Vuoden -23 kisat: HCM & Tallinna Maraton



Mulla on oikein lokoisat oltavat sohvalle rakentamassani pesässä. Lämmin juoma ja nenäliinapaketti ovat käden ulottuvilla ja painopeitto pitää parhaansa mukaan vilunväristykset loitolla. Miley Cyruksen Flowers soi Spotifysta tauotta kerta toisensa jälkeen, eikä mulla ole halua, saati voimia valita mitään muuta kuunneltavaa. Korona, järjestysnumeroltaan 2 tai 3 on huipussaan. 

Sain valita HCRD:n valikoimista ilmaisen osallistumisen mille tahansa matkalle (pl. double) kiitoksena yhteislenkkien vetämisestä. Valinta oli todella vaikea, sillä kisapäivänä 13.5. Helsinki on mitä luultavimmin saarrettu jättikokoisella siitepölypilvellä. Viimevuotinen puolimaraton, HCR muistutti mulle, kuinka paljon kevät rajoittaa juoksuani, ainakin jos niskaan ei saada kunnon kaatosadetta useiden päivien ajan ennen kisaa ja sen aikana. Voisinhan aina juosta kympin tai puolikkaan treeninä. Tai juoksukävellä HCM:n. 


Tuijotan päivänvalolamppua ja selailen Maailman koirat -kirjan kuvia. Tämän haastavampaan en tänään kykene. Kyseinen kirja oli mun lemppari jo 70-luvulla. Lainasin sen kirjastosta aina uudestaan ja uudestaan. Kirjan kuvien katselemisen lisäksi olen katsonut koira- ja kissavideoita, ja lähetellyt niitä lapsilleni. Kuinkakohan noloa tämä on?

HCM

Lampaiden laskeminen unen saamiseksi ei toimi mulla pätkän vertaa. Sen sijaan mulla on äänikirjan kuuntelemisen lisäksi lyömätön keino saada uudestaan unenpäästä kiinni: juoksen mielessäni Helsinki City Marathonin reittiä. Mulla on peiton alla silmät visusti kiinni ja keskityn hengittämiseen. Yleensä siirryn unten maille jo ennen kuin maratonilla päästään Keskuspuistoon saakka. Joskus tosin ehdin jo toistamiseen Baanalle ennen nukkumatin kohtaamista. Juoksen reittiä nopeutettuna, sillä aamuhan ehtisi sarastaa ennen kuin pääsisin normivauhdilla maaliin. 

Yhtenä tällaisena yönä, kun heräsin kesken unien ja yritin kaikin keinoin jatkaa untani hyväksi havaitulla keinolla, otinkin kännykän esiin ja heitin ilmon sisään. Taisin olla sen verran koomassa, että muistin tapahtuneen vasta aamulla, kun vahvistusviesti pläjähti sähköpostiini. En edes muista mihin saakka pääsin unenpöpperöisenä yöllisellä HCM:lla.



Uudistettu HCR:n reitti julkaistiin alkuvuodesta. Jos puolikkaalta saatiin Niemenmäen kummut pois, niin veikkaanpa, ettei niitä tarvitse maratonillakaan kiivetä. 

Perinteinen reittikatselmus on taas huhtikuussa. Kannattaa seurata Helsinki City Running Dayn somea, ettei vaan mene hyvä tilaisuus ohi. Toivottavasti voin reittikatselmuksen jälkeen päivittää myös yöllisen virtuaalimaratonin reitin. Mitä vähemmän mäkiä, sen parempi. 


Tallinna, jokin muu vai ei mitään?

Lompakko ei anna periksi lähteä pidemmälle maratonmatkalle, ei edes Tukholmaan. Tallinna sen sijaan saattaisi olla mahdollinen kauden päämaratoniksi. Onneksi seuraavaan maksuportaaseen on aikaa vielä parisen kuukautta, sillä haluan ennen ilmon sisään laittamista tietää miten korona kohtelee mua tällä kertaa.

Sillä ensimmäisellä kerralla, tasan kolme vuotta sitten, jolloin korona ei ollut edes virallisesti kuin Kiinan riesa, mutta oireiden kirjo koko perheellä täsmäsi tuohon tautiin, keuhkojen toipuminen vei noin yhdeksän kuukautta. Vuosi sitten loppiaisena sairastettu tauti piti mut poissa lenkkipolulta käytännössä kuuden viikon verran. Jos toipuminen edistyy edelliskertoja rivakammin, uskallan siinä tapauksessa laittaa Tallinnan maratonin kalenteriin.

Jos päätös siirtyy kesälle, valitsen Suomessa järjestettävistä maratoneista reitiltään, ajankohdaltaan ja hinnaltaan sopivan kisan.

Tavoite vuodelle 2023

Olen oppinut kantapään kautta, ettei nykyisten viikkoja kestävien flunssien ja hengitysteihin iskevien tautien aikaan kannata asettaa itselleen liian haastavia tavoitteita. Sellaisia, jotka osuvat nappiin vain ja ainoastaan silloin, kun kaikki tähdet, kuut ja ties mitkä ovat kohdillaan, ja takana on pitkä, ehjä treenikausi.

Mun tulee myös muistaa, että äitinä mun aikani ei ole täysin omaani, vaan siitä tulee napattua automaattisesti iso osa lapsille ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtimiseen. Yhtälössä on aika monta muuttujaa, mutta yksi asia on selvä, juoksun tarkoituksena on  tuoda mulle lisäenergiaa, ei polttaa itseäni loppuun. 

Tavoitteellisena maratoonarina mulla on tietty toiveita siitä, missä ajassa pääsen maaliin. Onneksi tässä lajissa aika ei ole ainoa onnistuneen maratonin mittari, eikä kykyjäni vastaavaa huonompi loppuaika muuta mun omaa käsitystäni siitä, millainen juoksija olen. Oikeastaan vain yksi juoksemistani, omalle näkymättömälle palkintopallilleni yltäneistä maratoneista on siellä ajan vuoksi. Muut ovat kiilanneet palkintosijoille aivan muista syistä. 



On yksi asia, josta ei oteta sairaslomaa: äitiys. Musta tuli äiti miltei tunnilleen 16 vuotta sitten. Tottahan toki valmistin rakkailleni juhla-aamiaisen. Sitä eivät pystyneet edes ne pään sisäiset marsilaiset estämään. Pienet lentokoneet ovat olleet mukana juhlapäivissä jo esikoisen ensimmäisestä syntymäpäivästä lähtien. 


Feenikslintu, tuo satuolennoista upein

Marsilaiset yrittävät päästä ulos päästäni ohimoita hakkaamalla ja henki rohisee. Lihakset ovat juntturassa ja pää jumissa. Aivosumu on tullut taas vieraaksi. Tässä olotilassa maratonin juokseminen tuntuu tosi kaukaiselta haaveelta. 

Juoksuystäväni Satu totesi vuosi sitten:

"Jos joku nousee feeniksin tavoin, niin se oot sinä."


Tahdon edelleenkin uskoa, että feenikslinnun lailla nouseminen omalle tasolleni maratoonarina on mahdollista. Kunhan ensin tervehdyn täysin, ja pääsen säännöllisen ja nousujohteisen treenin imuun, moni toivomani asia on mahdollista toteuttaa. 

Ei kommentteja