Olemme olleet joulun aikaan jo liikaa yhdessä. Ainakin siitä päätellen, että itse kullakin sytytyslanka on lyhentynyt huomattavasti loman alusta. Sain eilen aikaa olla hetken yksikseni muun perheen mäkiretken ajan. Tänään oli mieheni vuoro. Teki kummallekin hyvää olla hetki ihan itsekseen.
Perheemme pitää näköjään joistain perinteistä kiinni. Kun aurinko laskee, perheemme lähtee kohti pulkkamäkeä. Niin myös tänään. Ryhmä rämä tahkosi hurjaa vauhtia Kaisaniemen mäkeä ylös ja alas. Välillä nauraen, välillä hurjan syöksyn jälkeen päätä pidellen. Miss N:n mielestä stigailu on kuin autolla ajaisi: "Tässä vaan käännetään rattia hurjasti ja sitten otetaan hirmuinen vauhti. Ja välillä kai pitää varoa noita jalankulkijoita."
Onneksi lapsilla on mäessä kypärät päässään, sillä sen verran hurjia ilmalentoja oli tänäänkin repertuaarissa. Ehkä jonkun mielestä kypärät ovat liioittelua. Eihän meilläkään ollut niitä lapsina ja silti kaikki sujui hienosti. Ei kuitenkaan tarvita kuin yksi ylipitkä lasku suoraan puiston halkovalle tielle, jolla fillareista otetaan kaikki irti näin talvisaikaankin... Tai miten käy, jos pikkuisen stigailijan huomio kiinnittyy johonkin muuhun, kuin eteen tupsahtavaan puuhun. Tässä asiassa olen ylihuolehtivainen niin pitkään, kunnes lapset alkavat protestoida ja osaavat perustella, mikseivät enää tarvitse kalloillensa ekstrasuojaa.
Mäki hyydyttää energisenkin lapsukaisen. Pikkuiset olivat mäkikeikasta sen verran uupuneita, että saimme heidät nukkumaan normaaliin aikaan. Ensimmäistä kertaa yli viikkoon. Toivoa siis on, että pääsemme normaaliin arkirytmiin ennen koulun, töiden ja tarhan alkua. Ja jos emme pääse, loppiaisen ja ensimmäisen viikonlopun väliin jäävät arkipäivät sujuvat shokkihoidon merkeissä.
