukossa, toisin kuin 42 tai 45 täyttäessäni. Kymmenen vuotta vanhemmasta olen varmasti vielä ihan juniori, mutta mä taas haluaisin sanoa neljänkympin kriisin mudissa räpiköivälle, että tuo ei ole vielä mitään. Seitsemän vuotta sitten pääsin juoksussa helpommalla, ehkä päästin myös itsenikin helpommalla, tiedä häntä. Mutta jos kopioisin vuoden 2012 treenit, mä en uskaltaisi edes lähteä starttiviivalle. Pelkäisin, etten läpäisisi kuntotestiäni kunnialla. En pääsisi maratonilla maaliin, enkä pääsisi puolikkaalta kotimatkalle kaksi tuntia lähtölaukauksen jälkeen.

Tyttäreni hoiti tänään mun puolesta juoksut allergiasairaalan juoksutustestissä. Mä olen keskittynyt lepäämiseen. 

Mitä väliä sillä sitten on, jos saisinkin DNF:n tai puolimaratonin aika olisikin jotain muuta, kuin mihin olen tottunut? No, tässä elämänvaiheessa se olisi suuri takaisku, varsinkin kun olen perusterve, ilman ikävien sairauksien paineita hartioillani. (Siinä tapauksessa kisakuntoni olisi varmasti tärkeysjärjestyksessä äärimmäisessä häntäpäässä). Tuntisin olevani vanha (mitä en järjellä ajatellen oikeasti ole), eikä ikäni tuomat oireet rajoittuisikaan enää harvenevaan hiuskuontaloon tai harmaiden määrään. Jossain vaiheessa mun on löysättävä tavoitteitani, mutten halua sen tapahtuvan vielä, jos ei ole äärimmäinen pakko.

Kaikesta päätellen mulla taitaa olla pahemman laatuinen ikäkriisi meneillään. Varmasti kriisin selättämisessä auttaa nappiin mennyt lappujuoksu ja parhaassa tapauksessa huomaan, että kyseessä olikin vain kisakauden alkuun liittyvä epävarmuus omasta tasostani. Mun täytyy jatkaa säännöllistä treenausta pärjätäkseni toivomallani tavalla ja niinpä lähden huomisaamuna hyvissä ajoin lenkkipolulle reippailemaan. Se onkin melkoisen huomattava suoritus yöjuoksijalta! Aika todellakin muuttaa kiveen hakattuja asioita. Vanhakin koira oppinee istumaan. Aiheeseen liittyviä sananlaskuja on vaikka kuinka, mutta jätettäköön ne tähän ;)

Ei kommentteja